Kuin Forrest Gump

Kesäkuu 2024 jäi mieleen lukuisista hienoista päivistään. Juhannuksen tienoilla päivän pituus kuitenkin alkaa lyhentyä, mikä aina hermostuttaa minua. Ehkä otan asian liian henkilökohtaisesti.

Pian juhannuksen jälkeen minulle tuli menoa itäiseen Suomeen. Pitääkseni elämän yksinkertaisena pakkasin autoon myös työläppärin ja suuntasin kohti Koli Campingia, jonka olin jo aiemmin havainnut mainioksi paikaksi tehdä etätöitä.

Vaimo ei oikein tykkää näistä minun yksinreissuistani. Siksi puhunkin mieluummin työmatkoista, koska ne on helpompi hyväksyttää rouvalla. Ja onhan se totta, että jos me molemmat tekisimme töitä pienessä retkeilyautossa, ergonomia ainakin kärsisi.

Olin etukäteen hiukan huolissani siitä, kuinka paljon lomailijoita Merilänrannassa mahtaisi kesälomakauden aikana olla. Huoli osoittautui turhaksi, sillä löysin paikalle saavuttani hyvän ja rauhallisen sähköpaikan melko läheltä rantaa.

Taaempana tilaa olisi ollut vielä lisää. Paikkojen kokonaismäärää on vaikea hahmottaa, koska sähkötolpat ovat metsässä sekaisin sähköttömien paikkojen kanssa.

Tasaisella mäntykankaalla auto on periaatteessa helppo saada vaateriin, mutta pieni vatupassi on silti matkailuautossa kätevä. Jos patologinen perfektionismi on tavannut vaivata telttapaikkaa valittaessa, se helposti nostaa päätään myös retkeilyautolla liikuttaessa.

Käytettävissä olisi ollut myös Kolikeskuksen leirintäalue, joka sekin on työskentelyä ajatellen kelpo paikka, mutta toki rannan läheisyys on kesäpäivänä plussaa. Molemmissa on hyvä nettiyhteys, ainakin DNA-mokkulalla.

Tällä kertaa onnistuin asemoimaan Reiskan niin, että tuulilasin läpi näkee suoraan Pieliselle.

Valinnassa oli hyvät ja huonot puolensa. Näkymä tietysti on mainio, mutta toisaalta rannalla kirmaavat ihmiset (sivupersoona: ihanat naiset rannalla) vetävät helposti huomion puoleensa, ja helteisenä päivänä houkutus juosta itsekin järveen on suuri.

Kiersin ongelmaa jakamalla työtehtäväni pieniin osiin. Jos tarkoitukseni oli esimerkiksi ohjelmoida joku uusi toiminto, menin ensin rannalle miettimään, miten sen toteuttaisin. 

Päästyäni itseni kanssa yhteisymmärrykseen asiaan liittyvistä yksityiskohdista hilppasin takaisin autolle ja kirjoitin koodin valmiiksi. Sitten palasin taas rannalle, työnsin varpaani hiekkaan ja aloin pohtia seuraavaa ongelmaa. Metodia ei ehkä voi soveltaa kaikenlaisiin työtehtäviin, mutta ohjelmointihommissa se toimii hyvin.

Olen ennenkin huomannut, että tietokoneen vierestä kannattaa aika ajoin poistua, sillä se tuottaa päähän tuoreita ideoita. Konttorilla työskennellessä kuvittelin pitkään, että kahviautomaatti toimii jonkinlaisena ajatusmuusana, mutta sen viereen kävelyllä lienee sittenkin ollut suurempi merkitys.

Tällaiset etätyöpäivät eivät oikein mahdollista järkevää retkeilyä, mutta juoksemisen suhteen rajoitteita ei onneksi ole. Tällä kertaa lähdin töiden jälkeen koluamaan Hattusaaren suuntaan meneviä latupohjia (tai siltä ne näyttivät). Juoksen niin kuin Forrest Gump, luokse peltojen ja metsien (Retropop).

Yleensä juoksen enimmillään tunnin lenkkejä, jotka eivät edellytä erityistä valmistautumista. Vaikka aurinko porotti ja lämmintä oli liki +30 C, en siten ottanut mukaani juomapulloa, ja se meinasi nyt kostautua.

Latupohjat olivat paikoin muhkuraisia, mikä hidasti etenemistä. Kun maastokin oli vierasta, taisin myös juosta tarpeettoman kauas, sillä loppumatkasta nestehukka alkoi vaivata.

Onneksi mukanani oli kännykkä, joten osasin sentään palata autolle suorinta mahdollista reittiä, ja nautittuani pikaisesti juomaa laahustin samantien Pieliseen.

Nämä ovat kesän parhaita hetkiä. Valitettavasti julkaisurytmini ei suosi ajantasaista kerrontaa, ja tuntuu vähän hölmöltä kirjoittaa näitä juttuja puolen vuoden viiveellä.

Seuraavat helteet ovat vielä kaukana, mutta ajatus karkailee jo siihen suuntaan. Koli Campingissä kai tehtiin syksyn aikana pientä remonttia, joten on mielenkiintoista nähdä, miltä siellä ensi kesänä näyttää.

Linkki videoon

Hyvää joulua!

Perinteisen joulukortin sijaan laadin tänä vuonna tällaisen videotervehdyksen, ja palasin sen myötä vielä kerran joulun 2018 valitettaviin tapahtumiin.

Linkki videoon

Lights of Turkkisuo

Retkiltä kertyy aika paljon kuvamateriaalia, ja toisinaan viihdytän itseäni synnyttämällä vanhoista videoista uusia versiota. Beauty of Kaunisjärvi oli sellainen, ja tässä samaa sarjaa Turkkisuolta.

Linkki videoon

Levyä levyn päälle

Aloin reilu vuosi sitten käyttää videokuvauksessa 2.7K- tai 4K-tarkkuutta entisen 2K-tarkkuuden sijaan. Monitoreiden tuumakoko on yhä kasvamaan päin, ja kun myös kopterit ja kännykät tukevat suurempaa tarkkuutta, ei varsinaisesti ole syytä ole käyttämättä sitä. Ainoa syy voisi korkeintaan olla se, että 4K-videot - tarkemmista nyt puhumattakaan - vievät paljon tilaa.

Jotta levytilan kanssa ei tulisi ongelmia, päätin sittemmin hankkia Maciin lisää levyä. Koska minulla oli ennestään hyviä kokemuksia Samsungin T7-levyistä, tilasin Studioon neljäteraisen T9-levyn, jonka myös luvataan olevan tuplasti vanhempaa mallia nopeampi.

Nopeuden osalta hankinta ei kuitenkaan mennyt ihan nappiin. Jälkeenpäin minulle selvisi, että Mac Studio kyllä tukee USB 3.2 Gen 2 -standardia samoin kuin uudempaa USB 4 -määritystä, mutta T9-levyjen käyttämä USB 3.2 Gen 2 2x2 on sille vieras. Käytännössä tämä tarkoittaa, että T9:n mahdollistama 20 Gbps-nopeus ei toteudu, vaan uuden levyn kanssa täytyy edelleen tyytyä 10 Gbps-nopeuteen. Yleensä se riittää, mutta... noh, enemmänkin olisi ollut tarjolla.

Olisin voinut palauttaa verkkokaupasta ostamani levyn, mutta päätin lopulta pitää sen, koska levyn kapasiteetti kuitenkin oli verrattain suuri. Voisikohan nopeusongelman kiertää muulla tavoin? Sisäisiä SSD-levyjä vartenhan on olemassa USB4-liitännällä varustettuja koteloita. Olisiko sellainen ratkaisu?

Rajalan verkkokaupassa myytiin Hyper-merkkistä koteloa, jonka luvataan toimivan Macin kanssa. Dustin puolestaan kauppasi hieman Satechin koteloa, joka oli hieman kalliimpi, mutta toisaalta aiemmat kokemukseni merkistä - kuten esimerkiksi alla olevasta monitoritelinehubista - ovat positiivisia.

On yleisesti tiedossa, että SSD-koteloiden yhteensopivuus ei ole ihan kirkossa kuulutettu juttu, joten tilasin varmuuden vuoksi molemmat kotelot. Levyiksi hankin Samsung 990 Pro:n ja hiukan edullisemman Kingstonin levyn. Onpahan vaihtoehtoja, jos tulee ongelmia.

Ja ihan ongelmitta ei selvittykään. Tuotteet saatuani asensin Samsungin levyn Satechin koteloon, ja liitin sen Studio-koneen takana olevaan USB C-porttiin, joka tukee USB 4- ja Thunderbolt 4 -protokollia. Alustettuani levyn kaikki näytti aluksi hyvältä, mutta kun aloin kopioida isoja videokirjastoja uudelle levylle, havaitsin kirjoitusnopeuden olevan todella vaatimaton.

Data oli peräisin vanhalta T7-levyltä, joten nopeuden olisi uuden levyn nopeus (6900 Mt/s) ja käytetty portti huomioiden pitänyt olla lähemmäs 1000 Mt/s, mutta tietoa siirtyi silmämääräisesti arvioiden vain 10 - 20 megatavua sekunnissa.

Tulos oli niin huono, että en edes yrittänyt selvittää, mistä se saattaisi johtua. Sen sijaan siirsin Samsungin levyn Hyperin koteloon, ja tein saman testin uudelleen. Nyt data siirtyi oletetulla noin yhden gigatavun sekuntinopeudella. Nähtävästi Mac Studio ja Satechin kotelo eivät vain tykänneet toisistaan.

Lisää ongelmia oli silti tiedossa. Kun käynnistin Mac Studion uudelleen, koneen näyttö jäi mustaksi. Jos Hyper-kotelon irrotti, Mac kuitenkin boottasi, ja levykin toimi, kun sen jälkikäteen kytki koneeseen.

Olin alustanut uuden levyn APFS-formaattiin, mahtaisiko se aiheuttaa kirvelyä? Kokeilin MacOS-formaattiakin, millä ei kuitenkaan ollut vaikutusta.

Entä onko väliä sillä, mihin porttiin levyn kytkee? Portteja ei varsinaisesti ole numeroitu, mutta olin liittänyt levyni Studion takana oleviin USB-reikiin järjestyksessä Samsung 990 (Hyper), Samsung T9, Samsung T7, Samsung T7. Vaihdoin laitimmaisten levyjen paikat keskenään, mutta tämänkin jälkeen ongelma palasi, joten järjestyksellä ei nähtävästi ole merkitystä.

Yrittääkö kone väkisin bootata itsensä ulkoiselta levyltä, jossa ei ole käyttöjärjestelmää, vai mistä asiassa on kyse? Kokeilin käynnistää Studion pitämällä virtanäppäintä pohjassa kymmenen sekunnin ajan. Näin pääsee käynnistysvalikkoon (joka sentään tuli näkyviin), josta käynnistystaltion voi valita, mutta taltion uudelleenvalintakaan ei pysyvästi ratkaissut ongelmaa.

Näytti kuitenkin siltä, että jos käynnistysvalikon ylipäänsä avaa, valikon sulkemisen jälkeen Mac Studio kyllä aina boottaa. Eräänlainen kiertotie siis, mutta ei kovin kätevä, koska valikkoon meneminen ja sieltä poistuminen on työläämpää kuin ulkoisen levyn irrottaminen ennen käynnistämistä.

Jossain vaiheessa aloin pohtia, voisiko kyse sittenkin olla jostain epäpyhästä lisälaiteyhdistelmästä tai siitä, että laitteita on liikaa. Kaikkien kombinaatioiden testaaminen vaikutti työläältä, mutta kokeilin vähentää laitteita aloittaen mielestäni ilmeisimmistä tapauksista. Samalla päivitin myös levyjen laiteohjelmistot, jos asialla nyt sattuisi olemaan merkitystä.

Studio-koneessa on ollut kiinni neljä Seagaten 8-teraista HDD-levyä, joita olen käyttänyt SSD-levyjen varmuuskopiointiin. Niillä on omat virtalähteensä, mutta siirsin ne silti erillisen virtakytkimen taakse. Turhapa levyjä on koko ajan pyörittää, kun en niitä päivittäin tarvitse.

Vaihtoehtoja kokeillessani havaitsin kuitenkin, että Studio ei aina käynnisty, vaikka koneessa ei olisi yhtään ulkoista levyä kiinni... huh! Miksi ongelma sitten alkoi vaivata vasta liitettyäni koneeseen uusia levyjä? Ennen kokeilua Studio toimi pitkään moitteetta.

Mutta jumittaako kone oikeasti, vai jääkö sen näyttö vain pimeäksi? Monitori oli kytketty HDMI-liitäntää käyttäen, liittyisikö ongelma tähän? Selvittääkseni asiaa kävin hakemassa Gigantista USB-C -liitäntään kytkettävän DisplayPort -kaapelin. Jos vika on HDMI-liitännässä, kone saattaisi DisplayPortin kautta toimia paremmin.

DisplayPort-kaapeli tuntui ratkaisevan ongelman. Harmillisesti näyttö nyt vie yhden USB C-portin, mutta pääasia on, että kone lähtee aina käyntiin. Studion HDMI-liitännässä itsessään tuskin silti oli vikaa, koska olen sittemmin ongelmitta kytkenyt siihen toisen näytön (joka ei ole aina päällä).

Hyper-koteloitu Samsungin levy joka tapauksessa toimii Macissa hyvin. Koska Studion oma SSD-levy on vain teratavun kokoinen, käytän Samsungia Final Cut Pro -kirjastojen työlevynä, mikä samalla pidentänee sisäisen levyn elinkaarta.

Levy tuntuu lämpötyynystä huolimatta kuumenevan jonkin verran. Alumiininen kotelo on kuitenkin siitä kätevä, että kun sen sijoittaa alumiinisen monitoritelineen kylkeen, lämpö jossain määrin siirtynee ja haihtunee myös telineen kautta... Tai niin ainakin toivon.

Hyperin alumiinikotelo vaikuttaa ulkoisesti laadukkaammalta kuin Satechin muovinen kotelo. Kotelossa ei kuitenkaan ole mitään lukitussalpaa, vaan siinä oleva jousitettu kuula pitää kannen kiinni, mistä seuraa, että kansi on vähän raskas avata. Käytännössä luukku täytyy aina kammeta auki jotain työkalua käyttäen, mistä helposti jää koteloon jälkiä. Onneksi siihen ei juuri tarvitse koskea.

Applen koneita kai yleisesti ottaen pidetään laadukkaina ja toimintavarmoina, mutta monenlaista pulmaa voi näemmä silti tulla vastaan. PC-koneessa Satechin kotelokin toimii luotettavasti. Nopeutta en ole mitannut, mutta ainakaan levy ei ole niin hidas kuin Studiossa.

Paras maa

Salomaa on paras maa.

Linkki videoon

Kohtalo puuttuu peliin

Kesäkuisen loman loppu lähestyi vääjäämättä. Käytettävissä oli enää yksi retkipäivä, mutta missä se kannattaisi viettää?

Koska olimme Soinissa, Salamajärven kansallispuisto ja sen pohjoispuolella oleva Harjuntakasen alue ympäristöineen kiinnostivat, mutta niihin liittyi kummallinen ongelma: kiinnostavia polkuja ja reittien lähtöpaikkoja oli niin paljon, että niistä tuntui vaikealta valita sopivaa.

Jos ensin ajaa väärään paikkaan, ja joutuu sitten muutaman kerran muuttamaan suunnitelmaa, koko päivä saattaa mennä retkeä säätäessä. Lisäksi Salamajärvellä on kansallispuistona omat rajoituksensa, eikä pysäköinti ainakaan yöpymistarkoituksessa ehkä olisi helppoa. 

Päätimme silti aluksi tavoitella Salamajärveä ja Risuperän pysäköintialuetta ("tilaa noin neljälle autolle"), koska se oli meitä lähimpänä. 

Matkan aikana kohtalo kuitenkin puuttui peliin. Kävi nimittäin niin, että kartanlukija nukahti kesken ajomatkan. Rallissa virhe olisi ollut paha, mutta meidän matkavauhdillamme se johti vain siihen, että ajoimme valtatietä parikymmentä kilometriä väärään suuntaan.

Koska emme enää viitsineet kääntyä ympäri, päädyimme vaihtamaan retkikohdetta, jollaiseksi lopulta valikoitui Pyhä-Häkin kansallispuisto. Sielläkään ei ole käyty muutamaan vuoteen, joten ehkä polut ovat jo unohtuneet mielestä.

Juuri ennen juhannusta muutama muukin oli päättänyt lähteä Pyhä-Häkkiin, ja pääportin luona oleva pysäköintialue oli viimeistä paikkaa myöten täynnä. Niinpä ajoimme puiston taakse, Tulijärven kulmille, ja pysäköimme auton tien varressa olevalle levikkeelle.

Retkeilyn osalta toiveet olivat päivän sähläilyn myötä hiukan vähentyneet, mutta ajattelimme kuitenkin tehdä edes pienen lenkin jossain Rahelammen suunnassa, ja palata sitten autolle.

Lyhyen ruokatauon jälkeen päätimme jatkaa vielä Kotajärvelle, jonne päästyämme tuumasimme, että kaipa voimme yksintein kiertää koko Tulijärven polun. Ehkä samalla löytäisimme paikan, jonne voisimme ajaa autolla yöksi.

Retken aikana yöpaikkaa ei löytynyt, mutta hiukan karttaa selaamalla päädyimme lopulta lähellä lähtöpaikkaamme olevan metsäautotien päähän. Takavuosina toisteltiin sanontaa, jonka mukaan on jotenkin epäsuotuisaa, jos on lapsena "ikkunat metsään päin". En tiedä, mihin sanonta perustuu, mutta näissä hommissa tuulilasin takaa näkyvä metsä ainakin on hyvä juttu.

Pyhä-Häkki on Suomen pienimpiä kansallispuistoja, joten puiston polut on aika nopeasti koluttu läpi. Puistosta Saarijärven suuntaan kuitenkin menee Keski-Suomen maakuntaura, jota pitkin kilometrejä voi halutessaan kerryttää enemmän. Ura näytti Pyhä-Häkin suunnasta katsottuna ihan hyvältä, mutta ilmeisesti sitä kuljetaan aika vähän, eikä polku kauttaaltaan erottune maastosta.

Maakuntaura jatkuu myös Tulijärveltä Kannonkosken suuntaan, mikä saattaisi myös olla kiinnostava vaihtoehto. Viitisen kilometriä Tulijärveltä luoteeseen on karttaan merkitty kota, joka voisi soveltua pienen retken kääntöpaikaksi. Ehkä ensi kesänä sinne?

Nevalla tuulee

Matosuolla kävi paikoin sellainen puhuri, että linnuillakin oli vaikeuksia pysyä puussa.

Linkki videoon

Ostaisinko tukkirekan?

Hietasaaresta poistuttuamme matkan suuntaa piti hetki miettiä. Viikon lomastamme oli jäljellä vain kolme päivää, joten kovin pitkää koukkausta länteen emme ehtisi tehdä, koska muuten homma menee pelkäksi ajamiseksi.

Keväinen reissumme oli synnyttänyt positiivisen perusvireen Ähtäristä Soiniin etenevän Arpaisen reitin suhteen. Keväällä retkeilimme reitin pohjoispäässä, ja ehkä sama seutu olisi kiva nähdä myös kesäisessä valossa.

Katselimme jo huhtikuussa Läskilampien lähellä olevaa metsäautotien silmukkaa sillä silmällä, että sinne voisi mahdollisesti ajaa retkeilyautolla, kenties yöpymistarkoituksessakin. Vaikutti siltä, että nyt voisi olla sellainen hetki.

Niinpä jatkoimme Hietasaaresta Multian kautta kohti Soinia, ja käännyimme Pirttiperästä erkanevalle Ryötteentielle. Ihan metsäautotiestä ei varsinaisesti ollut kyse, ja tie muutenkin vaikutti hyväkuntoiselta ja mukavalta ajaa.

Hupia kuitenkin riitti vain Mustikkamäkeen asti. Sen jälkeen tielle oli levitetty karkeaa sepeliä, joka saattaisi jälleen uhata Ducaton renkaiden hyvinvointia. Jostain syystä törmäämme tähän ongelmaan aivan alituiseen.

Paksun sepelikerroksen myötä tien keskikohta oli myös paikoin koholla niin, että kivet saattaisivat raapia auton pohjaa.

Rengasrikon todennäköisyyttä on hankala arvioida, mutta päätin olla kokeilematta onneani. Henkilöautolla ongelmia tuskin olisi, mutta kun periaatteessa samanlaisten renkaiden päälle laitetaan kolmitonninen retkeilyauto, tilanne voi olla toinen. Mieluummin kävelen vähän enemmän kuin tunkkaan raskasta autoa pehmeällä tienpohjalla. 

Niinpä Reiska jäi Mustikkamäen risteykseen, ja itse jatkoimme jalkapatikassa kohti lännempänä menevää retkeilyreittiä.

Myös jälkikäteen ajatellen päätös taisi olla hyvä, sillä vaikka tietä ei oltu sepelöity ihan kauttaaltaan, ikävän näköistä kiveä oli joka tapauksessa satojen metrien matkalla. Toisaalta siellä, mistä sepeli puuttui, Reiskalla ei olisi ollut mitään vaikeuksia.

Aluksi patikoimme Sianpesäkankaan suuntaan käydäksemme karttaan merkityllä Löytöjoen tulipaikalla. Arpaisten reitin tulipaikat ovat - laavuja lukuunottamatta - melko vaatimattomia, mutta tämä oli keskimääräistä parempi. Lähellä menevän puron ansiosta paikka saattaa kuitenkin kärsiä hyttysongelmasta, vaikka nyt kova tuuli olikin vienyt ötökät mennessään. 

Tulipaikalta käännyimme takaisin pohjoiseen ja Matosuon suuntaan. Sikosuon kupeessa menevä polkuosuus lienee keväällä märkä, mutta nyt siinä oli hyvä edetä, ja suolla oli muutenkin hienoa.

Joidenkin tietojen mukaan reitin Ähtärin puoleinen pää saattaa olla huonommassa kunnossa, mutta Arpaiskämpän eteläpuolelle eivät omat kokemuksemme yllä. 

Paikka evästauolle löytyi metsän suojasta aivan polun varresta. Kannonnokat ovat tähän aikaan vuodesta parhaimmillaan.

Lopulta saavutimme myös yöpaikaksi kaavailemamme silmukan, joka olisikin ollut siihen tarkoitukseen hyvä.

Harmi vain, että Reiskalla olisi saattanut olla vaikeuksia selviytyä tänne asti. Tai sitten ei, vaan mistäpä tuon etukäteen tietää.

Kävimme pikaisesti kurkkaamassa ennestään tuttua Matosuon eteläpäätä...

... minkä jälkeen käännyimme paluumatkalle. Kävellessämme takaisin autolle meille selvisi, miksi tielle levitetty sepeli oli poikkeuksellisen järeää.

Ehkä lopulta oli parempi, että emme tunkeneet Reiskan kanssa Läskilampien silmukkaan, koska tukkirekka saattoi tarvita sitä kääntymiseen. Tyhjä perävaunuyhdistelmä kuitenkin eteni pienellä tiellä hämmentävän ketterästi, ja sen vauhtikin tuntui olevan kohdillaan.

Olisiko tukkirekka ratkaisu myös omiin ongelmiimme? Jos lavalle nostaisi asuntovaunun, elintilaa olisi enemmän kuin pelkässä nupissa, eikä renkaita juuri tarvitsisi miettiä! Ajoneuvon kääntäminen saattaisi joskus olla hankalaa, mutta jos se ei onnistu, ainahan tuollaisella autolla voi puskea eteenpäin.

Koska Läskilampien kupeesta ei järjestynyt meille yöpaikkaa, päätimme autoilla Matosuon toiselle puolelle, Kaihiharjun P-paikalle, josta huhtikuussakin lähdimme liikkeelle.

Kun ilta oli vielä nuori, lähdimme kulkemaan polkua Kaihiharjusta etelään päin, siis vastakkaiseen suuntaan kuin aamupäivällä. Itseäni kiinnosti Matosuon linnusto, joka suon pohjoispuolella on runsaampaa kuin sen eteläosassa, nähtävästi kosteikkojen vuoksi.

Lintuja olikin paljon, mutta sähläsin kuvatessani niin paljon, että kunnon kuvat jäivät saamatta.

Kaihiharjun parkkipaikalta lännen suuntaan olisi ollut myös Lehmilammen kivikirkko, mutta sinne emme enää ehtineet. Onneksi Arpaisten reitin lähtöpaikka on helposti saavutettavissa, joten kirkolla voi poiketa joskus tulevaisuudessa.

Deng Xiaoping

Palattuamme Itä-Suomen kiertueelta päätimme viettää pari kotipäivää ennen seuraavaa reissua. Samalla voisin noutaa postista Adrian petauspatjan, joka viimein oli saapunut.

Haettuani paketin postista hämmennys kuitenkin valtasi mielen. Meille toimitettu patja oli ihan väärän kokoinen, eikä petauspatja lainkaan.

Mitä oli tapahtunut? Onko meitä huijattu? Sellaistakin kuulemma tapahtuu, että postipaketissa on arvotavaran sijasta kiviä tai muuta epäkiinnostavaa.

Asian jatkoselvittelyn aikana kävi ilmi, että kahden asiakkaan tilaukset olivat menneet sekaisin. Tilanteen korjaamiseksi meidän täytyisi jälleenlähettää patja oikealle omistajalleen, joka tekisi samoin hänen osoitteeseensa menneelle petauspatjallemme. Onneksi patjat myynyt huonekaluliike hoiti asian osoitekortteja myöten valmiiksi, joten asiasta ei koitunut muuta kuin patjan uudelleen lähettämisen vaiva.

Mutta vieläkään emme siis saisi patjaa mukaan reissullemme, joka tällä kertaa suuntautuisi Kuopiosta länteen. Onneksi meillä kuitenkin oli matkassa toinen uusi varuste, jota voisimme pian testata.

Olin aiemmin tilannut Clas Ohlsonilta USB-ladattavan rikkaimurin, joka vaikutti retkeilyautoon juuri sopivan kokoiselta. Imuroitavaa autossa riittää aina, mutta ensisijaisesti laite silti hankittiin hyttyssieppariksi. Sillä voisi ennen nukkumaan menoa ja tarvittaessa yön aikanakin imuroida auton tyhjäksi itikoista, tai näin ainakin ajattelimme.

Laitteen merkki on vaikea muistaa, mistä syystä kutsun sitä nimellä Deng Xiaoping, joka on 60-luvun lapselle helpompi. Mosquito Marauderin jälkeen odotukset imuria kohtaan joka tapauksessa olivat korkealla.

Niinpä lähdimme ajamaan Suonenjoen ja Rautalammin kautta kohti Äänekoskea. Matkalla poikkesimme Konneveden satamassa, jossa nähtävästi olisi jonkinlainen matkaparkki.

Palveluidensa puolesta sataman parkki muistutti enemmän leirintäaluetta, ja majoituksen hintakin (auto + kaksi henkilöä, 30 €) oli sen mukainen. Satamaksi miljöö myös oli ihan viehättävä, mutta emme varhaisen kellonajan vuoksi malttaneet nyt jäädä sinne yöksi.

Sen sijaan päätimme lähestyä uudelleen Hietasaaren caravan-aluetta, josta huhtikuussa aavistuksen hätäisesti ajoimme pois. Alue vaikutti mukavalta, mutta myrskyisä sää ja orastava ihmispaljous saivat meidät tuolloin jatkamaan matkaa. 

Mitä ajoneuvojen määrään tulee, uusi yrityksemme ei vaikuttanut yhtään lupaavammalta.

Suuri osa vaunuista näytti kuitenkin olevan kausipaikkalaisten käytössä, joten hulinaa oli sittenkin odotettua vähemmän. Vapaita paikkoja ei ollut montaa, mutta Reiskalle löytyi pieni pilttuu, minkä myötä statuksemme vakavasti otettavina karavaanareina taisi myös hieman vahvistua.

Illalla lähdin juosten tutustumaan paitsi Hietasaaren alueeseen myös läheisellä Syrjänkankaalla menevään luontopolkuun. Polku ei ole pitkä, mutta sitäkin kauniimpi. Yleensä juoksen vieraassa maastossa kännykän kanssa, mutta tällä kertaa puhelin jäi autoon, joten todistetta kauneudesta ei valitettavasti ole esittää.

Lenkin jälkeen loikin vielä niemen kärjestä löytyvään isoon puusaunaan, jossa oli kyllä hyvät löylyt, vaikka istumapaikkaa täytyikin muiden saunojien keskeltä hetki hakea.

Hietasaaressa taitaa usein käydä pieni tuuli, minkä johdosta hyttysongelma oli vähäinen. Muutama epäonninen yksilö kuitenkin harhautui autoomme illalla, ja päätyi välittömästi mukaan eläinkokeeseemme.

Vein Deng Xiaopingin valitsemani hyttysen viereen, ja kytkin siihen virran. Kuului vieno tsup, kun hyönteinen livahti laitteen sisälle tuskin edes tajuamatta, mitä tapahtui.

Imurin säiliöosa on läpinäkyvää muovia, joten sillä lienee jonkinlainen pelotevaikutuskin. Ja ehkä Deng Xiaopingiä voi sen ansiosta käyttää myös pienenä terraariona, jos hyönteisten elämä alkaa enemmän kiinnostaa.

Kun laitteen sammuttaa, sen imuaukko sulkeutuu, mikä estää säilöön otettuja eläimiä pakenemasta. 

Olin positiivisesti yllättynyt imurin tehokkuudesta. Sen voima monipäistä vihollista vastaan jäi vielä toteamatta, mutta jo lyhyen kokeilun perusteella uskallan toivoa, että Deng Xiaoping tulee olemaan kova luu myös taistelussa hyttysarmeijoita vastaan.

Keskikesän pulmia

Sudenkorento vai suvenkorento? Kas siinäpä pulma.

Linkki videoon

Hullun hommaa

Kaunisjärven aamu oli miellyttävä. Päivästä näytti tulevan helteinen, joten järvellä olisi ollut kiva viettää enemmänkin aikaa, mutta kun kulkeminen on tärkeää, täytyy siirtyä eteenpäin.

Patikoimme kolmisen vuotta sitten Susitaivalta pitkin Luotolamminsärkältä Jorhon autiotuvalle ja takaisin. Tuvan lähelle meni myös metsäautotie, joka vaikutti varsin hyväkuntoiselta. Muistelen tuolloin keskustelleemme, että tännepä olisi mukava tulla retkeilyautolla, jota meillä ei silloin vielä ollut.

Tuvan jälkeen on pari lauttaa, joita käyttäen voisi edelleen jatkaa Pahakalansärkkien suuntaan. Emme edellisellä kerralla lähteneet lauttaristeilylle, mutta pitäisiköhän nyt kokeilla uudestaan? Matkailuautolla lautalle ei edelleenkään voine ajaa, mutta jos Reiskalla pääsisi tuvan lähellä olevaan silmukkaan, lauttayhteys ainakin olisi sopivan kävelymatkan päässä.

Moni asia voi kuitenkin kolmessa vuodessa muuttua. Tällä kertaa muutokset liittyivät metsäautotien kuntoon, tai ehkä paremminkin sen kunnostamiseen.

Tielle oli hiljattain ajettu paksu kerros uutta sepeliä. Yleensä tällaisen päällysteen aiheuttama huoli liittyy renkaiden kestävyyteen, mutta nyt sepeli ei vaikuttanut olevan pahinta mahdollista laatua.

Suurempi ongelma oli se, että sepelikerros oli kovin pehmeä. Alkumatkasta se ei haitannut, koska tietä oli tampattu muillakin autoilla, mutta mitä pidemmälle tietä ajoi, sitä hankalammaksi eteneminen kävi. Tiellä oli paikoin vaikea kävelläkin, ja pelkäsin, että jäämme painavan automme kanssa jumiin johonkin notkelmaan. 

Henkilöautolla pulmia tuskin olisi ollut, mutta Reiskan osalta uskoni loppui kolmisen kilometriä ennen tupaa. Sinänsä paikka oli kelvollinen, koska siitä pääsi helposti viereisellä harjulla menevälle polulle. Ehkä jo ensi kesänä lähemmäksi tupaa on hyvä ajaa retkeilyautollakin.

Susitaipaleella on tässä kohtaa varsin kaunista, ja harjumaasto mukavaa kulkea. Myös Harkkojärven rannalla oleva autiotupa on hienolla paikalla, joten päätimme viettää siellä lounastaukoa.

Retkemme lähtöpaikka ei käytännössä ollut sen lähempänä tupaa kuin edellisellä vierailullakaan, minkä vuoksi retkemme lauttaosuus jäi tälläkin kertaa vaatimattomaksi.

Vaimo sentään kävi pienellä miniristeilyllä, mutta itse tyydyin vain katselemaan menoa rannalta.

Uuden muistutuksen terävän sepelin vaaroista saimme, kun paluumatkalla polvistuin tielle ottamaan kameralla kuvaa. Vaikka en ehtinyt edes laittaa polvelle kunnolla painoa, housut menivät saman tien rikki. No, housut on helpompi korjata kuin Reiskan rengas. 

Joidenkin mielestä paahtavassa kuumuudessa patikointi on hullun hommaa, mutta minusta tällaiset helleretket ovat ihan parhaita. Pienten vastoinkäymisten kuorruttama päivä tuntui kuitenkin siinä määrin raskaalta, että katsoimme parhaaksi hakeutua seuraavaksi yöksi Paiholan BestParkiin. 

Paiholan vanhan psykiatrisen sairaalarakennuksen vieressä olevan matkaparkin sijainti on hyvä. Itse sairaalahan lakkautettiin kymmenisen vuotta sitten, mutta sen nimi elää edelleen etenkin pohjoiskarjalaisten muistoissa.

Nykyään Paihola ei ole yhtään hullumpi paikka, tai ainakin siellä oli kiva parkkailla minilomamme viimeinen yö.