Oriverellä

Edessä viikonloppuvierailu Tampereelle ja lauantaiksi tiedossa hieno kesäpäivä. Siinäpä syitä hakeutua pienelle retkelle. Niinpä pakkasin vaimon ja anopin autoon, ja ajelimme Orivedelle, Pukalan virkistysmetsään.

Lähdimme liikkeelle pienehköltä P-paikalta, joka sijaitsee Siitinjärven tyvessä. Järven nimeä on epäilemättä mietitty kieli poskessa, mutta ehkä vesistön muoto kartalla on vaikuttanut lopputulemaan.

Polku kierteli havumetsikössä kohti Valkeajärveä, jonka rannalla oli laavu. Meillä ei varsinaisesti ollut laavulle käyttöä, mutta poikkesimme kuitenkin paikan päällä herättämässä vielä unten mailla olleet riippumattoilijat.

Yleensä tulee liikuttua vähän karummassa maastossa, joten pirkanmaalainen metsä tuntui varsin rehevältä. Itse Pukalajärvellä emme käyneet, mutta onneksi paikalle pääsee helposti uudestaankin. Alueelle vievällä soratiellä tosin oli aika miehekkäitä sadekuoppia, mutta kaipa se jossain vaiheessa kesää lanataan kuntoon.

Pukalassa ei näkynyt lokkia suurempia eläimiä. Tämä herättikin kiivaan keskustelun siitä, mitä eläimille oikein tapahtuu, kun ne kuolevat.

Metsäthän ovat väärällään eri kokoisia nisäkkäitä, mutta miksi niiden raatoihin ei koskaan törmää? Kuolleita hiiriä tai sopuleita voi joskus polulla tavata, mutta onko kukaan nähnyt kuollutta kettua, hirvestä tai karhusta nyt puhumattakaan?

Vaimolla on asiaan liittyvä outo päähänpinttymä. Hän yrittää uskotella minulle, että kuolleet eläimet jotenkin "maatuvat". Siis maatuvat, heh heh.

Asiahan on niin, että kuolleita eläimiä ei näy, koska ne temmataan pois. Tai ehkä kaikkein pienimpiä piipertäjiä ei temmata, mutta sudet, ahmat ja sen sellaiset, ne otetaan. Niin se homma vaan menee.