Alunperin tarkoituksemme oli palata Altasta takaisin Suomeen, mutta lopulta päätimme jäädä Norjaan vielä yhdeksi vuorokaudeksi. Se tietäisi hieman pidempiä ajomatkoja viimeisille lomapäiville, mutta tarjoaisi kunniallisen tavan käyttää viimeiset kruunumme.
Käytännössä päätös tarkoitti, että hakeutuisimme viimeiseksi yöksi joko Gargiaan tai Kautokeinoon. Gargia tuntui reunaehdot huomioiden paremmalta vaihtoehdolta, joten käännyimme Altasta Kautokeinoon johtavalta 93-tieltä tielle numero 30.
Gargia on itselleni tuttu paikka muutaman vuoden takaa. Tuolloin poikkesin Sautson kanjonilla ja Orrefossen-putouksella. Niitä ajattelimme tälläkin kertaa tavoitella, koska ne olivat vaimolle vieraita.
Saatuamme huoneen Gargian tunturituvasta jatkoimme vanhaa postitietä kohti parkkipaikkaa, josta Sautson kanjonille menevä polku alkaa. Tai oikeastaan polkuja on kaksikin - neljän ja seitsemän kilometrin pituiset reitit - mutta lyhyempi polku seurailee kanjoniin laskevaa sivujokea, eikä sen kautta tavoita kanjonin jylhimpiä kohtia. Suuntasimme siten pidemmälle reitille.
Kanjonille vievä polku etenee melko tasaisessa maastossa, joskin matkalla saattaa vielä loppukesästäkin olla märkää.
Reitin varrella on kolme joen ylitystä sekä muutamia pienempiä ojia. Ounastelin edellisellä vierailullani, että joet voivat alkukesästä olla hankalia ylittää, mutta en uskonut niiden elokuussa tuottavan ongelmia.
Toisin kuitenkin kävi. Edellisellä kerralla (syyskuussa) Cahppesjohkan yli pääsi kiviä pitkin loikkimalla, mutta nyt vettä oli sen verran, että joen yli oli viritetty lankkusilta.
Itse harpoin toiselle puolelle 15 sekunnissa, mutta huterat lankut - ja mahdollisesti heinäkuussa koetut mutakylvyt - saivat rouvan epäilemään hanketta.
Ehdotin tukikepin etsimistä, ja ylempää kahlaamisestakin puhuttiin, mutta vaimo harasi vastaan. Tosimies olisi tietysti yrittänyt kantaa naisensa joen yli, mutta tyhmempikin tajuaa, ettei siitä olisi seurannut mitään hyvää.
Tilanne oli harmittava, koska kanjonille oli enää kilometri. Lopulta sovimme, että minä juoksen kanjonille yksikseni, ja vaimo vartoo sen aikaa joen töyräällä. Ratkaisu ei miellyttänyt minua, koska pelkäsin, että rouva tylsistyy ja päättää sittenkin yrittää joen yli.
Olin suunnitellut, että voisimme yhdessä tähystää kanjonia Steinfjelletin rinteeltä, mutta sinne en nyt viitsinyt lähteä. Heiluin hetken kamerani kanssa jyrkänteen reunalla, ja palasin reilun tunnin reissun jälkeen Cahppesjohkalle.
Vähän hätäinen pyrähdys siis, mutta ainakin kanjoni näytti eri vuoden- ja vuorokaudenaikana toisenlaiselta kuin viime kerralla. Ilahduttavaa oli myös se, etten tälläkään kertaa pudonnut kanjoniin. Edellisellä vierailulla nimittäin päätin, että jos selviän touhuiluistani hengissä, en enää palaa reunalle.
Jälkeenpäin ajatellen nyt olisi ehkä kannattanut hakeutua lyhyemmälle reitille, tai vaihtoehtoisesti lähestyä kanjonia idästä. Itäpuolellekin taitaa päästä autolla, tosin ei yhtä lähelle reunaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti