Mietteitä hangilta

On taas se aika vuodesta, kun pakkasöiden jälkeen pääsee hiihtämään kantaville hangille. Hankiaisilla varsinkin luisteluhiihto on paitsi vauhdikasta myös teknisesti helppoa, koska suksi uppoaa lumen pintaan juuri sen verran, että tasapaino löytyy vaivatta. Ranteet eivät tosin tykkää, jos sauvalla joutuu iskemään alla pilkottavaan kovaan jäähän.

Mutta ei näitä kelejä enää pitkään riitä, ainakaan Keski-Suomen leveyksillä. Kun yöpakkaset loppuvat, latupohjat pehmenevät parissa päivässä huonoon kuntoon, eikä järven jäällekään ole kohta menemistä. Tänä vuonna monen vesistön jääpeite on muutenkin keskimääräistä ohuempi.

Kesäiset vaelluskohteet tuntuvat tänä keväänä nousevan mieleen hämmentävän aikaisessa vaiheessa. Ehkä tämä johtuu Kebnekaisen ikävästä lentoturmasta, joka sai minut taas tutkimaan aluetta Google Mapsin avulla. Konehan ei törmännyt mihin tahansa töppäreeseen vaan nimenomaan Kebnekaisen kahden korkeimman huipun (Sydtoppen, Nordtoppen) väliin.

Onnettomuuden tapahtuessa vuorella tuskin oli vuodenaika ja säätila huomioiden muita liikkujia. Törmäyskohta on niin lähellä retkikohteenakin suosittua Sydtoppenia, että jos huipulla olisi joku sattunut olemaan, kapeahkolla harjanteella olisi todennäköisesti ollut aika epämiellyttävää seistä.

Tapahtuneen ikävä jälkiseuraus lienee se, että tulevina vuosina Kebnekaisen ympärillä liikkuu väkeä enemmän kuin normaalisti. Näinhän tapahtui myös Aakenus-tunturilla, jonka rinteeseen saksalainen Junkers törmäsi sodan aikaan hyvin samantapaisessa onnettomuudessa. Nyt Junkersin hylyn ohi kulkee polku, tosin maastokin on huomattavasti helpompaa kuin Kebnekaisella.

Kaikkia räjähtäneen koneen osia ei löydetä, mikä voi innostaa seikkailijoita etsimään niitä paikoista, joihin ei oikeastaan kannattaisi mennä. Toivottavasti tämä ei johda siihen, että kokemattomia ja epäonnisia retkeilijöitä naarataan myöhemmin jäätiköiden railoista.