Maaherran mailla

Aurinkoisena toukokuun aamuna selasin jälleen nettikarttaa.  Mielessä kyti ajatus, että voisimme lähteä käymään Valkeisenkallioilla, joilla myös viime kesän alkajaisiksi poikkesimme.  Toisin kuin vuotta aiemmin, nyt tuuli ei pauhannut, joten kallioilla voisi olla mukavaa istuskella. 

Kallioille kuitenkin pääsee aika helposti, eikä käveltävää kerry paljoa, ellei tieosuutta väkisin pitkitä.  Retkipäivään pitäisi siten sisällyttää jotain muutakin, mutta mitä? 

Kakkisenjärvelle ei olisi pitkä matka. Järvi ympäristöineen sisältyy valtion luonnonsuojeluohjelmaan, eli jossain vaiheessa siitä todennäköisesti tulee ihan oikea luonnonsuojelualue.

Retkeilymielessä järvi ei kuitenkaan ole erityisen kiehtova. Alueella ei juurikaan mene polkuja, eikä sen ympärille ole siten merkitty nuotiopaikkojakaan.  Maastokin vaikuttaa kulkemista ajatellen hiukan kivikkoiselta.  Mutta pitäisikö sinne silti lähteä? 

Päätöksentekomme eteni horjuen.  Lopulta päädyimme autoilemaan Airakselan suunnasta kohti Kakkisenjärveä menevälle metsäautotielle.  Hoikanlammen risteykseen asti tie oli ennestään tuttu, mutta sen jälkeen karttaa piti tuijottaa tarkemmin.  Vaikka järven ympärillä on kilometrikaupalla asumatonta korpea, pienempiä metsäautoteitä risteilee siellä täällä.

Polkuja ei montaa ole, mutta yksi sellainen näytti menevän kohti Vääräjärveä. Päästäksemme tunnelmaan päätimme jalkautua ja tutkia, miltä polun varrella näyttäisi.

Aika usein lyhyet pistopolut ovat vanhoja metsäkoneuria, ja niin tälläkin kertaa, minkä olisi ehkä voinut päätellä kartastakin.

Tarpominen hakkuaukean läpi ja kelkkareittiä seuraten takaisin autolle ei tuottanut riemun kiljahduksia, mutta yleisesti ottaen elämä olisi voinut olla kurjempaakin.

Seuraavaksi jatkoimme kohti Kakkisenjärveä.  Järveä voi metsäautoteitä pitkin lähestyä useasta suunnasta, joista päätimme kokeilla eteläistä vaihtoehtoa, Kiviniemeä.  Niemeen menevä tie tuntui loppupäästään kapenevan, joten pysäköimme auton hieman etäämmäksi. 

Nimestään huolimatta Kiviniemessä oli jokseenkin helppoa kulkea.  Paikoin tietysti oli kivikkoista, mutta puuston osalta maasto oli melko avaraa.  Niemen kärkeen päästyämme osuimme kohtaan, johon luonto oli järjestänyt mukavat kivipenkit järvimaiseman kera.

Viihdyimme aurinkoisessa niemessä aika kauan, mutta lopulta oli palattava autolle.  Koska tarkoituksemme oli joka tapauksessa ajaa järven ympäri, päätimme poiketa myös Kakkisenjärven pohjoisrannalla.  

Pohjoispuolella metsä oli rytöisempää eikä varsinaisesti houkutellut kulkemaan.  Sekametsässä kaikenlaisia ötököitäkin oli merkittävästi enemmän kuin lähinnä havupuita kasvavassa Kiviniemessä.

Rantaan ei olisi ollut kuin 200 - 300 metriä, mutta lopulta vain Mauri innostui tutkimaan ympäristöä.  

Mutta kuinka tähän tarinaan liittyy joku maaherra?  Siten, että aikoinaan tällä aluella asusti Kakkisen salon muaherra, Olli Kakkinen, jonka mukaan moni kohde on nimetty. Kakkisenjärven lisäksi alueelta löytyy siten myös Ollinsalo, Ollinmaja, Kakkisentie ja Olli Kakkisen tie.  Myös Ollinkivi on maaston kätköissä, mutta lähellä tietä.

Virallisesti Olli Kakkinen ei ollut maaherra eikä edes Kakkinen, vaan oikealta nimeltään Koivistoinen, mutta ei anneta sen häiritä.  Ilmeisen räiskyvä persoona on kuitenkin ollut kyseessä.

Vaikka Kakkisenjärven ympäristö on varsin korpimaista seutua, metsäautoteitä pitkin lienee hyvä mennä fillarilla.  Ja on menty ennenkin; ainakin, jos tien varresta löytynyttä kylttiä on uskominen.  Ehkä Kakkisen Ollikin on mennyt.