Vihreää kultaa

Heinäkuussa kaikki on vihreää, paitsi ehkä kuningas. 

Linkki videoon

Tulppion kuninkaan paluu

Herätessämme aamulla Tulppion lomakylässä paistoi aurinko. Se oli hieman yllättävää, koska sääennusteet olivat povanneet sateista aamupäivää.

Meille poutasää toki kelpasi. Jo illalla ilmaan oli nimittäin noussut ajatus yrittää Hotikaisenmukkaan uudelleen. Laavulla olisi kiva käydä, ja mahtaisiko haukkakin olla vielä paikalla?

Tuumasta toimeen siis. Koska polun alkupää oli jo kuljettu, päätimme ensin ajaa autolla hieman lähemmäksi kohdetta. Käytännössä se tarkoitti Kiimaselän kautta Sotajoensuuhun vievän metsäautotien alkupäätä.

Itse tielle en tohtinut Reiskalla lähteä, vaikka henkilöautolla siitä olisi ehkä päässyt. Hyviä pysäköintipaikkoja ei jalkautumispaikan lähellä näkynyt, mutta onneksi Reiska mahtui risteyksen liepeille tukkimatta muuta liikennettä (jota oletettavasti oli aika vähän)

Ei ollut varmaa, näkisimmekö haukkaa uudestaan, mutta jos sillä oli pesä näillä kulmilla, lintu saattaisi päivystää sen lähettyvillä. Pari kilometriä kuljettuamme saavuimme metsähakkuuaukean reunaan, jossa kuulimmekin heti tutun äänen.

Tulppion kuningashan se siellä kirkui, ja vaikutti yhtä närkästyneeltä kuin edellisenä päivänäkin. Linssivirheestä viisastuneena olin nyt aseistautunut Nikonin P900-kameralla, jota yleensä käytän silloin, kun on tarkoitus kuvata eläimiä.

Taivaalle tuijottaessani ajauduin vahingossa lähelle puuta, jossa taisi olla haukan pesä. Tai ainakin jonkun linnun pesä siinä oli.

Piekana huomasi tämän, ja alkoi huudella yhä kiivaammin. Ymmärsin ylittäneeni punaisen viivan, ja kiiruhdin pois paikalta, jotta linnun ei tarvitsisi puuttua asiaan.

Hotikaisenmukan laavu on pystytetty paikkaan, jossa Sotajoki ja Tulppionjoki yhdistyvät Nuorttijoeksi. Tässä kohtaa joet virtaavat varsin levollisesti, ja laavulla olikin pari melojaa, joiden kanssa vaihdoimme muutaman sanan.

Itse vetäydyimme ylemmäksi Kiimaselän rinteeseen syömään eväitä. Auringonpaiste oli jo tässä vaiheessa vaihtunut pieneen harmauteen, mutta nämä lämpimät, kesäiset hetket ovat silti mukavia.

Paluumatkalla autolle oli aikaa miettiä seuraavia siirtoja. Nuortti houkutti, mutta aikataulusyiden vuoksi joutuisimme todennäköisesti jatkamaan lännen suuntaan.

Lähipäivien sääennusteet näyttivät sateiden suhteen lohduttomilta, joten päätimme lopulta vetäytyä Tulppion kulmilta jonnekin Pyhä-Luoston paikkeille.

Matkalla pysähdyimme hetkeksi kuvamaan Sotatuntureita. Tavoitteeni oli saada molemmat tunturit samaan kuvaan, mikä kuitenkin oli vaikeaa lentokorkeuteen liittyvien rajoitusten vuoksi.

Värriöjoen suuntaan menevän tien kautta kuvaaminen olisi ehkä ollut helpompaa. Täytynee joskus ajella sitä kautta, sillä tuntureiden liepeiltä saattaisi löytyä muutakin mielenkiintoista. Nyt kymmenien kilometrien ennestään tuntematon sorapätkä olisi hidastanut etenemistä liikaa.

Tulppion kuningas

Alimmaisen Kivijoen vieressä oli hyvä puskaparkkailla. Joki tosin oli hieman heinäinen eikä rantaan päässyt kovin helposti, mutta eipä sille ollut tarvettakaan. Viereinen Harijänkä toi paikkaan ilmavuutta, ja nettikin toimi, koska Tulppion suuntaan vievä Korvatunturintie oli kuitenkin aika lähellä.

Aamulla oli taas päätösten aika: Kairijoelle vai Tulppioon? Molempiin emme todennäköisesti ehtisi.

Olimme sijaintimme puolesta jo hieman kallellaan Kairijoen suuntaan, mutta päätimme silti palata Korvatunturintielle ja jatkaa sitä kohti Tulppiota. Matkalla voisimme käydä katsomassa Hugon kämpän lähellä olevaa Samperin veturitien muistomerkkiä. 

Muistomerkki oli odotettua vaatimattomampi, mutta tämä joka tapauksessa oli se paikka, johon Tulppion takaa tuleva, sahapuun kuljetukseen käytetty veturitie 1900-luvun alussa päättyi. Yksi vetureista on edelleen Tulppiossa, entisöitynä.

Hankkeen takana oli Hugo Richard Sandberg, jonka sukunimestä myös veturitien nimi väännettiin. Ensimmäinen maailmansota sittemmin lopetti Hugon bisneksen. 

Matka Ruuvaojan liepeiltä Tulppioon ei ollut pitkä, joten perille saavuttiin kerrankin hyvissä ajoin. Hetken ympäriinsä pyörittyämme päätimme asettautua Tulppion lomakylään, jonka mäntykankainen leirintäalue vaikutti viihtyisältä, eikä ruuhkaakaan ollut.

Yksi veturitietä kyntäneistä vetureista oli nähtävillä aivan alueen laidalla. 

Tulppion ympäriltä ei ole vaikea löytää retkikohteita. Jos haluaa päästä helpolla, voi loikata lomakylän kautta kulkevalle UKK-reitille, ja niin mekin päätimme sadealueen lähestyessä tehdä. Otimme kohteeksemme muutaman kilometrin päässä olevan Hotikaisenmaan (jonka nimessä on jotain hienoa) ja siellä odottavan laavun.

Kavala maailma on kaukana Tulppiosta, mutta kuvittelin silti reitin olevan lomakylän vuoksi hieman urbaani. Luulo oli väärä, sillä jo pian Ylä-Nuorttijoen sillan jälkeen pienehkö polku sukelsi todella hienoon metsään. Tulppiojoen rantamilla etenevä reitti johtaa lopulta Nuorttin kanjonille, joka sekin on yhä näkemättä, vaikka asiasta on puhuttu ainakin kymmenen vuotta.

Näillä kulmilla virtaa varsin monta jokea. Tulppionjoen ohella Ylä-Nuortti ja Sotajoki yhdistyvät - juuri Hotikaisenmukassa - Nuorttijoeksi, joka lopulta virtaa Venäjän puolelle.

Jokien rantamilla lompsiessa on helppo unohtaa, mikä joki vieressä milloinkin virtaa. Välillä putosinkin jo kartalta niin, että vettä tuijottaessani hämmästelin sen virtaussuunnan vaihtuneen, vaikka eihän sellainen ole kovin tavallista.

Hotikaisenmaata lähestyessämme kiinnitimme huomiota terävään kiekaisuun, joka toistuvasti kuului läheiseltä metsähakkuuaukealta. Kyseessä selvästi oli haukan ääni, ja pian sen lähdekin ilmestyi näkyviin.

Aluksi haukka ei kiinnittänyt meihin huomiota, koska sillä tuntui olevan jotain hässäkkää muiden lintujen kanssa. Näytti jopa siltä, että edessämme käytiin jonkinlaista ilmataistelua.

Selvitettyään välinsä muiden eläinten kanssa haukka kuitenkin huomasi minut kameroineni...

Hyvänen aika, tuleeko se ihan päälle!? Ei sentään, taisin sittenkin olla sille liian iso pala. Mutta muuten lintu kyllä käyttäytyi kuin Tulppion kuningas.

Kyseessä taisi olla piekana. Harmillisesti mukanani oli vain 400-millinen objektiivi, joka ei aivan riittänyt linnun kuvaamiseen.

Lintua tähystäessä meni sen verran aikaa, että päätimme lopulta luopua tavoittelemasta Hotikaisenmukan laavua. Joen penkalla oli myös hyvä pitää taukoa, ja autollekin ehtisimme kuivan sään aikana.

Illalla silmäilin netistä vanhaa uutista miehestä, joka juoksi parvekkeellaan maratonin. Tällaisia juttuja lukiessa alkaa omatunto aina soimata, koska lomareissuilla ei nykyään tule lenkkeiltyä niin usein kuin pitäisi. 

Nuorempana matkailun ja juoksemisen yhteensovittaminen ei ollut ongelma, mutta silloin retkeily oli pienimuotoisempaa. Aika ei nykyään riitä kaikkeen, eikä tämän ikäisenä oikein jalatkaan.