Arkea pakoon

Jokseenkin hartaasti odotettu talviloma koitti viimein. Selkäkin kuntoutui sopivasti ennen lomaa, mikä on hyvä juttu, vaikka se ei hukattua hiihtokuntoa tuokaan takaisin.

Matkakohdetta kovinkaan tarkasti miettimättä hyppäsimme autoon. Jonnekin Länsi-Lappiin kuitenkin oli tarkoitus matkustaa, joten otimme aluksi suunnan kohti Haaparantaa. Siellä voisimme ainakin tankata ensi kesänä mätänevillä Ruotsin kruunuilla.

Oulun moottoritiellä jouduimme kivisateeseen, joka tuotti auton tuulilasiin pienen särön. Se syntyi vähän hankalaan kohtaan, juuri kuljettajan näkökenttään. Toivottavasti sitä voi jotenkin tuunata, koska koko tuulilasia ei viitsi yhden kiveniskeymän vuoksi vaihtaa.

Vaikka matkasuunnitelmassa oli tiettyä väljyyttä, mielessä välkkyi perusolettamus siitä, että Pallaksella käydään ainakin. Lopulta kävikin niin, että ajelimme suoraan Pallakselle asti, kun parempaakaan vaihtoehtoa ei matkan aikana keksitty.

Pallaksella vietettiin illalla Earth Hour -tapahtumaa. Olin kuitenkin tyytyväinen siihen, että hotellin saunan sähkökiuas - se iso - pysyi lämpimänä. Pitkä ajomatka oli selvästikin tehnyt loven ympäristötietoisuuteeni.

Seuraavana aamuna pääsimme viimein suksille. Auringonpaiste ja muutaman asteen pakkanen ja siivittivät meitä kohti Sieppijärveä.

Mennessä siipiä ei tosin tarvittu, mutta paluumatkalla testattiin vaimon uusia nousukarvojakin, kun matkalle osui hiukan pidempi ylämäki. Näin puolikuntoisena niiden tuottamaa helppoutta arvostaa entistä enemmän.

Ladun varressa oli kyltti, joka varoitti puusta putoavasta lumesta. Varoitus ei ollut aivan turha, koska paikoin puissa roikkui mehevän näköisiä tykkylumipaakkuja, jotka odottivat huoletonta hiihtäjää.

Hiihtolenkin jälkeen oli taas saunan vuoro, mutta jostain syystä hotellin kiuas oli nyt kylmä. Oliko kiukaan ajastin sittenkin pysähtynyt edellisen illan Earth Hourin aikana?

Asiasta reklamoitiin respaan, ja kiukaaseen saatiin virtaa. Mutta hetkihän siinä meni, kun miesporukassa istuttiin kylmillä lauteilla ja roiskittiin kiville kuumaa vettä kiukaan heräämistä odottaen. Tunnelma oli silti hyvä, kun jokaisella oli omat Pallas-tarinansa kerrottavanaan.

Takaisin kehään

Viikonloppuna kävin ensimmäisen kerran hiihtämässä kaatumisen jälkeen. Tuntuu tyhmältä aloittaa hiihtokausi uudelleen maaliskuussa, mutta hyvin paljolti siitä on nyt kyse.

Selkä ei vieläkään ole täysin kunnossa, mutta pahin vaihe tuntuu olevan takana. Selkärangan kupeessa on edelleen arka kohta, joka varsinkin juostessa haittaa hengittämistä, mutta ehkä sekin paranee pian. Tunne joka tapauksessa on mitätön verrattuna siihen ahdistukseen, jota viikkokausia jatkuva lorvailu tuottaa.

Arvelin lauantaina hiihtolenkille lähtiessäni, että kroppa ei ehkä tykkäisi käsillä tehtävästä työntöliikkeestä. Tasatyöntö tuntuikin vähän häijyltä, mutta luistelu toisaalta eteni mukavasti. Jäällä oli ainakin helppo hiihtää, ja olosuhteet olivat muutenkin mainiot.

Sunnuntaiaamuna oli muutama aste pakkasta, joten suuntasimme uudestaan Kallavedelle. Hangen pinta olisi voinut olla kovempikin, mutta lumi kuitenkin kantoi hyvin. Karhennettu (?) jäälatukin oli hyvässä kunnossa, mutta kyllähän järven selällä luistelu on näin keväällä ihan parasta.

Tänä keväänä ei taideta hiihtää Pallastuntureita ympäri, mutta vähempikin oikeastaan riittää. Totta puhuen voisin viettää viikon vaikka hotelli Pallaksen terassilla istuen. Jo tieto siitä, että voi halutessaan milloin vaan lähteä ladulle, rauhoittaa mieltä.

Paikallaan

Kuukaudet vaihtuvat, mutta muuten elämä tuntuu jämähtäneen paikalleen. Istun kotona seinää tuijottaen ja yritän piristää itseäni musiikilla, mutta sekään ei oikein toimi.

En ole kolmeen viikkoon juossut tai hiihtänyt metriäkään. Kroppa kuihtuu kasaan, ja elämä tuntuu henkisesti raskaalta. Jotkut kuulemma kykenevät elämään juoksematta koskaan metriäkään. Nostan hattua heille.

Tällä viikolla iski joku hemmetin flunssakin. Kuumetta ei tietysti nytkään ole, mutta nenä vuotaa vuolaasti, ja pää täynnä räkää.

Pahin selkäkipu sentään on hellittänyt, mutta kylki on vielä arka, enkä uskalla rasittaa sitä liian aikaisin. Toisaalta ongelma on, että en tiedä, milloin selkä kestää. Viikko sitten kävelylenkkikin oli liikaa.

Onneksi kotioloissa voi harrastaa edes pientä venyttelyä. Tavallisesti käytän kotona käsipainoja, mutta nyt en saa niitä ylös lattialta.

Korvaavaksi tuotteeksi on löytynyt vaimolle joululahjaksi hankkimani jumppanauha. Kyseessä siis on laturin hihnan näköinen tuote, jolla voi tehostaa venytysliikkeitä. Kovat kundit tietysti jumppaavat oikean laturin hihnan kanssa, mutta minun täytyy nyt tyytyä kevyempään ratkaisuun.

Jumppanauha on oikeasti hyvä. Sillä ei saa aikaan samanlaista vastusta kuin käsipainoilla, mutta toisaalta se on elimistölle hellempi, ja tehon säätö on helpompaa.

Lisäksi nauhaa voi käyttää monien eri lihasryhmien vahvistamiseen. Ehkä sitä voisi soveltaa myös aerobiseen harjoitteluun, jos hihnaa viitsisi kiskoa aamuun asti.

Pelkään silti, että toiveeni elpyä ennen keväthankiaisia ei toteudu. Jos niin käy, ohjelma sisältänee keväthangilla elpymistä.