Ullatuksia

Ullatievoilla oli odotetun kaunista, mutta Ullajärven itäpuolella hyttysten määrä ullatti meidät.

Linkki videoon

Ullallaa

Hietajärveltä ajelimme Hettaan, jossa kaupassa käytyämme hakeuduimme Hetan Kodalle yöksi. Paikka ei ole ihan vieras, mutta yöpymistarkoituksessa emme ole aiemmin kodalla käyneet.

Hetan Kota tarjoaa niin mökki- kuin huonemajoitustakin. Meitä kuitenkin kiinnosti enemmän kodan caravan-puoli, joka ei brassaile autopaikkojen lukumäärällä - saimme viimeisen vapaan olevan paikan - mutta on muuten viihtyisä vaihtoehto omatoimimatkailijalle. Rantapaikat lienevät suosituimpia, mutta metsäinen soppemmekin oli ihan kiva.

Hetan kodalta on myös kätevää hilppasta reilun kilometrin päässä oleville Ullatievoille. Tievojen maasto on kaunista, mutta olennaisempaa on se, että niillä on tiettävästi nähty maahisia ja maanhaltioita. Tätä en epäile hetkeäkään, mutta voisiko tievoilla kohdata myös sellaisia hiisiä, joita ei Itä-Suomessa tapaa?

Poimimme kartalta retkikohteeksemme Ullajärven eteläpuolelta löytyvän laavun. Hiihtoreitin varrella oleva puolikota lienee suositumpi talvella kuin kesällä, mutta näyttipä tuonne jonkinlainen polkukin menevän.

Kartasta katsoen vaikutti siltä, että Ullajärven laavulle kannattaisi kulkea järven itäpuolta. Reitti etenisi Ala-Ullajoen kautta, jonka yli todennäköisesti pääsisi jonkinlaista siltaa pitkin. Satelliittikuvissa sellaisen voi ainakin kuvitella näkevänsä, mutta ihan päivänselvä asia ei ollut.

Lähdimme joka tapauksessa liikkeelle Hetan Kodalta kävelläksemme ensin Mustavaarantietä Ullatievojen alkupäähän. Mustavaarantien alussa on portti, mutta auton voi tarvittaessa jättää ennen porttia olevalle pienelle P-paikalle. Jos mielii Pyhäkeron suuntaan, matkaa voi myös helpottaa maksullisella avaimella, jolla portin saa auki.

Tievoille nouseva mönkkäriura on joutuisaa kävellä. Uria ja pienempiä polkuja on oikeastaan aika paljon, mutta Retkikartta auttaa löytämään sopivimman. 

Voisi ajatella, että harjulla ei ole mahdollista eksyä, mutta itse kävelimme silti pari kertaa harhaan, kun emme lukeneet karttaa riittävän usein.

Pari-kolme kilometriä tievoja käveltyämme laskeuduimme harjulta ja suuntasimme kohti Ullajärven rantaa. Ala-Ullajoen lähestyessä maastoi muuttui sotkuisemmaksi, ja hyttysten määrä lisääntyi merkittävästi, koska alempana ei juurikaan käynyt tuuli.

Hyvä uutinen oli se, että Ala-Ullajoen yli todella meni silta.

Ikävämpää sen sijaan oli, että joen molemmin puolin ehkä noin 50 metrin matkalla oli tympeää mangrovepajukkoa ja huonokuntoisia pitkospuita, joilla onneksemme pysyimme, vaikka joen uoma tuntui magneetin lailla vetävän puoleensa.

Ullajärven laavulla on kai joskus käyty hiihtäen, mutta kovin kirkkaana mielessä paikka ei silti ollut. Avoin laavu on ihan viihtyisä, vaikka siltä avautuva vaatimaton suonäkymä ei edusta maisemien aatelia.

Liiterin seinään pultattu väline lienee tarkoitettu puiden pilkkomiseen. Tottumattomalle laite näytti vähän kummalliselta, mutta ainakaan sitä ei ole helppo pölliä, kuten irtokirveille joskus käy.

Koska Ullajärven itäpuolen reittiin oli liittynyt haasteita, päätimme paluumatkalla kulkea järven länsipuolta. Aluksi vieroksuimme sitä siksi, että talvireittiä seuraten Ylä-Ullajoen ylitys saattaisi olla hankala, vaikka pieni silta kai siinäkin on.

Lopulta ongelma ratkesi sillä, että kiersimme ongelmakohdan tietä pitkin. Se tiesi parin kilometrin ylimääräistä lenkkiä, mutta eipä kävelyltä voi näissä hommissa muutenkaan välttyä. 

Tunsimme silti pientä helpotusta havaitessamme Ounasvaaranpolun varressa bussipysäkin kyltin (pikavuoro jopa). 

Lisäkyltti kuitenkin paljasti, että jos bussia jää odottamaan, saattaa pettyä. Jatkoimme eteenpäin.

Jälkikäteen voi todeta, että pisto Ullajärven laavulle oli vähän turha. Harjulla oli poikkeuksellisen hienoa, joten olisi mieluummin kannattanut kulkea Ullatievat päästä päähän. Hiisiä tai menninkäisiä emme silti kohdanneet, mutta monenlaiset linnut viihdyttivät meitä läsnäolollaan. 

Yksi vaihtoehto olisi myös ollut hilpata Pyhäkeron tuvalle. On kuitenkin hyvä huomioida, että Onnasjärvien ja Onnasjoen liepeillä ei saa sulan maan aikaan liikkua. Rajoitusalue tuskin erottuu maastossa, joten se täytyy vain sielunsa silmin aistia, tai muuten tulee sakkoa, tietysti.

Yhä hirviämpää

Vaikka etäisyyttä oli satoja metrejä, hirviperhe taisi jossain vaiheessa aistia läsnäolomme.

Linkki videoon

Ihan hirviät pippalot

Vietettyämme pari vuorokautta Yli-Kyrössä jatkoimme kohti pohjoista. Koska päivä oli lämmin ja aurinkoinen, Hietajärvi olisi mainio retkikohde. Toisaalta Hietajärvellä on käyty monen monta kertaa; kannattaisiko pikemmin kirmata Ullatievoille, joka yhä on näkemättä?

Lähestyessämme Ketomellaa päätimme ainakin tarkastaa Hietajärven polkuun liittyvän P-paikan tilanteen. Tilaa oli hyvin, sillä pysäköitynä oli vain yksi auto. Ajoimme Reiskan sen seuraksi, ja lähdimme lompsimaan kohti Hietajärveä.

Olen joskus takavuosina kiertänyt samoilta kulmilta lähtevä Pippovuoman luontopolun, joka nimensä mukaisesti tekee lenkin Pippovuoman suoalueen ympäri. Märällä suolla pitkospuita tarvitaan paljon, ja ne olivat jo vuonna 2011 huonossa kunnossa.

Pippovuoman lenkin ylläpito on sittemmin lopetettu, ja sen varrella olevat rakenteet (lintutorni ainakin) purettu. Suon eteläpuolella oleva Punkaharju lienee silti yhä paikallaan, ja muistelen sen olleen miellyttävä kulkea.

Saadaksemme Hietajärvi-visiitillemme hieman uutta väriä, ajattelimme koukata Pitkäjärven jälkeen kohti Punkaharjua, ja jatkaa harjun länsipäästä Ahvenjärvenharjujen kautta Tappurin polulle ja siitä edelleen Hietajärven rantaan, kenties järven eteläkautta kiertäen.

Maasto oli oletettavasti helppokulkuista, mutta suolta laskevan Luhtaojan ylitykseen liittyi avoimia kysymyksiä. Jos reittiä ei enää ylläpidetä, mahtaako ojan yli menevää siltaakaan enää olla olemassa?

Pitkäjärven rantaan päästyämme edessämme oli jälleen uusi kyltti.

Jos sillalle ajaa fillarilla silmät kiinni, rengas saattaa tökätä lahonneessa puussa olevaan reikään, mutta kävelijöitä ajatellen pitkoksissa ei ollut mitään vikaa. Jatkoimme suunnitelman mukaisesti Pitkäjärven länsipäähän...

... ja sieltä edelleen Pitkäjärvenlanton kautta...

... kohti Punkaharjua. Luhtaoja olisi ollut hankala ylittää kuivin jaloin, mutta onneksi sen yli menevä silta oli vielä välttävässä kunnossa.

Harjulle päästyämme kilometrien mittainen Pippovuoma vilkkui jo puiden välistä, mutta suon ylittäviä vanhoja pitkospuita tuskin enää olisi olemassa. 

Onneksi Pippovuoma tuli kierrettyä silloin, kun se vielä oli mahdollista. En itse ollut tuolloin vielä riittävän soistunut arvostaakseni vuoman kauneutta, mutta nyt näen asian toisin.

Pitkosten sijaan suolla kuitenkin erottui jotain muuta mielenkiintoista.

Muutaman sadan metrin päässä hirviemo vietti aikaa kahden vasan kanssa. Emo keskittyi lähinnä syömiseen, mutta pienokaisilla oli myös aikaa telmiä keskenään. Tai heittäytyä ruohikkoon, jos kuumana päivänä tuntui siltä.

Punkaharjun länsipäässä polku jatkuu kohti Pippokeroa, vaikka pohjakartassa mitään polkumerkintöjä ei näykään. 

Suolta saattoi vielä kopterilla löytää vanhan suopolun jäänteitä, mutta kulkemisen kannalta niistä ei enää olisi ollut iloa.

Itse suuntasimme Ahvenjärvenharjuille. Oikein hienoa ja helppokulkuista metsää, vaikka kumpareikko paikoin teettikin vähän ylimääräistä työtä.

Hietajärvellä oli lisäksemme muutamia ihmisiä, mutta sekaan mahtui silti hyvin. Liki helteinen keli olisi ehkä edellyttänyt uimista...

... mutta itse tyydyimme vain kahlaamaan rantavedessä, mikä sekin virkisti rasittuneita jalkoja.

Polkua ympäröivä maisema ehtii tällaisten päiväretkienkin aikana vaihtua yleensä monta kertaa. Hietajärven tienoilla maasto on kauttaaltaan samankaltaista, mutta niin hienoa, että kyllästymään ei pääse. Ketomellaan kannatti ehdottomasti pysähtyä tällaisena päivänä.

Sen verran aikaa retki kuitenkin vei, että Hietajärven eteläpuoli jäi tutkimatta, vaikka sitäkin aluksi harkittiin. Järven takana oleva Pippoharju näyttää siinä määrin kulkumaastolta, että sinne täytynee joskus palata. Eikä Tappurin tuvallakaan ole koskaan tästä suunnasta käyty.

Muutenhan näillä kulmilla ei voi juoksennella ihan miten sattuu, sillä Hannukurun ja Hietajärven välissä on rajoitusalue, jossa liikkuminen on kiellettyä ympäri vuoden. Aluetta tuskin on merkitty maastoon mitenkään, joten on eduksi, jos omaa esimerkiksi asiaan liittyvää perimätietoa.

Melskeiden jälkeen

Vuontiskeron kupeessa oleva mökki ei ole ihan oikea Montellin maja, sillä alkuperäinen pääsi toisen maailmansodan melskeissä palamaan, kuten täällä päin niin usein.

Linkki videoon

Kapustarinnan kaveri

Juuvanrovan jäätyä taakse matkamme jatkui kohti Raattamaa ja Yli-Kyröä. Takavuosina on joskus majailtu Hotelli Vuontispirtissä, joka näkyy nyt vuoden alussa saaneen uuden omistajan.

Tällä kertaa kuitenkin kaavailimme tukikohdaksemme Kyrön Lomaa. Majoitus- ja ravintolapalveluita tarjoava lomakylä soveltuisi tukikohdaksi etenkin Nammalakurun suuntaan lähteville retkille.

Ajomatkan varrella poikkesimme myös katsomassa, miltä Pallaksella nykyään näyttää. Luontokeskustahan siellä ei enää ole, mutta väkeä tuntui silti riittävän. Joskus muinoin hotellin takapihalta oli mahdollista vuokrata tolppapaikka asuntovaunulle, mutta enää sellaista palvelua ei taida olla.

Karavaanareita palvelee nykyään lähinnä puolen kilometrin päässä hotellista oleva iso pysäköintialue, jossa nytkin oli kymmenkunta autoa parkissa. Olisi se kelvannut meillekin, mutta itse ajattelen niin, että jos on tarkoitus yöpyä puskassa, sitten etsitään joku syrjäisempi paikka.

Alkuperäinen tarkoituksemme oli Raattaman sijaan ajella jonnekin Puljutunturin suuntaan, mutta Väyläviraston karttapalvelun mukaan sinne vievä 956-tie näytti yhä olevan varsin heikossa kunnossa. Retkeilymielessä Puljun ympäristö olisi ehkä tarjonnut enemmän uutta, mutta vanhat tutut Pallastunturin kerotkin kelpaavat, etenkin aurinkoisella säällä.

Kyrön Lomasta löytyi mukava paikka autolle melko läheltä pää- ja huoltorakennusta. Sähkö täytyi vetää vähän etäämpänä olevasta tolpasta, mutta tarvittaessa virtaa olisikin sitten riittänyt vaikka pidempään oleskeluun talvella.

Yön nukuttuamme päätimme lähteä kipuamaan kohti Montellin majaa. Valinta vaikutti aluksi kovin arkiselta, mutta viimeistään puolessa välissä rinnettä tunne haihtui mielestä.

Saadaksemme retkeemme hieman uusia nyansseja käännyimme Montellilta Hetan suuntaan, ja kiipesimme Vuontiskerolle.

Vaikka Pallaksen sääennuste ei ollut mitenkään poikkeuksellinen, keroilla tuuli navakasti, etenkin puuskissa. Mietin hetken, uskallanko lainkaan laittaa kopteria ilmaan, mutta lopulta kuitenkin tein niin. Koko ajan silti jännitti, viekö tuuli Mallan mennessään. Täältä se päätyisi kauas.

Maisemat tarkastettuamme laskeuduimme Vuontiskeron ja Keräskeron väliseen kuruun, jossa oli miltei tyyntä.

Keräsjärvelle tähyillessäni mieleeni nousi vanhoja muistoja siitä, kun joskus takavuosina könysin samaista kurua ylöspäin. Montellilta kohti Pallasta jatkunut hiihtoretkeni ei ollut kohtuuttoman pitkä, mutta tavallisten latusuksien kanssa homma oli paikoin vähän nyhräämistä.

Kurussa kohtasin pitkästä aikaa muitakin lintuja kun pieniä kirvisiä. Taisin jopa saada uuden ystävän kapustarinnasta, joka poikkeavan rohkeasti lähestyi minua metri metriltä, kun vain itse maltoin pysyä paikallani. Se auttoi, koska mukanani oli nyt vain 200-millinen objektiivi.

Nammalakurussa emme tällä kertaa poikenneet, mutta silmiinpistävää silti oli, että muitakaan vaeltajia ei useamman tunnin aikana näkynyt. Kuvittelin, että keskellä kesää auringon helliessä keroilla liikkuisi katkeamaton jono ihmisiä.

Kevättalvella Kyrön Lomaan voisi olla kiva parkata pidemmäksikin aikaa. Mutta oliko se niin, että meidän X-sukupolven edustajien ei juuri kannata eläkeikää odotella?

Pallakset

Kylttiepäselvyyksistä huolimatta asiat olivat Juuvanrovalla sittenkin hyvin. Ja kun Pallakset näkyvät, mikä edes voisi olla pielessä?

Linkki videoon

Pääsy kielletty?

Iso-Syötteellä alkaneet sateet pitivät sitkeästi pintansa. Oletimme niiden loppuvan jo ennen Ranuaa, mutta lopulta sadetta riitti Kittilään asti. Eipä tuo autossa istuessa muuten haittaa, mutta jos mieli vetää ulos, poutasäällä on mukavampaa.

Levi ei varsinaisesti lukeudu Lapin ykköskohteisiimme, mutta kun Levilehdon caravan-alueella oli tilaa, päätimme pelata varman päälle ja jäädä sinne seuraavaksi yöksi. Muuten homma saattaisi mennä täydellisen puskan etsimiseksi, ja sellaisesta meillä on huonoja kokemuksia.

Levilehdon pääosin hiekkakentällä sijaitseva caravan-alue on yksinkertainen mutta toimiva, ja huoltorakennus saunoineen uudenaikainen. Levin muutkin palvelut ovat kävelymatkan päässä, joten yöpymismielessä asiat ovat kohdallaan. Luulenpa, että Levilehtoon päädytään joskus toistekin.

Sadepäivän liikkumattomuus purkautui illalla turhanjuoksemisena pitkin Sirkan kylän katuja. Maastolenkkarit eivät ole tällaisessa ympäristössä parhaimmillaan, mutta muutenhan se on jokseenkin sama, kertyvätkö kilometrit metsässä, soralla vai asfaltilla.

Seuraavana päivänä aurinko lopulta kuivatti viimeisetkin sateet, ja tarjolla oli mukavaa poutasäätä. Hetken päivän ohjelmaa mietittyämme päätimme ottaa työn alle Juuvanrovan reitin, josta jouduimme syksyllä 2022 kertaalleen luopumaan. Niinpä jatkoimme Leviltä kohti Muoniota ja ajoimme Reiskan parkkiin Luusunseläntien varteen, josta lähdimme lompsimaan alamäkeen kohti Tammikämppää.

Vaikka kyse on Oloksen lähireiteistä, en muista koskaan käyneeni Tammikämpällä. Kämppähän oli varsin viehättävä, joskin hieman hyttysherkällä paikalla joen varressa.

Varsin pienin viivein loikimmekin eteenpäin kohti Juuvanrovan pohjoisrinnettä, jota pitkin pohjakarttaan merkitty, Kuusikonmaan ja Pahtavaaran kautta kohti Äkäsmyllyä etenevä kesäreitti etenee.

Tai ainakin joskus eteni. Lyhyen suo-osuuden alussa oli jälleen samankaltainen kyltti, jollaiseen törmäsimme myös Tulisuo-Varpusuon reitillä. 

"Reitti suljettu". Tämä selvä: pitkospuut huonossa kunnossa ja niin edelleen, reittiä ei enää ylläpidetä. No problem.

Mutta "Älä kulje tästä - Gå inte här - No entry"? Siis onko jotain muitakin syitä, joiden vuoksi tästä ei saisi kulkea? Toisin kuin Tulisuo-Varpusuolla, Ylläksen suuntaan menevä polkuhan etenee suurimmaksi osaksi kuivalla maalla, joten vastoinkäymisten voisi olettaa olevan vähäisiä. Ja mistä tästä noin tarkalleen ottaen on kyse?

Metsähallituksen kylttiosastolla pitäisi ehkä käydä kehityskeskusteluita. Siellä, missä kylttejä ehdottomasti pitäisi olla, niitä ei ole. Ja toisaalta siellä, jonne kylttejä on pystytetty, ne ovat epäselviä.

Jos reitin sulkemiselle - tai jopa kulkurajoituksille - on joku syy, eikö sitä voisi tässä kertoa? Nähtävästi kyltin viesti koskee koko reittiä Tammikämpältä Äkäsmyllylle, mutta ihan varma ei siitäkään voi olla.

Pian suon jälkeen polku joka tapauksessa sukeltaa ensin kauniiseen mäntymetsään ja alkaa sitten loivasti nousta kohti Juuvanrovan paikoin kallioista lakea.

Juuvanrovassa on paljon samaa kuin sen itäpuolella kohoavassa Särkitunturissa. Itse oikeastaan tykkään rovasta enemmän, koska polku on hieman pienempää, eikä paikka liene ihan yhtä suosittu.

Lisäksi Juuvanrovalla on autiotupa, joka vieläpä sijaitsee hienolla paikalla pienen lammen rannassa. Lammen vesi lienee melko seisovaa eikä siten juomakelpoista, mutta kaunista katsella ainakin.

Hassuna yksityiskohtana mainittakoon, että paikan nimeen tuntuu liittyneen pientä epäselvyyttä. Kartassa lukee Juuvanrova, tuvan kyltissä Juuvarova, ja hätäkyltissä puhutaan Juuanrovasta. Hienoja nimiä kaikki, mutta Pohjois-Karjalassa pitkään asuneena haluaisin nostaa esille myös Juukarova-vaihtoehdon. Onkohan sitä harkittu?

Retkemme jäi siinä mielessä hieman vajaaksi, että käännyttyämme tuvalta paluumatkalle emme saavuttaneet Juuvanrovan eteläistä lakipistettä, jonne olisi ollut vielä pari kilometriä. Pohjoinen laki on muutaman kymmenen metriä matalampi, mutta maisemien puolesta ihan kelpo paikka silti, ja sovelias kahvitteluun, jos tuvalla sattuisi olemaan ruuhkaa. Itse kohtasimme matkalla vain yhden polkujuoksijan.

Juuvanrovan retki muistuttaa minua siitä, että rovan kautta menee talvella myös latu, joka on yhä kokematta. Latu näyttää kartalla vähän työläältä, joten sille pitäisi kai hakeutua nyt, kun jalka vielä nousee, edes jotenkin.