Viimeinen viikko kesälomaa on sitten menossa. Kuten tavallista, hyppäsin taas auton ja lähdin ajamaan kohti pohjoista ajatuksella rynnistää maastoon heti kun kelit ovat suotuisat. Viivästytin jo kertaalleen lomalle lähtöäni siksi, että Katia-myrskyn rippeet toivat mukanaan jatkuvia sateita. Nyt lähipäivien sää näyttää hyvältä, joten kaikki on siltä osin kunnossa, mutta vaeltaminen ei jostain syystä maistu. Mitä ihmettä?
Ylläksellä yhden yön vietettyäni ajelin Leville, josta tarkoituksenani on jatkaa vielä pohjoisemmaksi ja suunnistaa Muotkatuntureille, jossa ajattelin kiertää muutaman päivän. Muotkahan on hienoa seutua ja siellä saa kulkea aika rauhassa, mutta... onkohan siellä vähän liiankin rauhallista?
Olen mennyt suurimman osan reissuistani yksin, eikä se koskaan ole ollut minulle ongelma (paitsi kerran Stora Sjöfalletissa, jossa luulin loppuni tulleen, kun ajauduin ikävään pöpelikköön). Nyt ajatus lähteä polkemaan yksin tunturiin tuntuu kuitenkin etäiseltä. Luulen tämän johtuvan siitä, että olen viimeisen vuoden aikana tehnyt monta hyvää reissua perheen kanssa, ja kynnys vaeltaa omin päin on saattanut nousta korkeammaksi. Jonkin sortin mukavuudenhaluisuutta kenties?
Kävin iltapäivällä juoksulenkillä Levin latureiteillä, ja täytyy sanoa, että juokseminen kyllä maistui hyvältä! Ehkä minun pitäisikin keskittyä siihen, mikä juuri nyt on mukavaa. Mutta silti minusta tuntuu, että huolella pakkaamani Kajka tuijottaa minua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti