Ihan hirviät pippalot

Vietettyämme pari vuorokautta Yli-Kyrössä jatkoimme kohti pohjoista. Koska päivä oli lämmin ja aurinkoinen, Hietajärvi olisi mainio retkikohde. Toisaalta Hietajärvellä on käyty monen monta kertaa; kannattaisiko pikemmin kirmata Ullatievoille, joka yhä on näkemättä?

Lähestyessämme Ketomellaa päätimme ainakin tarkastaa Hietajärven polkuun liittyvän P-paikan tilanteen. Tilaa oli hyvin, sillä pysäköitynä oli vain yksi auto. Ajoimme Reiskan sen seuraksi, ja lähdimme lompsimaan kohti Hietajärveä.

Olen joskus takavuosina kiertänyt samoilta kulmilta lähtevä Pippovuoman luontopolun, joka nimensä mukaisesti tekee lenkin Pippovuoman suoalueen ympäri. Märällä suolla pitkospuita tarvitaan paljon, ja ne olivat jo vuonna 2011 huonossa kunnossa.

Pippovuoman lenkin ylläpito on sittemmin lopetettu, ja sen varrella olevat rakenteet (lintutorni ainakin) purettu. Suon eteläpuolella oleva Punkaharju lienee silti yhä paikallaan, ja muistelen sen olleen miellyttävä kulkea.

Saadaksemme Hietajärvi-visiitillemme hieman uutta väriä, ajattelimme koukata Pitkäjärven jälkeen kohti Punkaharjua, ja jatkaa harjun länsipäästä Ahvenjärvenharjujen kautta Tappurin polulle ja siitä edelleen Hietajärven rantaan, kenties järven eteläkautta kiertäen.

Maasto oli oletettavasti helppokulkuista, mutta suolta laskevan Luhtaojan ylitykseen liittyi avoimia kysymyksiä. Jos reittiä ei enää ylläpidetä, mahtaako ojan yli menevää siltaakaan enää olla olemassa?

Pitkäjärven rantaan päästyämme edessämme oli jälleen uusi kyltti.

Jos sillalle ajaa fillarilla silmät kiinni, rengas saattaa tökätä lahonneessa puussa olevaan reikään, mutta kävelijöitä ajatellen pitkoksissa ei ollut mitään vikaa. Jatkoimme suunnitelman mukaisesti Pitkäjärven länsipäähän...

... ja sieltä edelleen Pitkäjärvenlanton kautta...

... kohti Punkaharjua. Luhtaoja olisi ollut hankala ylittää kuivin jaloin, mutta onneksi sen yli menevä silta oli vielä välttävässä kunnossa.

Harjulle päästyämme kilometrien mittainen Pippovuoma vilkkui jo puiden välistä, mutta suon ylittäviä vanhoja pitkospuita tuskin enää olisi olemassa. 

Onneksi Pippovuoma tuli kierrettyä silloin, kun se vielä oli mahdollista. En itse ollut tuolloin vielä riittävän soistunut arvostaakseni vuoman kauneutta, mutta nyt näen asian toisin.

Pitkosten sijaan suolla kuitenkin erottui jotain muuta mielenkiintoista.

Muutaman sadan metrin päässä hirviemo vietti aikaa kahden vasan kanssa. Emo keskittyi lähinnä syömiseen, mutta pienokaisilla oli myös aikaa telmiä keskenään. Tai heittäytyä ruohikkoon, jos kuumana päivänä tuntui siltä.

Punkaharjun länsipäässä polku jatkuu kohti Pippokeroa, vaikka pohjakartassa mitään polkumerkintöjä ei näykään. 

Suolta saattoi vielä kopterilla löytää vanhan suopolun jäänteitä, mutta kulkemisen kannalta niistä ei enää olisi ollut iloa.

Itse suuntasimme Ahvenjärvenharjuille. Oikein hienoa ja helppokulkuista metsää, vaikka kumpareikko paikoin teettikin vähän ylimääräistä työtä.

Hietajärvellä oli lisäksemme muutamia ihmisiä, mutta sekaan mahtui silti hyvin. Liki helteinen keli olisi ehkä edellyttänyt uimista...

... mutta itse tyydyimme vain kahlaamaan rantavedessä, mikä sekin virkisti rasittuneita jalkoja.

Polkua ympäröivä maisema ehtii tällaisten päiväretkienkin aikana vaihtua yleensä monta kertaa. Hietajärven tienoilla maasto on kauttaaltaan samankaltaista, mutta niin hienoa, että kyllästymään ei pääse. Ketomellaan kannatti ehdottomasti pysähtyä tällaisena päivänä.

Sen verran aikaa retki kuitenkin vei, että Hietajärven eteläpuoli jäi tutkimatta, vaikka sitäkin aluksi harkittiin. Järven takana oleva Pippoharju näyttää siinä määrin kulkumaastolta, että sinne täytynee joskus palata. Eikä Tappurin tuvallakaan ole koskaan tästä suunnasta käyty.

Muutenhan näillä kulmilla ei voi juoksennella ihan miten sattuu, sillä Hannukurun ja Hietajärven välissä on rajoitusalue, jossa liikkuminen on kiellettyä ympäri vuoden. Aluetta tuskin on merkitty maastoon mitenkään, joten on eduksi, jos omaa esimerkiksi asiaan liittyvää perimätietoa.