Tällä kertaa loman ajoitus ei kuitenkaan osunut kohdalleen. Lomaviikon sääennusteet näyttivät paikasta riippumatta kokolailla kurjilta. Sadetta, lisää sadetta ja vielä enemmän sadetta.
Sama ongelma tuntui vaivaavan likipitäen koko Pohjolaa, paitsi... Lofootteja! Sinnekö sitä sitten pitäisi lähteä, jos mielii nähdä auringon?
Lofooteille on hiukan pidempi matka kuin vaikkapa Kuhmoon, mutta onneksi erot ovat marginaalisia. Palaset loksahtivat kohdilleen aika nopeasti: lähdimme ajamaan kohti Norjaa.
Menomatka Haaparannan ja Riksgränsenin kautta taittui parissa päivässä, Jällivaarassa kertaalleen yöpyen. Ruotsissa satoi paikoin runsaasti, mutta Norjan puolella oli poutaisempaa.
Majoituimme Svolvaerin Scandic-hotelliin, joka ei olisi voinut sijaita lähempänä merta. Onneksi sisään silti pääsi myös mantereen puolelta.
Svolvaerista jatkoimme etelään kohti Lofoottien kärkeä. Matkatessamme edellisen kerran tällä suunnalla meille jäi epäselväksi, olimmeko käyneet Lofooteilla lainkaan. Nyt emme halunneet jättää mitään sattuman varaan, joten ajoimme saman tien Leknesiin asti.
Majapaikan löydettyämme pääsimme viimein ulkoilemaan. Norjassa pysäköintiin liittyy joskus vuoren kokoisia vaikeuksia, ja tavoiteltuamme ensin turhaan Ballstadin lähellä olevaa Brurstolenia päädyimmekin lopulta Nykanille, joka sijaitsee Leknesistä lounaaseen.
Nykania voisi luonnehtia citykohteeksi, mutta kun aurinko sateiden jälkeen pilkahteli pilvien lomasta, ei asiasta ollut syytä valittaa.
Iltaa kohti keli yhä parani, joten päätimme lähteä vielä rannalle. Haukland beach olisi täyttänyt vaatimattomat rantatarpeemme mainiosti...
... mutta vertailun vuoksi patikoimme myös niemen toisella puolella olevalle Uttakleiv beachille.
On vaikea sanoa, kumpi rannoista on hienompi, mutta niemen kiertävä vanha kärrytiekin tarjosi monenlaista nähtävää.
Kivivyöryt ovat Norjassa tavallisia, ja Uttakleivin reitillä omavastuun merkitystä vielä korostettiin, joten tietä reunustaville jyrkille rinteille tuli vilkuiltua usein. Joskus alas kai tulee isojakin kiviä.
Menomatkalla ihmettelimme, kun liki 500 metriä korkean Veggenin rinteestä kuului lampaan määkimistä. Eläintä ei kuitenkaan näkynyt, ja hetken olinkin varma, että todistimme juuri epäonnistunutta lampaan tempaamista.
On ilmeistä, että jos tempaaminen syystä tai toisesta menee pieleen, eläin putoaa takaisin maahan. Näin vaikutti käyneen myös lampaalle, jonka sielu oli sitten jäänyt rinteeseen vaikeroimaan.
Yhtäkkiä vaimo kuitenkin väitti bonganneensa rinteestä lampaan, vieläpä elävän yksilön. Aluksi suhtauduin havaintoon skeptisesti, mutta pakkohan siihen oli lopulta uskoa, kun kohde näkyi kiikarilla selvästi.
Mutta mitä ihmettä lammas teki jyrkän rinteen puolivälissä? Itselleni asia oli päivänselvä: lammas on vanhoilla päivillään alkanut tuntea huonovointisuutta, ja päättänyt sitten hivuttautua ylärinteeseen odottamaan tempaamista. Ihan järkeenkäypää, vaikka vaimo tapansa mukaan olikin asiasta eri mieltä.
Olisi ollut mielenkiintoista jäädä seuraamaan tilanteen kehittymistä, mutta valitettavasti jouduimme palaamaan yöpaikkaamme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti