Synnin teillä

Taisin jossain aiemmassa blogikirjoituksessani mainita, että olen melko tyytyväinen Kuopion kaupungin latuhuollon tasoon. Eilen en enää ollut asiasta yhtä varma. Oli nimittäin lähes viikko siitä, kun oman kaupunginosani reitit oli latuinfon mukaan huollettu, vaikka lunta on satanut miltei päivittäin. Ei niitä ihan jokaisen lumisateen jälkeen tarvitsekaan kaulita, mutta joskus edes?

Kuopion latutilanne on muutenkin ollut hankala. Puijon ladut on suljettu, koska reiteille on tykkylumen vuoksi kaatunut puita. Toisaalta voisi ajatella, että koneita sitten riittäisi muiden alueiden kunnostamiseen. Muutamia jäälatuja on avattu, mutta ne kaikki löytyvät toiselta puolelta kaupunkia, eikä syväväylä ole vielä ummessa.

Alankin latuinfoa tuijottaessani epäillä, mahtavatko sen tiedot olla ihan ajan tasalla. Ehkä ladut on kaikesta huolimatta tehty, mutta tämä ei vaan jostain syystä näy palvelussa. Päätän lähteä pienelle iltakävelylle saadakseni selville, mikä lähilatujen tilanne oikein on.

Lumiseen aikaan kaupungissakin voi olla hienoa. Lumen painosta taipuvista oksista aiheutuu haittaakin, mutta kyllähän lumiset puut ovat silti sikamakeita!

Kotipihasta vähän matkaa käveltyäni pyörätieltä erkanee pienempi polku. Se on talvipoluksi hyväkuntoinen ja alkupäästään jopa valaistu. En ole aiemmin mennyt sitä talvella, mutta nyt lähden seuraamaan polkua, koska tiedän sen vievän latujen suuntaan.

Luminen polku kapenee ja valaistuskin ehtyy, mutta kulkeminen on edelleen helppoa. Pian saavun kohtaan, jossa valaistu latu risteää oman reittini kanssa. Juuri samaan aikaan ohi menee kaksi hiihtäjää. Tunnen oloni hiukan vaivautuneeksi, vaikka eihän tässä missään pahanteossa olla. Melkein pysäytän hiihtäjät sanoakseni sen heille.

Latu ei näytä kovin hyvältä, sitä ei selvästikään ole huollettu päiväkausiin. Pertsaa siinä voisi mennä, mutta luistelua ajatellen se on kovin kapea. Lyhyet Yokot saattaisivat ehkä toimia, mutta pidemmät sukset hörppäisivät kyllä lunta.

En pysty kuvittelemaan itseäni sellaiseen paatumuksen tilaan, että lähtisin kävelemään latua pitkin. Loikin baanan toiselle puolelle, jossa oma polkuni jatkuu, tosin yhä pienempänä. Osa kävelijöistä ei selvästikään ole päässyt ladun yli.

Ehkä vartin kuljettuani polkuni johtaa uudestaan ladun varteen, eikä se enää näytä jatkuvan mihinkään. Paikka kuitenkin vaikuttaa tutulta, ja kävelytielle onkin vain 50 metriä.

En halua kääntyä takaisin, koska eteneminen lumisessa metsässä on ollut vähän rämpimistä. Siirryn aivan latualueen reunaan ja yritän askeltaa hyvin varovasti. Ei kai kukaan näe?

Juuri nyt en pystyisi katsomaan itseäni peilistä. Ahdistaa, alan miltei juosta. Välillä astun harhaan ja uppoan polviani myöten lumeen. Askel painaa kuin synti. Herra armahda!

Kuinka pitkältä 50 metriä voikaan tuntua? Ylämäki vielä, päässäkin sumenee. Vanhat hiihtoreissut vilisevät silmieni edessä kuin filminauha. Lopulta kuitenkin saavutan asfaltin reunan. Vedän syvään henkeä ja putsaan vaatteeni lumesta.

Voi sentään, olen langennut ladulla kävelyn syntiin. Mea culpa, mea culpa, mea maxima culpa.