Vaihteeksi lähellä

Lähiretkeilyä pitäisi ehkä harrastaa enemmän. Kuopion ympäriltäkin löytyy ihan hienoja paikkoja, kuten esimerkiksi Pisa, Kinahmi tai Seinävuoren rotkolaakso.

Tahkovuorellekaan ei ole kuin tunnin ajomatka, mutta siellä tulee käytyä aika harvoin. Ehkä siksi, että olen lokeroinut Tahkon huvi- ja laskettelukeskukseksi, eikä niitä yleensä tule hyödynnettyä kuin yöpymistarkoituksessa.

Nyt kuitenkin päätimme ajaa edesmenneeseen Nilsiään, kun ilmassa leijui syksyn viimeisen lämpimän viikonlopun henki. Se lienee sulattanut edellisen talven lumetkin, joten metsässä olisi helppo kulkea. Reitillä ei muuten ollut väliä, mutta Huutavanholman suojelualueella voisi poiketa.

Tahkon polut eivät varsinaisesti suosi patikoijaa, koska suuri osa kävelyreiteistä menee latupohjia tai leveitä, pikemminkin maastopyöräilyyn soveltuvia metsäteitä pitkin. Jo alkumatkan aikana vastaan ajoikin 10 - 20 maastopyöräilijää, mikä sai tienoon tuntumaan vähän ruuhkaiselta.

Huutavanholman ympärillä polut onneksi ovat pienempiä, ja notkon kupeesta löytyi rauhallinen nuotiopaikkakin, josta avautui mukava näköala Syvärin suuntaan.

Tulipaikan ohjesäänto muistutti, että nuotion ympärille ei saa jättää mitään. Ei varsinkaan aseita tai muuta sellaista, joka voisi olla vaaraksi kanssakulkijoille. No, eipä nyt sattunut torrakkoa mukaankaan.

Tahkovuorelta avautuvat maisemat ovat paikoin hienot, mutta muutaman tunnin metsäpyrähdyksestä jäi silti hailakka jälkimaku. Olisi ehkä mieluummin kannattanut mennä Kinahmille, vaikka siellä hiljattain käytiinkin.

Mutta jospa retken puutteita voisi paikata poikkeamalla Sänkimäen näkötornissa! Se olisi sopivasti kotimatkan varrellakin.

Autolla pääsee aivan tornin viereen. Parkkipaikalle vievä tie näyttää menevän talon pihaan, mutta kyseessä on vanha käyttämätön koulu.

Sänkimäen torni on yllättävän korkea, ja päihittää maisemiensa puolesta esimerkiksi Pisan näkötornin. Lähellä oleva Kinahmi näkyy päästä päähän...

... ja reilun 30 kilometrin päässä kohoava Puijon tornikin erottuu vielä, ainakin sopivien linssien läpi.

Aamulla herätys, sängystä pois!

Loman loppu lähestyi, emmekä enää voineet kurvailla Norjassa. Oli aika suunnata kotiin suorinta reittiä eli Abiskon ja Kiirunan kautta, kuten menomatkallakin.

Pientä huolta herätti se, että varsinkin Kiirunan paikkeille oli luvattu kylmää ja märkää keliä. Pahimmillaan tämä saattaisi tarkoittaa, että lunta tupruttaa taivaan täydeltä, mikä olisi kesärenkaiden kanssa huono juttu. Jo viikkoa aiemmin ennusteet povasivat samalle suunnalle lumista ajopäivää, mutta se ei onneksi toteutunut.

Aluksi kuitenkin etenimme vain Björklideniin asti. Isoilla tuntureilla tuuli kovaa, mikä sai ilman tuntumaan kylmältä, mutta syksyn heleät värit olivat parhaimmillaan.

Björklidenin päivä valkeni yllättävän kauniina. Vaikutti siltä, että aurinko voisi ainakin aamupäivällä pilkahdella, ja poutaa riittäisi iltapäivään asti. Ehtisimme hyvin poiketa tunturissa ennen kuin jatkamme matkaa kohti Kiirunaa. Lapportenilla ehkä?

Pikainen vilkaisu karttaan osoitti, että Lapporten on liian kaukana, mutta voisimme käydä kääntymässä jossain lähempänä, vaikkapa Báddosdievválla (Paddus).

Ajoimme Itä-Abiskoon ja jätimme auton rautatien lounaispuolelta löytämällemme P-paikalle. Parkkipaikan vierestä lähti sopivasti Kungsledenin ja Lapportenin suuntaan menevä polku, jota aloimme seurata.

Patikointi Paddukselle kesti odotettua pidempään, vaikka loivaan ylämäkeen olikin helppo kävellä. Maisemat paranivat koko ajan, ja ylhäältä Abiskon laakso avautui kauniina. Kaukolle ehkä vielä kauniimpana kuin meille muille.

Paluumatkalla huomasimme, että idästä lähestyvät sateet taitavat olla hiukan etuajassa. Itselläni ei ollut sadetakkia, joten kiiruhdimme kevyesti ehtiäksemme kuivina autolle.

Nostaessamme reppuja autoon alkoi tuulilasiin ilmestyä ensimmäisiä vesipisaroita. Muutamaa minuuttia myöhemmin olimme jo Kiirunaan menevällä E10-tiellä, eikä Lapportenia enää sateen keskeltä erottanut.

Onneksemme vesi ei Kiirunassakaan satanut lumena, vaikka iltapäivällä lämmintä oli vain +2 C. Reilu lumentulo olisi saattanut keskeyttää ajamisen kokonaan, eikä E10-tielle vaihtoehtoisia reittejä oikeastaan ollut.

Kotiin oli vielä reilusti matkaa, joten jäimme viimeiseksi yöksi Jällivaaraan. Ratkaisu myös tarjosi vaimolle mahdollisuuden herätä viimeisenä matkapäivänä putoamalla sängystä.

Suoritus oli näyttävä, mutta pokkani piti jälleen täydellisesti. Olen tainnut jo turtua rouvan kommelluksiin.

Hidastellen

Emme halunneet kotimatkalla kiirehtiä liikaa. Ensisijaisesti siksi, että ehtisimme tehdä muutakin kuin istua autossa, mutta toisaalta myös nauttiaksemme Norjassa vallinneesta hienosta säästä. Ruotsin puolella - viimeistään Kiirunassa - sadetta olisi taas tarjolla yllin kyllin.

Päätimme pitkittää matkaamme poikkeamalla yhdeksi yöksi Harstadiin. Kaupunki on meille ennestään tuttu, joten valinta oli siltä osin helppo.

Toisaalta tiedossa oli myös, että Harstadin keskustasta voi olla vaikeaa löytää pysäköintipaikkaa. Scandic-hotellin sisäpihalla on muutama autopaikka, mutta ahdas piha ramppeineen, tolppineen ja lastauslavoineen on vähän ankea. Lisäksi paikat ovat usein täynnä, kuten nytkin.

Viereisessä korttelissa on P-talo, jossa on enemmän autopaikkoja, mutta ne ovat ajalta, jolloin kaikki ajoivat Fiat 127:llä. Vaikka nykyauton saisikin veivattua ruutuun, ulos ei pääse kuin kattoluukun kautta. Tai jos on oikein hoikka, ehkä sivuikkunasta.

Katujen varsilla tai sataman P-alueella saattaa olla tilaa, jos saapuu paikalle liian myöhään, käytännössä siis liikkeiden sulkeuduttua.

Suurimmalla todennäköisyydellä autopaikan löytää yliopiston pysäköintialueelta. En kuitenkaan ole varma, saako siellä säilyttää autoa, sillä asiaan liittyvä ohjeistus on kovin monisanainen. Olen tulkinnut ohjeita niin, että pysäköidä saa, jos pakenee paikalta ennen aamukahdeksaa.

Heräsimme seuraavana aamuna varhain. Ajattelimme tutustua Harstadin eteläpuolella - Blåfjellvatnetin ympärillä - olevaan alueeseen, jossa näytti risteilevän kymmeniä kilometrejä valmiita polkuja.

Aika usein tuollaiset reitistöt koostuvat paitsi poluista myös latupohjista ja ehkä teistäkin, mutta lämmin ja aurinkoinen sää peittosi alleen epäolennaiset asiat. Aikaakin oli, joten ajelimme ensi töiksemme Sandstrandiin, josta poluille näytti pääsevän helposti.

Ylhäällä tunturissa olikin kaunista...

... mutta alempana metsän siimeksessä ei tuntunut yhtään siltä, että ollaan napapiirin pohjoispuolella. Meren läheisyys tekee metsästä yllättävän vehreää.

Reittien varrella oli siellä täällä pöytiä ja jopa laavuja, mutta suomalaisin silmin katsottuna rakennelmat olivat aavistuksen vaatimattomia. Tosin ei niitä liene yöpymiseen tarkoitettukaan.

Polut nousivat merenpinnasta 250 - 300 metrin korkeuteen, mutta maasto oli loivapiirteisempää kuin Norjassa yleensä, melko helppoa siis. Merinäköala oli paikoin hieno, mutta eipä metsään päästäkseen kannata toki Norjaan asti ajaa.