Maailmanlopun meininki

Pitkäperjantailla on maailmanhistoriassa vähän huono maine, mutta ehkäpä kevennän tunnelmaa tällä ratkiriemukkaalla videolla.

Katso YouTubessa

Ransun kyytiin

Fiat Ducato -pohjaisten Adrian ja Eura Mobilin jälkeen oli aika hypätä Ford Transitin alustalle rakennetun Carado CV 590:n kyytiin. Alustaratkaisun ohella Carado erosi muista autoista myös siinä, että se oli nelivetoinen, mikä tietysti kiinnosti minua.

Harmillisesti Caradossa oli myös manuaalivaihteet, kuten miltei kaikissa nelivetoisissa retkeilyautoissa MB Sprinteriin pohjautuvia autoja lukuun ottamatta. Keskustellessani myyjän kanssa sain kuulla, ettei automaattivaihteistolla varustettua, nelivetoista retkeilyautoa taida Ford-pohjaisena olla tulossakaan, vaikka olin sellaista odottanut.

Caradossa on samanlainen Dometikin jääkaappi kuin Eura Mobilessakin, mutta se on sijoitettu niin, ettei kahteen suuntaan avautumisesta juuri ole hyötyä. Paitsi ehkä silloin, jos hamuaa ruokaa vuoteeseen.

Auton takaosan yläkaapeissa ei ole avaamista helpottavia nostojousia, ja luukun avaaminen pienehköstä napista vetämällä tuntuu aavistuksen hankalalta. 

Takaovien edessä ei ole suljettavia kaappeja, mutta poikittainen hylly riittänee vaatteiden säilytykseen. Lisäksi se voi helpottaa lämpöpeitteen asennusta, jos sellaista tarvitsee.

Kylpyhuoneessa käytetään Adrian tavoin rivattomia push-tyyppisiä luukkuja, mutta - toisin kuin Adrian muovinen viritys - tämä mekanismi vaikuttaa jämerältä ja toimivalta vuodenajasta riippumatta.

Caradossa suositaan tällaisia kupuvalaisimia. Minusta ne eivät ole kovin hienoja, mutta toteutus lienee kestävä (ainakin vanhempien Adria Twinien vastaavaan verrattuna).

Ohjaamon yläpuolella oleva tila on puolihyvä, mutta ei erityisen siististi viimeistelty. Tuskin olisi kallista asentaa tuohon valmiiksi oikean kokoinen kumimatto? Vai sattuiko tästä autoyksilöstä vain puuttumaan sellainen?

Kaasun sulkuvipuihin pääsee esimerkillisen helposti käsiksi. Jos ratkaisua vertaa Adrian vastaavaan, vipujen sijoituspaikka ei eroa kuin parinkymmenen sentin verran. Mikähän on estänyt Adriaa toteuttamalla tätä samalla tavalla?

Kuusimetrinen Transit on pituutensa ja korkeutensa puolesta isompi auto kuin 5,40-metrinen Ducato. Caradossa tämä ilmenee etenkin suurena sisäkorkeutena, mutta suljettavia säilytystiloja voisi auton kokoon nähden olla enemmänkin.

Liesitason yläpuolella ei ole kuin avohylly, ja matkustajan puolelta edestä sivuhylly puuttuu kokonaan. Myös kuljettajan puoleiset yläkaapit ovat kovin kapeat. Ihan pienimmästä päästä tilat eivät silti kuitenkaan ole, ja reilun kokoinen takakontti kompensoi puutteita muualla.

Tähän juttuun ei nyt oikein kertynyt kunnon kuvia, mutta mielestäni Carado on onnistunut rakentamaan Fordin alustalle melko toimivan auton. Vertailukohtana pidän lähinnä Karmannia, joka on sössinyt muuten hyvän auton onnettomalla istuinryhmällä. (Edit: Karmann on sittemmin kehittänyt omaa autoaan, ja uusi malli näyttää ainakin kuvissa hyvältä, kenties Fordeista parhaalta.)

Liki identtisen sisarmerkkinsä Sunlightin tavoin Carado kuuluu Hymer-konserniin, ja edustaa nelivetoisten retkeilyautojen edullisinta päätä. Hinta näkyy tietyissä varustevalinnoissa kuten Lippert LT100 -ohjauspaneelissa, joka on aika pelkistetyn oloinen. LT100 ei esimerkiksi tarjoa mahdollisuutta katkaista pelkästään vesipumpulle menevää sähköä, eikä myöskään valaistuksen ohjaaminen paneelin kautta onnistu. Auton sähkörappukin näyttää olevan samaa tekoa kuin Adriassa, joten se ei sovellu vakavaan käyttöön.

Caradon kylpyhuone on pelkistetyn oloinen, mutta ei sen karumpi kuin muissakaan saman hintaluokan autoissa (oheinen kuva on Sunlightista). Omaan silmääni puumaisen materiaalin käyttö märkätilassa näyttää hassulta, vaikka todellisuudessa kyse onkin laminoidusta kalustelevystä, joka sietää vettä hyvin. Jonkinlaiseen muovikelmuun suihkussa kävijän on silti tarkoitus kietoutua. Kylppärin kääntöovi sen sijaan on toimivan oloinen ratkaisu, ja myös viistottu keittiön pöytätason kulma tuo käytävälle tilaa.

Nelivetoinen Transit olisi merkittävästi kiinnostavampi, jos siitä olisi tarjolla automaattivaihteinen malli. Maavaraakin saisi olla enemmän, vaikka alustan mataluus saattaa osittain olla auton korkeuden tuottama optinen harha.

Ehkä keskeisin kysymys Caradoon liittyen kuitenkin on se, kuinka paljon muita puutteita on nelivedon myötä valmis hyväksymään. Monet retkeilyautot synnyttävät yleisemminkin sellaisen tunteen, että ne on suunniteltu ensisijaisesti matkailua ajatellen - retkeilykäytössä niissä käytetyt ratkaisut eivät välttämättä toimi. Ehkä termi on alunperinkin suomennettu ihan väärin.

Helteistä

Talven jälkeen aurinkoiset kevätkuukaudet ovat miellyttäviä, mutta helteinen heinäkuu kelpaa myös.

Katso YouTubessa

Kellitäänkö vähän?

Anetjärveltä jatkoimme kohti Posiota. Koska varsinaista päiväohjelmaa ei taaskaan ollut mietittynä, päätimme aluksi poiketa Livojärven rannalta löytyvässä Kellinniemessä.

Kun lapsena pelasimme neppistä, auton sanottiin sen kaatuessa kellivän. On mahdollista, että Kellinniemi on saanut nimensä jotenkin toisin, mutta kartan perusteella se joka tapauksessa vaikutti hienolta paikalta.

Livojärveä halkovilla hiekkarannoilla on usein hellepäivinä ruuhkaa. Hiukan sivussa oleva Kellinniemi herätti ajatuksia kätketystä helmestä, mutta kyllähän paikan taitaa moni tuntea, posiolaiset nyt ainakin.

Niemeen vievä tie on kartassa merkitty poluksi, ja ajamista onkin sittemmin rajoitettu alueen luonnonsuojelustatukseen vedoten. Kielto ei vaikuttanut tehonneen, sillä rannan tuntumassa oli useita auto- tai vaunukuntia. Reiskan kanssa ei sekaan olisi edes mahduttu, mutta onneksi päätien varressa oli tilaa muutamalle autolle. Kävellenkin ehtii perille, koska niemeen ei ole kuin reilu kilometri.

Kellinniemestä löytyy paitsi mainio uimaranta myös Metsähallituksen ylläpitämä laavu. Niemen ympärillä kasvava metsä on laajemminkin hienoa, eikä kartassa lukeva Paskaperänharju tee sille oikeutta.

Alue on kuitenkin sen verran pieni, ettei siitä riitä kävelymielessä hupia koko päiväksi. Helteellä asia ei varsinaisesti vaivannut, olipahan enemmän aikaa tiirailla järvelle ja miettiä samalla matkan jatkoa.

Seuraavaksi yöksi ajattelimme taas pyrkiä johonkin puskaan, mutta sitä ennen poikkesimme posiolaisessa autokorjaamossa tarkastuttamassa Reiskan alustan. Järeitä nostureita ei löydy joka kylästä, mutta korjaamossa oli onneksi vanha kunnon rasvamonttu, joka ajaa saman asian.

Suurempaa vikaa ei auton alta löytynyt, mutta ei myöskään selitystä ongelmalle, jonka olin kuvitellut harmaavesisäiliöön liittyen havainneeni. Adrian ohjauspaneeli nimittäin tuntui aina näyttävän säiliön vesimääräksi 0 %, vaikka autossa oli jo pari kertaa käyty suihkussakin. Oli epäselvää, missä anturi on ja miten se toimii, joten asiaa ei osattu sen tarkemmin tutkia.

Korjaamokäynti kuitenkin helpotti asioita siinä mielessä, että nyt meillä ei enää ollut erityistä tarvetta koukata matkallamme Kuusamon kautta. Sen sijaan jatkoimme Posiolta suoraan Maaninkavaaraan, ja sieltä edelleen pohjoiseen, Joutsijärven suuntaan.

Näiltä leveyksiltä löytyy paljon hyviä puskaparkkeja, mutta niiden saavuttaminen edellyttää yleensä poikkeamista päätieltä. Hetken karttaa selattuamme päätimme kokeilla Keihäsvaaraa, joka satelliittikuvien perusteella vaikutti monien mahdollisuuksien kohteelta. Niistä ensimmäisenä tarkastimme Keihäslammen lähellä olevan kääntöpaikan, joka täyttikin suurimman osan yöpaikalle asettamistamme kriteereistä.

Puskaparkki on ehkä väärä nimitys näin avaralle paikalle, mutta kun isolle tielle on kolmisen kilometriä, yönsä todennäköisesti saisi viettää rauhassa.

Keihäsvaaran valintaa tuki myös se, että kääntöpaikan vierestä näytti lähtevän polku tai kulku-ura, jota pitkin pääsisi Riutukan tuvalle. Poikkesimme tuvalla muutama vuosi sitten, ja päätimme nyt iltakävelyllä lähestyä tupaa toisesta suunnasta. Kuriositeettina mainittakoon, että Riutukan tuvan vieressä virtaa Raakunjoki, jossa majailee... no, raakkuja. Niitä on syytä varoa.

Riutukalle on Keihäsvaarasta vain 1,5 kilometriä, mutta reitti ei ollut erityisen hehkeä. Tuvalle kai pääsee myös ihan oikeaa polkua pitkin, mutta se taitaa mennä eri kautta.

Koska Riutukalle ei ollut pakko päästä, päädyimme lopulta vain tekemään pienen lenkin metsässä. Avohakatusta rinteestä ei nähnyt kovin kauas, mutta pientä maisemantynkää sentään oli tarjolla. Keihäsvaaralta olisi ehkä näkynyt enemmän.

Joka päivä ja joka ikinen yö

Vaihteeksi jälleen retkeilyautoasiaa... Uuden Adria Twinin jälkeen tutustuin Eura Mobilin valmistamaan Forster-malliin. Eura Mobil on minulle vieraampi merkki, mutta nähtävästi Saksassa valmistetut autot ovat ihan laadukkaan tuotteen maineessa.

Forster on rakennettu 5,40-metrisen Ducaton alustalle kuten oma Adriammekin, mutta sisältä se vaikuttaa Twiniä ahtaammalta. Käytävällä asiaa selittää WC:n ovi, jota saranarakenteen vuoksi täytyy käytännössä aina pitää kiinni.

Myös keittiön yläkaapin luukku avautuu käytävällä niin pitkälle, että sitä täytyy melkein väistää. Olisiko hiukan matalampi malli riittänyt? Toisaalta kaappiin mahtuu kyllä hyvin tavaraa.

Auton sisäkorkeus vaikutti muita saman kokoisia autoja pienemmältä, vaikka en sitä tarkemmin mitannutkaan. Itseäni (176 cm) asia ei haitannut, mutta joku pidempi saattaa kokea sen ongelmaksi.

Pöydän taakse on helppo asettautua, koska sen jalka ei ole keskellä pöytää. Tämä ainakin todistaa sen, että istuinryhmästä on lyhyessä autossakin mahdollista tehdä käyttökelpoinen.

Istuimen alla ei yllättäen ollut juuri muuta kuin akku. Sitten muistin, että tämä autohan lämpenee dieseliä syövällä Webastolla (4 kW). Sähkövastusta ei nähtävästi ole, koska auton mukana toimitetaan erillinen keraaminen sähkölämmitin, joka tosin on Truma-versiota pienitehoisempi (1500 W).

Kaasua tarvitaan silti liettä ja käyttöveden lämmittämistä varten. Itseäni tietysti kiinnosti, missä niiden sulkukytkimet mahtavat olla. Sisätiloista en sellaisia löytänyt.

Forsterin kaasusulkujen sijoituspaikka selvisi, kun avasin auton takaovet. Adrian sulkuvipujen sijainti pöytäryhmän istuimen alla ärsyttää joskus, mutta Eura Mobilin ratkaisu on myös outo. Sulkimet nimittäin sijaitsevat auton takaosassa, sängyn alla.

Helpoiten vipuihin pääsee käsiksi takaovien kautta, mikä on kylmällä kelillä tai hyttysaikaan huono vaihtoehto. Mahdollisesti homma onnistuu myös sisäkautta, jos patjan kääntää pois paikaltaan, mutta kuka haluaa tehdä niin, joka päivä ja joka ikinen yö? Itse ainakin tapaan sulkea liedelle menevä kaasun yön ajaksi, varmuuden vuoksi.

Samassa tilassa taisi olla myös auton lämminvesivaraaja. Hukkatilaa on jonkun verran, koska putkien ja letkujen vuoksi tähän koteloon ei viitsi sijoittaa mitään painavaa. Raikasvesisäiliön tilavuus on 85 litraa, eli hieman tavallista pienempi.

Harmaavesisäiliö tyhjennetään auton oikealla puolella olevaa vipua käyttäen. Tyhjennysreikä näyttäisi oleva aika keskellä autoa, joten sitä voi olla vaikea kohdistaa ajokaivoon, jos asialla nyt on merkitystä. Toisaalta kun pidempää poistoputkea ei ole, siihen ei ainakaan voi ajon aikana takertua mitään.

Eura Mobilin vetolaatikot on varustettu pyöreillä painonapeilla. Mekanismi on sinänsä toimiva, mutta pienehköt napit eivät ole vetämiseen erityisen käteviä.

Forsterin takaosan yläkaapit ovat tilavat, mutta sarana-armeija nostimineen saa pienen hymyn huulille. No, ainakin luukkujen voisi olettaa pysyvän yläasennossa, ja hyllyn ansiosta tila on tehokkaasti hyödynnettävissä.

Takavasemmalla olevat kaapit ovat oikealta puolelta löytyviä korkeampia, mikä on käytännöllistä, koska takaseinässä kaappeja ei ole. Mutta mikähän tämän pohjaluukun merkitys mahtaa olla? Joskus samanlaisia näkee henkarikaappien yhteydessä, mutta tämä ei vaikuttanut sellaiselta.

Auton matalahko sisäkorkeus tuntui myös kylppärissä, jossa ripustimeensa asennettu suihkun hana oli ihan päässä kiinni. Ehkä hiukan pienempi suihkusuutin toimisi tässä paremmin.

Tätä kuvaa voi olla vaikeaa hahmottaa, mutta se esittää kylpyhuoneessa olevaa kaapin ovea, joka avautuu kohti seinässä olevaa peiliä niin, että oven avausnappi kopsahtaa helposti peiliin. Ei ovea mikään jousi ponnauta auki, mutta... onkohan tämä ratkaisu käytännössä kestävä?

Forsterin kylpyhuoneessa on käytetty piiloon kääntyvää lavuaaria. Se tuo lisää tilaa, mutta hieman jäi mietityttämään, mihin lavuaarin ylijäämävesi mahtaa päätyä. En tutkinut tarkemmin, mutta kai se lattialle valuu.

Dometik-jääkaapin ovi avautuu ilman mitään ylimääräisiä temppuja kahteen suuntaan.

Tämä on kätevä ominaisuus, vaikka sen johdosta ovi onkin hieman tavallista painavampi. En tiedä, onko ratkaisulla muita varjopuolia, mutta tällaisen haluaisin myös omaan Adriaamme.

Eura Mobilista jäi kaikkiaan vähän ristiriitainen mielikuva. Auton sisätilat on rakennettu jämäkän oloisesti, eikä varusteisiin muutenkaan sisältynyt sellaisia osia, jotka hajoavat jo ensimmäisestä kosketuksesta (ellei kylpyhuoneen peili ole sellainen).

Toisaalta käytettävyyteen liittyviä puutteita löytyi aika monta. Tämä yksilö taisi kuitenkin olla hinnat alkaen -malli, joten ehkä ratkaisuja ei voi yleistää koko merkkiin. Aika harvinainen autohan Forster silti Suomen markkinoilla on.

Pari sanaa kauneudesta

Peuronlammella ei kasvanut erityisen paljon lehtipuita, mutta minusta tuntuu, että paikka voisi silti ruska-aikaan olla kaunis. Prinsessa ainakin oli.

Katso YouTubessa

Jaaskamonvaaran prinsessa

Jaaskamonvaaran kupeessa oli rauhallista yöpyä, mitä nyt hyttyset hieman häiritsivät. Tähän aikaan vuodesta retkeilyautoiluun liittyykin aivan erityinen aamurutiini: hyttysimurin säiliön tyhjentäminen. Se on nopea toimenpide, mutta tuottaa joka kerta tunteen siitä, että maailma on taas hieman parempi paikka.

Aamulla pohdimme, jatkaisimmeko saman tien autoillen eteenpäin, kenties Sallan suuntaan, vai kävisimmekö ensin Peuronlammella. Oli sellainen tutina, että lammelle vievällä metsäisellä polulla saattaisi hellepäivänä väijyä hyttysarmeija, mutta päätimme silti katsoa tämän kortin, koska eipä näille kulmille ihan joka päivä ajella.

Peuronlampea etelästä lähestyvä polku puikkelehtii melko yksitotisen metsän siimeksessä, eikä sen varrelta juuri avaudu maisemia ympäröivään kansallispuistoon, vaikka reitti vaaran rinteeseen nouseekin.

Pitkospuut ovat myös paikoin kehnossa kunnossa, mutta tähän aikaan vuodesta se ei suuremmin haittaa.

Torpparin taipaleeksi nimetty reitti koukkaa aluksi Lomaojan kautta. Hämyisen ojan varrella on laavu, kuivakäymälä ja hyttysiä.

Lomaojalta Peuronlammelle on nelisen kilometriä, mutta matka tuntui pidemmältä, koska polku oli pääosin aika pientä. Perillä odotti avaralla ja melko kauniillakin paikalla oleva laavu. Sen vieraskirjassa oli muutamia tuoreita merkintöjä, joten kyllä näille syrjäisemmillekin paikoille retkeillään, molemmista suunnista.

Laavun kattoa oli hiljattain kunnostettu. Ehkä tämä kolkka on jatkossakin tarkoitus pitää huollon piirissä, vaikka Syötteen kansallispuiston reittien ylläpitoa on viime vuosina karsittu esimerkiksi Salmitunturin liepeillä.

Jos Peuronlammelta jatkaa viisi kilometriä pohjoiseen, päätyy Rytivaaran kierroksen varrelle. Kyseinen etappi on yhä kulkematta, mutta nyt siihen ei ollut mahdollisuutta tutustua. Raatetuvallakaan ei ole käyty; ehkä joskus Ukonvaaran suunnasta sitten.

Alkumatkan jälkeen hyttysiä oli lopulta odotettua vähemmän, tai itsestäni ainakin tuntui siltä. Asia tosin saattoi osittain selittyä sillä, että olin varustautunut taisteluun hyttysverkolla, jollaista en yleensä käytä. Pelkään silti, että olisin tällä habituksella voittanut Jaaskamonvaaran prinsessa -palkinnon, jos sellainen olisi ollut tarjolla.

Retkeltä palattuamme hyppäsimme autoon ja jatkoimme matkaa kohti ihmisten ilmoja. Ihan aluksi meidän täytyi vielä kertaalleen selviytyä tien kohdasta, jossa edellisenä iltana oli ongelmia, mutta kun kivi oli siivottu tieltä pois, Reiska ylitti kohdan vaivatta.

Illaksi päätimme ajella johonkin lähellä olevaan paikkaan. Sellainen löytyi Anetjärven rannalta, jossa on Aneen loman tukikohta. Vaikka paikka on sopivasti syrjässä, puitteet ovat hyvät. 

Matala hiekkaranta lienee ainakin lapsiperheiden mieleen, ja uudehko huoltorakennus miellyttänee kaikkia.

Aneen loman Camping-puolta oltiin parhaillaan laajentamassa, joten pientä remontinjälkeä näkyi siellä täällä. Alkukesä oli ollut sateinen, ja isännän neuvoa noudattaen täytyi vähän katsoa, mihin autonsa ajaa, jotta ei jää jumiin. Oma paikkamme oli silti mainio, vaikka ihan suoraan järveen ei autosta voinutkaan astua.

Ehtoopuolella

Heinäkuussa kesä alkaa jo olla ehtoopuolella, mutta menettelee vielä.

Katso YouTubessa

More problems

Viimekesäisen lomamme toinen jakso koitti heinäkuussa 2025. Tällä kertaa yhteiskunnan oravanpyörä pysähtyisi jopa kahden viikon ajaksi, mikä tarjoaisi mahdollisuuden tavallista pidemmälle lomamatkalle. Suomen Lappiin nyt ainakin, mahdollisesti jopa Ruotsiin tai Norjaan asti?

Sääennusteiden valossa vaikutti siltä, että ainakin loman ensipäivät olisivat poutaisia, joten ajoreittiä ei juurikaan tarvitsisi optimoida. Päätimme silti heti matkan alussa ottaa kunnon loikan kohti pohjoista, ja ajaa kerralla jonnekin Iso-Syötteen kulmille. Muutenhan siinä käy helposti niin, että matka etenee vain 50 kilometriä päivässä, eikä kahdessa viikossakaan ehdi kuin Kuusamoon asti.

Olin jo aiemmin etsinyt kartasta paikan, jonka ajattelin soveltuvan pysäköintiin, ja kenties yöpymiseenkin. Kyseisestä silmukasta pääsisi helposti UKK-reitille, jota pitkin voisi kipittää joko Toraslammelle tai Peuronlammelle; molemmat meille ennestään vieraita paikkoja.

Koska ensimmäinen yö oli tarkoitus viettää puskassa, tankkasin auton raikasvesisäiliöön vettä. Vielä kotipihassa ollessamme huomasin kuitenkin, että Adrian vesijärjestelmässä oli jotain ongelmia. Hanasta ei nimittäin pienen odottelunkaan jälkeen tullut vettä, vaikka sähköinen vesipumppu kyllä kuului surisevan.

Samanlaisen tilanteen voi saada aikaan unohtamalla Truman pakkasvahdin varoventtiilin auki, mutta tästä ei nyt ollut kyse. Auto ei vuotanut vettä alleen, joten vika ei myöskään vaikuttanut liittyvän letkuihin tai niiden liitoksiin.

Vesijärjestelmä on kesällä ja etenkin hellekelillä tärkeä juttu, joten pohdimme kiivaasti, mitä asialle voisi tehdä. Kurkkasin vesisäiliön sisälle nähdäkseni, onko siellä jotain ilmeistä vikaa.

Säiliön pohjalla oleva vasaranmuotoinen osa herätti aluksi ihmetystä, koska se näytti aivan kuin irronneen jostain ja pudonneen säiliön pohjalle. Mutta eihän tuollainen voi pudota säiliöön mistään, joten se ei selittäne ongelmaa.

Vaikka vesipumppu kuulosti toimivalta, vian täytyi jotenkin liittyä siihen. Oliko se kenties tukossa? Google ehdotti, että pumpussa oleva magneettiventtiili saattaisi olla jumissa, mikä kuulosti järkevältä selitykseltä, sillä edellisellä käyttökerralla ongelmia ei vielä esiintynyt.

Jos vika on magneettiventtiilissä, se saattaisi tärinän vuoksi korjaantua itsestään, kun autolla hetken ajaa. Vaihtoehtoisesti pumppua voisi pienesti kolistella säiliön seinään.

Päätimme alkumatkasta poiketa Siilin Caravanissa, joka oli lauantaipäivänä ainoa karavaanareita palveleva liike Kuopion seudulla. Liikkeen pihassa kokeilin taas juoksuttaa vettä, ja nyt sitä yllättäen hanasta tulikin. Nähtävästi magneettiventtiili todella aiheutti pulman.

Vaikka ongelma vaikutti ratkenneen, ostin Siilin Caravanista uuden pumpun siltä varalta, että vika alkaisi myöhemmin toistua. Osa ei ollut tolkuttoman kallis, ja vaikutti siltä, että se on metsän keskelläkin helppo vaihtaa.

Pumppuhässäkkä vei sen verran aikaa, että pääsimme kunnolla tien päälle vasta iltapäivän puolella. Ajelimme kahden pysähdyksen taktiikalla Iso-Syötteelle ja Karsikkoperäntielle, jolta kohteeseemme vievä metsäautotie erkani.

Tässä vaiheessa matkaa aiemmin samalla viikolla hankkimani General Grabber AT3 -renkaat pääsivät viimein tositoimiin, soralle. Jo ensimmäiset kilometrit saivat minut ihmettelemään, miksi en hankkinut tällaisia renkaita jo aiemmin. Eivät ne Reiskasta maastoautoa tee, mutta soratiellä eteneminen on merkittävästi aiempaa miellyttävämpää.

Asialla oli kuitenkin myös kääntöpuolensa, sillä taisin innostua uusista renkaista liikaa. Jaaskamonvaaran kupeeseen vievällä metsäautotiellä oli huonokuntoinen kohta, joka mahdollisesti oli syntynyt jonkun pidemmän auton jäätyä pohjastaan kiinni ylämäen harjaan.

Mietin ohikiitävän hetken verran, pitäisikö edessä oleva kohta tarkastaa jalkaisin. Tässä vaiheessa luottamukseni General Grabbereita kohtaa kuitenkin oli huipussaan, joten päätin suoraan yrittää huonon kohdan yli.

Se oli virhe. Ei tosin renkaiden vuoksi vaan siksi, että mäen harjan jälkeen tiellä odotti isohko irtokivi, jota en lainkaan havainnut, koska mäkeen piti ottaa vähän vauhtia. Kivi kolisi Reiskan pohjaan aika ikävästi.

Silmäilin tapahtuneen jälkeen auton pohjaa nähdäkseni, oliko mitään mennyt rikki. Ilmeisesti kivi oli osunut harmaavesisäiliön kannakkeisiin auton vasemmalla puolella, koska ne olivat hieman vääntyneet. Säiliö itse kuitenkin vaikutti ehjältä, onhan siinä aika paksut eristeetkin suojana. Mutta ehkä alustaa kannattaisi vielä käydä näyttämässä jollain korjaamolla, jos sellainen matkan varrelta löytyisi.

Tien silmukkaan päästyämme totesimme, että se on riittävän hyvä paikka yhden yön yöpymiseen. Hiukan myöhemmin tarjolla olisi ollut toinenkin levike, mutta silmukan jälkeen tie näytti kapenevan, ja juuri kokemamme pohjakosketus rajoitti intoamme ajaa pidemmälle.

Silmukassa ei näkynyt mitään P-merkkejä, mutta aiemmin tien varressa ollut kyltti kuitenkin viittoi Jaaskamonvaaran P-paikalle, joten ehkä se oli tämä.

Koska koko päivä oli mennyt autossa istuen, lähdimme illan päätteeksi kävelylle Torasvaaran tuvan suuntaan. Hyttysiä oli jonkun verran, mutta illalla helle ei enää kurmoottanut.

Tupa on verrattain kivalla paikalla, vaikka ranta nuotiopaikkoineen ei ihan helmi olekaan.

Muistelen jostain kartasta nähneeni, että Kumpu-Torasvaaran kupeessa menee Rytivaara Winter Highway -niminen reitti. Jonkin sortin highwayta nämä polut tosin ovat kesälläkin.

Patikoinnin aikana havahduin siihen, että takapuolestani kuului puhetta. Kävi ilmi, että kännykkäni oli jälleen lähestynyt ihmisiä ilman lupaani. Tällä kertaa se oli päättänyt soittaa rengasmyyjälle, jolta muutama päivä aiemmin tiedustelin maastorenkaiden saatavuutta. Asialle täytyisi ehkä tehdä jotain.