Lisää siemeniä

Oikeastaan meillä oli sellainen ajatus, että jatkaisimme Kaunisjärveltä toiseksi yöksi jonnekin Patvinsuon suuntaan. Ilomantsin ilta oli kuitenkin kaunis, eikä lähteminen oikein ottanut tuulta alleen.

Lopulta päätimme jäädä entisille sijoillemme Kaunisjärven P-paikalle. Retkeilyautolla liikuttaessa on kai tapana vaihtaa paikkaa aina vuorokauden jälkeen, jotta homma ei mene leiriytymiseksi, mutta keltanokkina emme muistaneet asiaa.

No, seuraavana aamuna joka tapauksessa lähdimme liikkeelle ajatuksella, että voisimme tutustua Särkkäjärven polkuun, joka edellisenä päivänä jäi voimien ehtyessä näkemättä. Samaa Susitaivalta siis molemmat edelleen.

Niinpä ajelimme päivän aluksi soramontulle, jonka laidassa on Teponsärkän pieni kota. Vaikka kotaa ja muutamia muita reitin varrella olevia tulipaikkoja ei ole merkitty Retkikartta-palveluun, Ilomantsin omalla karttasivustolla ne näkyvät.

Sivustolta selviää sekin, että Teponsärkän kota on yksityisessä omistuksessa, mutta sitä saa käyttää retkeillessä taukopaikkana. Pysäköintiä ajatellen tilaa oli vähintään riittävästi, ja tarvittaessa auton olisi voinut jättää tien varteenkin.

Teponsärkkä ei näytä kartassa mitenkään erikoiselta, mutta maastossa se on kaunis, sillä ympärillä on pääasiassa suota ja vettä. Polkukin vaikutti helppokulkuiselta, joten matka reilun kolmen kilometrin päässä odottavalle Särkkäjärven autiotuvalle sujuisi sukkelasti.

Yleensä autiotuvat kai mielletään erämaista tai muilta syrjäseuduilta löytyviksi, mutta paikallisen ylläpitämä Särkkäjärven tupa ei ole sellainen. Perille pääsee vaikka autolla, ja nuotiopaikan rannassa on itse asiassa yleinen uimaranta.

Särkkäjärvi toimii myös risteyskohtana yli 90 kilometriä pitkälle Pogostan kierrokselle, joka kulkee pitkiä pätkiä Koitajoen rantamilla ja Petkeljärven kansallispuistossa. Oletettavasti hieno reitti sekin, sillä etenkin Petkeljärvellä on kaunista. 

Ihan riittävän rauhallista Särkkäjärvellä silti oli, vaikka vastarannalta hieman ihmisten ääniä kuuluikin; siellä kun näytti olevan kesämökkejä tai muuta asutusta.  

Helaviikonloppu olisi oikeastaan saanut olla hiukan pidempi, sillä sää suosi retkeilyä ja ulkoilua muutenkin. Aina sitä jotain ajanvietettä olisi keksitty, ehkä järkevämpääkin kuin mihin lopulta kyettiin.

Linnustusaikakin olisi nyt ollut parhaimmillaan, kameralla ainakin. 

Vaikka unessa näkemäni karhu jäi edelleen kohtaamatta, saimme kotimatkalla silmät pyöreinä tuijottaa 9-tien vartta vastaan jolkotellutta eläintä. Se näytti kovasti sudelta, mutta oliko kyseessä susi vai koira, jäi lopulta epäselväksi. Kojelautakamera kai yleensä hankitaan muista syistä, mutta sellainen olisi nyt ollut hyvä.

Havainto tehtiin Tuusniemen paikkeilla, ja nettitietojen mukaan myös Kaavilla nähtiin hiukan myöhemmin sudelta vaikuttava eläin. Olisi ehkä pitänyt kääntyä takaisin ja tutkia tarkemmin.

Epäilyksen siemen

Toukokuinen helaperjantai avautui torstai-iltaa aurinkoisempana. Kaunisjärvi muistutti jälleen vierailijoitaan siitä, miksi sillä oli sellainen nimi.

Matkamme ensisijainen tarkoitus kuitenkin oli tutustua uusiin polkuihin, ja siinä meitä auttaisi Kaunisjärven kautta kulkeva Susitaival, jota olemme jo vuosikausia yrittäneet taittaa, kilometri kerrallaan.

Susitaival ja Karhunpolku menevät minulta toisinaan sekaisin, ja joskus puhun Sudenpolusta, vaikka sellaista ei taida löytyä kuin katujen nimikylteistä. Mitä suurpetoihin muuten tulee, näin juuri edellisenä yönä unta, jossa törmäsimme maastossa nukkuvaan karhuun. Olisiko tänään se päivä?

Lähdimme kulkemaan Kauniinjärvensärkälle nousevaa polkua. Aamun viileys kaikkosi vähitellen, ja puolenpäivän jälkeen sää oli siinä määrin lämmin, että saatoin hieman laskea windstopper-suojaustani.

Metsäautotiet katkaisevat Kaunisjärveltä etelään päin menevän Susitaipaleen parissa kohtaa, mutta muuten maasto on hienoa mäntykangasta - paitsi ehkä Hepojoen paikkeilla, jossa on pieni pätkä pusikkoista sekametsää.

Kaikkia Susitaipaleen varrella olevia tulipaikkoja ei ole merkitty Retkikartta-palveluun, mutta pohjakartassa ne näkyvät. Kaunisjärven jälkeen seuraava kota odottaisi Teponsärkällä, joka kuitenkin talven jälkeen tuntui olevan kovin kaukana. Onneksi Kaidanlamminsärkältäkin löytyi mukavia paikkoja istuskella.

Aiemmat huoleni tämän osuuden korpimaisuudesta olivat selvästi turhia, sillä eipä reitin varrella juuri rakennuksia näy. Lähempänä Hattuvaaraan menevää Hatuntietä metsän keskeltä kuitenkin pilkottaa Raiskiossa kohoava masto. Se vaikuttaa muuten tavalliselta radio/tv/kännykkämastolta, mutta rakennelman päässä on erikoinen lieriö, joka pirteän värityksensä ansiosta näkyy kauas. Mikähän tuon merkitys mahtaa olla?

Enneunestani huolimatta emme kohdaneet Susitaipaleella yhtään karhua. Aluksi hämmästelin asiaa, mutta sitten ymmärsin, että unessa näkemälläni karhulla saattoi olla symbolinen merkitys.

Kun ollaan itärajan tuntumassa, karhu tietenkin tarkoittaa Venäjää. Unen tarkoitus selvästikin oli muistuttaa, ettei rajaseudulla kopterin lennätyskäytäntöihin täytyy kiinnittää huomiota.

Vaikka oikeita karhuja ei näkynytkään, yhden hiiden sentään kohtasimme. Hiisien tunne-elämä lienee yleisesti ottaen köyhää, mutta tämä yksilö tuntui pitkän talven jälkeen nauttivan auringonpaisteesta.

Mutta miksi hiisiä näkee luonnossa paljon useammin kuin karhuja tai susia? Tuntuu siltä, että petoeläimiä ei nykyään liiku muualla kuin kaupungeissa, kuten Kuopiossa hiljattain (tai näin ainakin väitettiin).

Kannattaako näitä Itä-Suomen reissuja karhujen perässä edes tehdä? Olen kulkenut itärajan läheisyydessä satoja kilometrejä näkemättä kärppää suurempaa petoa, mikä on saanut minut epäilemään, että karhu ja susi ovat vain kansan keskuudessa leviäviä legendoja.

Toki kaiken tämän epäuskon keskellä on hyvä muistaa, että luonnossa liikuttaessa tärkeää ei lopulta ole se, näetkö sinä itse karhun. Olennaisempaa on, näkeekö karhu sinut.

Niin sinistä

Kaunisjärvi saattaa olla kaunis talvellakin, mutta kyllä sinisenä välkehtivä vesi on sittenkin ihan parasta.

Linkki videoon

Kauneutta ja tyylivirheitä

Helatorstain jälkeisenä viikonloppuna on monena vuonna lähdetty kesän ensimmäiselle telttaretkelle. Reissu on usein kohdistunut Patvinsuolle, vaikka siihen ei mitään erityistä syytä ole ollut. Paitsi ehkä se, että Suomunjärvelle on helppo leiriytyä ilman, että telttaa tarvitsee kantaa selässään kilometrikaupalla.

Parina edellisenä vuonna telttailu on jäänyt vähemmälle, kun retkeiluauton hankintaprosessi on ollut päällä. Nyt auto viimein oli alla, joten päätimme helatorstaina suunnata kohti Itä-Suomea.

Niin, tästä retkestä todellakin on jo kaksi kuukautta. Kesä etenee nopeasti. Adria Twinin hankinnan myötä kielen päälle on kertynyt paljon asioita, joiden vuoksi minulla on hiukan vaikeuksia pitää blogiani ajantasaisena.

Toukokuussa joka tapauksessa oltiin matkalla kohti itäisintä Suomea. Vaan ajaisimmeko suoraan Suomunjärvelle, vai kenties jonnekin Ilomantsin kulmille? Retkeilyauton kanssa vaihtoehdoista ei ole pulaa, koska auton voi yleensä pysäköidä metsäautotien varteen sellaiseenkin paikkaan, jonka ympärille telttaa voisi olla hankala pystyttää.

Lopulta Adrian keula kääntyi kohti Ilomantsin Kaunisjärveä. Suomessa on paljon kaunis-alkuisia paikannimiä, joista ihan kaikki eivät ole nimensä veroisia. Poikkesimme Ilomantsissa ensimmäisen kerran muutama vuosi sitten, ja totesimme Kaunisjärven tuolloin niin hienoksi, että sinne kannattaa mennä uudestaankin.

Kaunisjärvelle pääsee helposti autolla, joten paikka on suosittu karavaanareiden keskuudessa. Alue on parhaiten saavutettavissa kaakosta, Korentovaaran suunnasta, tai silloin soratietä ainakin on vähemmän kuin luoteesta, Isonpalonkankaan kautta lähestyen.

Me asetuimme järven länsipuolella olevan laavun lähettyville. Järven toisella puolella näkyi pari muutakin autoa, mutta haitaksi asti väkeä ei ollut. Keskikesällä tilanne saattaa olla toinen.

Kaunisjärven kirkas vesi ja hieno hiekka antavat sille laguunimaisen ilmeen. Toukokuun puolessa välissä vesi ei tosin ollut laguunimaisen lämmintä, mutta viehättävän näköistä silti.

Helatorstai-iltana ilmakin oli viileä, mitä navakka tuuli vielä korosti. Pyrin omassa pukeutumisessani suosimaan toiminnallisia ratkaisuja, mikä toisinaan johtaa tyylivirheisiin. Lippalakin päälle vedetty windstopper-panta näyttää hassulta, mutta lämmittää päätä kivasti.

Edellisellä vierailulla järven itäpuoli jäi kokonaan tutkimatta, joten lähdimme majoituttuamme iltakävelylle järven ympäri. Vastarannalta löytyi telttasauna, joka kesän myötä saanee myös seinät ympärilleen.

Kaunisjärvi ei ole ainoa nähtävyys näillä kulmilla, sillä muutaman neliökilometrin alueella on monia viehättäviä lampia. Lisäksi aluetta halkoo Susitaival, jota olemme jo vuosia yrittäneet taltuttaa pienin askelin. Sitä tavoittelisimme seuraavana aamuna.

Mitä Reiskalle kuuluu?

Reiskan mittarissa on jo liki 8000 kilometriä. Se tuntuu paljolta, koska reissumme ovat enimmäkseen olleet lyhyitä. Niiden myötä Fiatiin liittyviä käyttökokemuksia on kuitenkin kertynyt runsaasti. Kerronpa niistä tässä; Adrian osalta palaan aiheeseen myöhemmin.

Ducatohan sai toissa vuonna uuden 2,2-litraisen moottorin. Liittyneekö moottoriin vai vaihteistoon, mutta kerran jouduin ajamaan tien sivuun, kun risteyksestä kiihdytettäessä auton veto katkesi oudosti. Muutaman sekunnin jälkeen ongelma korjaantui itsestään, eikä ole sittemmin palannut.

Kuten aiemmin mainitsin, moottorin Check Engine -valo syttyi Juuan reissullamme päästöanturiin liittyvän vian vuoksi. Sama valohan paloi jo aiemmin - oikeastaan koko talven - Webaston käytön vuoksi, mutta sammui viimein huhtikuussa. Nähtävästi viisi webastotonta kylmäkäynnistystä riittää nollaamaan virheen.

Kovin suurta käytännön merkitystä virhevalolla ei tunnu olevan. Auton start/stop -järjestelmä ei sen palaessa toimi, mutta ilmankin pärjää. Tuntuu kuitenkin oudolta, että puolen vuoden ikäinen auto herjaa harva se päivä jostain moottoriin liittyvästä ongelmasta.

Kesän myötä mittaristosta on paljastunut myös uusia vikavaloja:

Varoitusvalot liittyvät ainakin kaistavahtiin, törmäysvaroittimeen ja ajovaloautomatiikkaan. Syy valojen syttymiselle lienee ollut vastakkaisesta suunnasta paistanut aurinko, joka häiritsee tuulilasin yläreunassa olevien tunnistimien toimintaa.

Ymmärän, että varoittimet saattavat tällöin mennä hetkeksi pois päältä, mutta outoa on, että auto samalla ilmoittaa huollon tarpeesta - ikäänkuin asialle pitäisi tehdä jotain. Onneksi valot kuitenkin sammuvat pian itsestään.

Häiriöpuolelle olen kertaalleen kirjannut myös keskuslukituksen temppuilun. Jostain syystä auton ovet eivät pihassa menneet kauko-ohjaimella lukkoon, vaan ne piti lukita avainta ovessa käyttäen. Tämän jälkeen kauko-ohjainkin alkoi taas toimia, joten vika ei johtunut ainakaan paristoista, vaikka niin aluksi epäilin.

Lähinnä ärsyttäviin juttuihin voidaan lukea se, että nopeusmittarin neula heiluu edestakaisin yhdeksänkympin nopeudessa. Olin jo unohtanut, että tällainenkin ongelma voi autossa olla. Mahtaako digitaalisella mittaristolla varustetun Ducaton neula lepattaa samalla tavalla?

Semiärsyttävää on sekin, että sivuoven sähkösulkumekanismi ("soft-close") on kesällä alkanut narista. Ääni kuuluu lähinnä kuivalla kelillä, joten ehkä se vaatisi rasvaa jonnekin (tai sitten mekanismiin on päässyt hiekkaa). Oven toimintaan ääni ei onneksi vaikuta.

Vaikka vikalista koostuu lähinnä pienistä pulmista, luottamukseni Fiatia kohtaan ei ole ihan sataprosenttista. En esimerkiksi uskalla autosta poistuessani jättää avaimia auton sisälle, koska pelkään, että ne jäävät lukkojen taakse. Niin ei ole kertaakaan tapahtunut, eikä tunteelle ole järkevää perustetta, mutta pelkään sitä silti.

Auton kulutus sentään on kohtuullisen pieni, sillä maltillisella 70 - 80 km/h -nopeudella ajotietokone näyttää parhaimmillaan kuutosella alkavia lukemia. Hyväkuntoisilla sorateillä hitaasti kiiruhtaen jopa viitosella alkavat lukemat ovat mahdollisia (toki tietokone huijaa hieman).

Jos nopeuden nostaa 90 kilometriin tunnissa tai sen yli, kulutus nousee ehkä kahdeksaan litraan. Tyypillisesti auton toimintasäde kuitenkin on (70 litran tankilla) toistatuhatta kilometriä, mikä riittää hyvin. Öljyä tai muita nesteitä auto ei näytä syövän mitenkään erityisesti.

Ducatolle ilmoitetut rengaspaineet ovat aika korkeat, jopa 5,5 baria. Luulen, että sama arvo on ilmoitettu myös isommille 6,00 ja 6,40 -metrisille autoille ja mitoitettu sen mukaan, että autot lastataan aivan piripintaan.

Kevyemmälle autolle 5,5 baria on kyllä paljon, ja etenkin sorateillä Fiat on melkoinen kivireki. Olen itse päätynyt käyttämään noin viiden barin paineita, mutta hetkittäin tuntuu, että sekin on liikaa. Tätä asiaa täytyy vielä empiirisesti tutkia.  

Ennen auton hankintaa pohdimme aika pitkään, pitäisikö retkeilyauton olla nelivetoinen. Lopulta tulimme siihen lopputulokseen, että ilmankin pärjätään, kun vähän katsotaan, mihin autolla ajetaan. 

Metsäautoteillä ajettaessa on silti käynyt mielessä, että olisi kyllä hyvä, jos autossa olisi enemmän maavaraa ja kenties pykälää järeämmät renkaat. Talvella Fiatin ahtaat pyöränkotelotkin voivat lumikelissä osoittautua ongelmaksi.

Olenkin miettinyt, että voisikohan Fiatin alustaa jälkikäteen tuunata. Jouset ja vaimentimet vaihtamalla - tai sopivalla korotussarjalla - olisi varmaankin mahdollista saada maavaraan pari-kolme lisäsenttiä ilman, että ajettavuus olennaisesti muuttuu. Pyörätkin mahtuisivat koteloihinsa paremmin, ja all-terrain -tyyppisillä renkailla voisi huolettomammin kyntää kivisiä sorateitä.

Mielessäni siis vilkkuu Bürstnerin neliveto-Campeon tyylinen ratkaisu, mutta automaattivaihteisella Fiatilla. Onko sellaisen tavoittelu järkevää? En tiedä. Uutta autoa tuskin kannattaa heti alkaa säätää, mutta ehkä asiaa voi pohtia uudestaan, kun ensimmäinen rengaskerta tulee tiensä päähän.

Keltainen toukokuu

On vasta heinäkuu, mutta haluaisin jo toukokuun takaisin. Se ei vain taida olla mahdollista.

Linkki videoon

Valot päälle

Raesärkiltä poistuttuamme ajelimme Juuan ABC-asemalle tehdäksemme äitienpäiväostoksia. Yöpaikaksi olimme kaavailleet Ylemmäisenjärveä, mutta mikäli sopivaa kulmaa ei löytyisi, voisimme jatkaa vaikkapa Keihäsjoelle, jossa myös olisi tarjolla mukavaa kulkumaastoa.

Kuten etukäteen hieman pelkäsin, yöpaikan valintaan liittyi pientä säätöä. Riittääkö, jos auton ajaa jonkun hiljaisen tien varteen, vai pitäisikö paikan olla vielä syrjemmässä? Täytyykö vettä - tai edes suota - näkyä vai onko keskellä metsää hyvä? Millainen paikka on riittävän tasainen? Joskus telttapaikkaakin on etsitty oikein huolella, ja nyt oli vähän samanlainen henki päällä.

Hengen johdattamina ajoimme Rontsantietä eteenpäin, kunnes päädyimme Jouhtenisen kämpälle menevälle pienemmälle metsäautotielle. Hifistely loppui kuin seinään, kun Fiatin mittaristoon syttyi yllättäen Check Engine -valo.

Kyseessä on sama valo, joka syttyy myös aina sen jälkeen, kun moottoria on lämmitetty Webastolla. Nyt Webasto ei kuitenkaan selittänyt asiaa, joten kaipa autossa sitten oli ihan oikea häiriö.

Ärsyttävintä näissä Fiatin virhevaloissa on se, että vielä vuonna 2023 auto ei osaa tarkemmin sanoa, mikä on pielessä. OBD-lukijalla asia mahdollisesti selviäisi, mutta minulla ei edelleenkään ole sellaista.

Vikavalo ei tuntunut vaikuttavan auton kulkuun, mutta päätimme silti vetäytyä tien poskeen odottamaan aamua. Ehkä vika häviäisi yön aikana (mihin en tosin uskonut itsekään).

Olimme juuri ajaneet pienen levikkeen ohi, se saisi kelvata yöpaikaksi. Ei järvimaisemaa tai häikäisevää auringonlaskua, eikä nettikään toiminut, mutta ihan rauhallinen paikka silti. Ja riittävän tasainen.

Yksi retkeilyautoilun hyviä puolia on se, että auto tasoittaa yöpaikkojen välisiä laatueroja. Oikeastaan ainoa viihtyvyyteen vaikuttava asia on se, mitä tuulilasin läpi näkyy, ja kesällä näkymä on huonoimmillaankin hyvä. Ja jos verhot vetää kiinni, kaikki paikat ovat jokseenkin tasavertaisia.

Seuraavan aamun alkajaisiksi päätimme jatkaa Sorveuskoskelle. Fiatin vikavalo paloi edelleen, mutta onneksi auto sentään liikkui entiseen tapaan. Vaikutti siltä, että kyseessä ei ollut vakava häiriö.

Sorveuskosken laavun suuntaan kävellessämme poikkesimme Akkavaaralle, joka lienee pienin vaara, jolle olemme koskaan kiivenneet. Hauskalta minivaaralta on takavuosina kaadettu metsää, ja toivoimme näkevämme sen laelta vilauksen Ylemmäisenjärvestä, mikä ei kuitenkaan toteutunut.

UKK-reitti ei ole näillä leveyksillä ihan väkevimmillään, mutta Rontsan rautatietä on silti hyvä kulkea. 

Myös Sorveuskoski on keväällä näyttävä, vaikka vedet eivät ihan yhtä korkealta putoakaan kuin Korkeakoskella.

Sorveuskoskella ja sen partaalla olevalla laavulla on minulle henkilökohtaista merkitystä, koska olen nuoruudessani viettänyt täällä monia iltoja. 

Kuopioon jo palattuamme ajelin Fiat-huoltoon, jossa oli tarkoitus tutkia mittaristossa yhä palavan virhevalon syytä. Valo saatiin sammumaan, mutta epäselväksi jäi, miksi se oli syttynyt. 

Selitykseksi tarjottiin Webastoa ja jäähdyttimen maskia, vaikka ulkona oli lämmintä +20 C. Eihän Webastoa ole enää tarvittu kuukauteen, ja maskikin on poistettu keulalta toukokuun alussa. Vieläkö se niin hiostaa?

Lähdettyäni Fiat-huollosta ajoin muutaman kilometrin, minkä jälkeen virhevalo syttyi taas... Olen itse alkanut epäillä, että ongelma kumpuaa siitä, että kyseessä on italialainen auto. Koskaan ei pitäisi ostaa italialaista autoa, vain saksalaisia ja japanilaisia, bensamoottorilla.

Jälkeenpäin kävi ilmi, että (3500 kilometriä ajetusta) Ducatosta oli hajonnut joku anturi, ilmeisesti pakokaasuja haisteleva NOX-sensori. Nettihakujen perusteella vika on nykyautoissa yleinen, ja johtuu siitä, että kyseinen järjestelmä on tolkuttoman monimutkainen ja virhealtis, eli juuri sellainen, jota ei pitäisi lainkaan hyväksyä kuluttajakäyttöön. 

Uusi anturi laitettiin tilaukseen, mutta sen toimitus kestänee viikkokausia. Autolla voi kuulemma silti ajaa, mikä on hyvä. Voisi kyrsiä, jos pitkän toimitusajan jälkeen autoa pitäisi seisottaa koko kesä varaosaa odotellen.

Päivän pituudesta

Vaikka talvi ei ensin meinaa loppua millään, juhannus tulee aina nopeasti. Sen jälkeen sitä alkaa jo miettiä päivän lyhenemistä, vaikka asiaa ei oikein tohdi sanoa ääneen. Kesästä täytyisi siten muistaa nauttia jo touko-kesäkuussa.

Tämä mielessämme lähdimme äitienpäiväviikonloppuna retkeilyautoillen kohti Nurmesta ja Juukaa. Ajatus oli, että tutustumme ensin Raesärkkien pohjoiseen osaan, ja sen jälkeen ajelemme Juukaan yöksi, jonnekin.

Yöpymistä ajatellen olin etsinyt satelliittikuvista paikkoja, jotka voisivat soveltua puskapysäköintiin. Etenkin metsäautoteiden varsilta sellaisia löytyy aika helposti, joten kokosin niitä Google-kartalle, jotta voisimme hyödyntää niitä jatkossakin.

Ensin kuitenkin ajelimme Rautavaaran kautta Raesärkille. Olemme muutamia vuosia sitten vierailleet särkkien eteläisellä puoliskolla, jossa menee hieno mutta aavistuksen tylsä, miltei autolla ajettava kärrypolku. Tällä kertaa ajattelimme lähteä liikkeelle pohjoispäästä, jossa toivoaksemme olisi tarjolla hieman kapeampaa polkua. 

Merkitty reitti kulkee Raejärvien välisellä matalalla harjulla. Reilun kilometrin verran patikoituamme kuulin jaloistani kummallisen äänen, vähän kuin kumilelusta lähtevän vinkaisun. Valitettavasti kyseessä ei kuitenkaan ollut kumilelu vaan sammakko, jonka päälle vahingossa astuin... Saku kyllä loikkasi polulta omin voimin pois, mutta on tietysti harmillista, jos sen kosiomatka sai näin traagisen käänteen.

Toukokuussa sammakkoja oli muutenkin runsaasti, niin polulla kuin vesissäkin.

Myös lintuja näkyi ilahduttavan paljon. Metsästä lentoon pyrähtänyt pyy oli juuri niin äkäisen näköinen kuin pyyt yleensäkin ovat. En tosin tiedä, näkyykö vihaisuus vain omaan silmääni, vai onko kyse jostain luonnon tuottamasta suojamekanismista.

Raejärvessä uiskennellut uivelo sen sijaan vaikutti lauhkeammalta, ja taisi ohimennen sanoen olla ensimmäinen koskaan kohtaamamme yksilö lajiaan. Aika kaunis lintu, oikeastaan

Menomatkalla luulimme hetken, että matka tyssää Raejärvien väliseen puroon, jonka ylittävä silta näytti romahtaneen. Uimatta tästä ei yli päästäisi.

Huoli kuitenkin oli ennenaikainen, sillä rikkoutuneen sillan lähelle oli rakennettu uusi ja entistä ehompi ylityspaikka, kenties jo vuosia sitten.

Kävimme kääntymässä Iso Raejärven eteläpäässä olevalla tulipaikalla, jonne saapui samaan aikaan muutakin väkeä. Itse palasimme evästelemään sillan kupeeseen. Siinä oli hyvä olla, kun aurinko talven jälkeen lämmitti mukavasti.

Raesärkillä oli mainio lentokeli, mutta kuvattaessa täytyi hieman varoa Raejärvien länsipuolella olevaa armeijan harjoitusaluetta, joka on ilmakuvauskieltoaluetta. Aviamaps-sovelluksen mukaan varsinaista lentokieltoa siellä ei näytä olevan, mikä on vähän erikoista, mutta eipä tuonne ole tarpeen mennä ammuttavaksi. 

Jos tykkää enemmän kapeista poluista, Raesärkkien pohjoispään reitti on eteläistä vaihtoehtoa mukavampi kulkea. Ajamista on hiukan enemmän, ja valmista P-paikkaakaan ei ole tarjolla, mutta kyllä sinne tien varteen johonkin auto mahtuu. Aivan polun alkupäätä ei silti ole syytä tukkia, koska siitä kuljetaan myös läheiselle mökille.