Heikkouden hetkiä

Martista poistuttuamme jatkoimme Savukoskelle yöksi.  En nukkunut yöllä kovinkaan hyvin.  Majapaikassa ei ollut mitään vikaa, mutta minun selässäni ja jaloissani oli, koska niitä särki koko ajan.  

Luulen, että särky johtui rasituksesta, jonka jatkuva reppu selässä kulkeminen oli aiheuttanut.  Asia huoletti minua, koska vaikka yritän ylläpitää illuusiota lähes tauottomasta kulkemisesta, todellisuudessa elimistöni alkaa reistailla jo viikon jälkeen.  

Heikkouden hetkenäni etsin myötätuntoa vaimon suunnasta.

• Kuule, tunnen itseni hiukan väsyneeksi. Voisimmekohan me vaihteeksi pitää yhden lepopäiv...   
• Kylläpä aurinko paistaa hienosti! Mitä tänään tehdään?  
• Minulla on hieman särkyjä. Voisitkohan sinä vaikka vähän hieroa minun takapuol... 
• Olisipa kiva lähteä vaihteeksi tunturiin! Minäpä laitan meille kahvivettä kiehumaan.

No, ehkä vaimo oli oikeassa.  Sillä ne vaivat lähtevät millä ovat tulleetkin.  Jospa särky helpottaa, kun kiipeämme Vasatunturille.

Vasatunturille nousee idän suunnasta polkuja, kelkkareittejä ja ties mitä, mutta niitä seuraten matkan varrella olisi metsää, suota, ojia ja kaikkia muita hidasteita, joita Suomen luonto tarjoaa.

Tästä syystä päätimme lähestyä tunturia etelästä.  Metsähakkuuaukean reunaan johtavalta tieltä matkaa Vasatunturin kodalle olisi vain reilut kolme kilometriä.  Linnuntietä tosin, ja osittain soiden poikki, mutta maltillisesti silti.

Alkumatka tuntuikin helpolta, koska hakkuuaukealla oli kevyt edetä.  

Suo-osuudella oli kosteampaa, mutta ylempänä tunturissa oli jälleen hyvä kulkea.  Vasatunturi ei onneksi ole yhtä kivinen kuin monet naapureistaan.

Ympärillä näkyikin muutamia ennestään tuttuja kumpareita...

... mutta vain Kivitunturi oli nopeasti tunnistettavissa poikkeuksellisen geologiansa vuoksi.

Tunturissa vipelsi monenlaista pientä otusta.  Ainakin yksi riekkoparvi pyristeli meitä pakoon...

... ja myös isolepinkäisiä oli miltei ruuhkaksi asti.  Ei näitä turhaan kutsuta lapinharakoiksi.

Tätä lintua emme silti äkkiseltään tunnistaneet.  Mikähän tuo mahtaa olla?

Moottorikelkkareitin varrella oleva Vasatunturin kota lienee talvella suositumpi kuin kesällä.  Rakennelma vaikutti hiukan sotkuiselta, joten pystytimme oman leirimme ylemmäksi rinteeseen.

Paluumatka tunturista takaisin autolle sujui loivaan alamäkeen joutuisasti.  Kulkiessa huomasin - kuten myös Leevi and the Leavings aikoinaan - että olen nyt jo turtunut tuskan tunteeseen.  Mitäpä sitä suotta lepopäiviä pitämään, haudassa ehtii sitten levätä.

Saatuamme retken pakettiin lähdimme ajamaan kohti Sallaa.  Tarkoituksemme oli majoittua Holiday Club Sallan hotellihuoneeseen, mutta hotellipuolen ollessa suljettuna meille osoitettiin samaan hintaan iso huoneisto.  Huoneisto ei ollut upouusi, mutta siinä määrin mukava, että päätimme lopulta jäädä Sallaan kahdeksi yöksi.  

Sauna, jääkaappi, liesi, pesukoneet, mikroaaltouuni ja vedenkeitin.  Tuvan täydeltä elektroniikkaa ja tunturit aivan kosketusetäisyydellä.  Onko täältä pakko lähteä pois?

Mitähän Martille kuuluu?

Tankavaaran majapaikkamme oli miellyttävä tuttavuus, mutta aamupalaa siellä tarjoiltiin vasta kello yhdeksästä alkaen.  Se oli matkamme etenemistä ajatellen turhan myöhäinen ajankohta, mutta kyse lienee jälleen kerran ollut resursseista.  Sama nainen tuntui huhkivan respassa niin illalla kuin aamullakin.

Kun viimein pääsimme liikkeelle, käänsimme auton keulan kohti Savukoskea, jossa myös pohjoisen suuntaan matkatessamme levähdimme hetken. Päivän retkikohde kuitenkin löytyi hieman pohjoisempaa, Koukkutunturin kupeesta Martin itäpuolelta. Ristilamminharjut ja Palo-Kouteroharju näyttivät kartassa houkuttelevilta, vähän samaan tapaan kuin Tsarmitunturin maasto muutamaa päivää aiemmin.  

Suorin reitti kohteeseen kulkisi Lokan ja kenties Ruuvaojan kautta, mutta nopein se ei välttämättä olisi.  Päätimme silti ajaa Yli-Kitisestä lähtevää Ruosseläntietä pitkin kohti Lokkaa.  Viidenkymmenen kilometrin mittainen soratie tuskin jouduttaisi menoamme, mutta tulisipa samalla nähtyä Lokan tekojärvi ihan vierestä.

Rousseläntie ei lopulta ollut yhtään hullumpi, eikä se liene väylänä edes kovin vanha.  Lähempänä Lokkaa kurvasimme pienemmälle penkeretielle...

... josta avautui tekojärvelle aika kiva maisema.  Kaukana vastarannalla olevat Nattasetkin erottuivat, vaikka niitä ei tässä kuvassa näykään.

Ruuvaojalle menevästä Vuoltisentiestä sen sijaan luovuimme, koska se ei olisi lyhentänyt matkaamme edes kilometrimääräisesti, saati sitten ajassa.  Kairijoki poltteli mielessä, mutta sinne ehtisimme paremmin joskus toiste.  Niinpä ajoimme Marttiin Tanhuan ja Värriön kautta, koska arvioimme sen nopeimmaksi vaihtoehdoksi.

Edessämme oli sitä paitsi vielä 15 kilometrin soratieosuus Martista Ristilammelle, jonne olimme kaavailleet jättävämme auton.  Alkupäässä varoiteltiin tien huonosta kunnosta ja siitä, että tiellä ajaminen tapahtuu omalla vastuulla, mutta se taitaa olla vakiokäytäntö täällä päin.

Viivästynyt lähtö ja hitaahko matkan eteneminen aiheutti yksikössämme pientä eripuraa.

• Miksi me istumme koko päivän autossa?  Olisi mukavampi olla ulkona.
• Soralla ei voi edetä samaa vauhtia kuin asfaltilla.  Malta nyt vähän!
• No onko meidän pakko kyntää näitä sorateitä sinne... mikäsenytoli... Koukkutunturille asti?
• Pakkohan ei ole, mutta minne muualle sitten menisimme?
• Tuossa lähellä on Ruotsukainen, jonka laella on kota.  Mennään vaikka sinne!
• Se ei kyllä merkittävästi lyhentäisi ajoaikaa.  Mitäs käytit aamulla teen juomiseen puoli tuntia, vaikka meidän olisi pitänyt jo jatkaa matkaa! 
• No se tee oli kuumaa!  Mutta puhuttaisiinko välillä omasta juomisestasi?

Onneksemme Martista erkaneva Maskaisentie ja sitä seuraava Kosterintie olivat varoituskylteistä huolimatta hyvässä kunnossa.  Ei aikaakaan, kun olimme jo Ristilammella.

Aavistuksen pitkältä tuntuneen ajomatkan vuoksi ruokailimme poikkeuksellisesti jo lähtöpaikalla, mutta sen jälkeen harjut odottivat meitä.

Alkumatkasta puusto oli melko harvaa, ja ympärillämme kirmasi paljon lintuja.  Niiden tunnistaminen ei edelleenkään ole helppoa, mutta ainakin taviokuurnapariskunta seurasi liikkeitämme.

Itse harjut olivat hienoja!  Niillä voisi kävellä vaikka koko päivän, mutta pian Palo-Kouteroharjun jälkeen edessämme oli Maltion luonnonpuiston raja.

Kuten itärajalla oleva Ulvinsalon luonnonpuistokin, Maltion luonnonpuisto on no go -aluetta.  En ymmärrä, miksi niitä pitää varta vasten pystyttää ympäri maata.  Jos ei elä ihan pää pussissa, näkee kyllä, että sellaisia syntyy ajan myötä pyytämättäkin.  Ei ehkä ensimmäisenä Marttiin, mutta kuitenkin.

Kouteroharjuilla olisi ollut kiva käydä, mutta onneksi rajan laillisella puolellakin oli näkemistä. Jälkikäteen tosin harmittaa, että emme käyneet katsomassa Kokkaa.  Sinnehän olisi melkein vienyt tie perille.

Pahin eripura tuntui retken aikana poistuneen joukkueestamme.

• Tämä oli hieno paikka!
• Niin oli, tosin aamupäivän ajomatka tuntui raskaalta.
• Ei se haittaa.  Kiitos, kun toit minut tänne!
• Minä sinulle aina vaan ihan parasta.

Tälläkään retkellä ei nähty ketään.  Oli hämmentävää lukea illalla lehdestä, miten "kansallispuistot ja muut luontokohteet ovat nyt poikkeuksellisen ruuhkautuneita".  Meillä on tainnut käydä flaksi.

Missä mun kultani on?

Kahden Nellimissä vietetyn yön jälkeen oli aika jatkaa matkaa.  Alustavan suunnitelmamme mukaan ajaisimme takaisin Ivaloon ja sieltä edelleen pohjoisemmaksi, kenties Karigasniemelle ja Norjan kautta Hettaan.

Tässä vaiheessa sääennuste kuitenkin alkoi vaikuttaa matkamme kulkuun.  Poutasää oli vaihtumassa epävakaiseen säätyyppiin, ja etenkin Länsi-Lapissa sadetta voisi tulla runsaasti.  Luovuimme tavoittelemasta länttä ja päätimme yrittää väistellä sateita maan itäosassa.

Päivä kuitenkin alkoi niin, että ajelimme Paatsjoen sillalle.  Varsinaista syytä ei ollut, mutta tuntui siltä, että sillalla pitäisi käydä.

Nellimistä on kai joskus ollut tarkoitus rakentaa tie Norjan puolelle, mutta asia on edennyt aika hitaasti.  Ilmeisesti kyse on siis Kessintien jatkosta.  Mahtaneeko hanke toteutua, kun Nellimiin tuleva tie on nyt saatu kuntoon?

Aiemmin Savukoskella ollessamme näin jossain jutun naisille suunnatusta Korvatunturi triathlonista.  Yllättävän vuolaasti virtaavaa Paatsjokea katsellessani pohdiskelin, että myös Nellim triathlon voisi tapahtumana toimia:

• Ensin paarmoja pakoon juosten Nellimistä Pyhävaaran kautta Pahtajärvelle, ja sieltä edelleen Kuolemajärvi kiertäen Matkamiehen ristille.
• Fillarilla takaisin Nellimiin ja Paatsjoen sillalle.
• Lopuksi uiden joku sopiva matka sillalta Paksuniemen suuntaan.

Uinti olisi epäilemättä suorituksen herkullisin osuus.  Väsyneenä vastavirtaan kroolaten ei olisi varaa virheisiin.  Jos antaa periksi, virta vie ensin rajavyöhykkeelle, sitten Venäjälle, ja lopulta... no, Siperian reissu rajaloukkauksesta kai seuraisi.

Oma päiväohjelmamme olisi kuitenkin kevyempi.  Tekemistä etsiessäni kartasta pomppasi esiin Veskoniemessä oleva Juurakkovuopajan luontopolku.  Polku oli lyhyt, mutta sen päässä odottaisi lintutorni, ja rannan lähellä oleva vesialue näytti kartassa hauskalta.  Käydäänpä katsomassa!

Joensuunkenttäsaari ympäristöineen onkin pieni kummajainen muuten kivikkoisessa Inarijärvessä.

Heinittynyt alue on lintujen suosiossa, mutta ilmeisesti alueen kiinteämmillä saarekkeilla on joskus ollut asutustakin.

Me lompsimme vain kuivaa maata pitkin rannassa olevalle lintutornille, joka tosin oli remontissa ja siten suljettu.

Aivan lahoamispisteessä torni ei vielä näyttänyt olevan, mutta toki peruskorjaus kannattaa tehdä ennen kuin torni kaatuu tai portaat pettävät.

Illaksi päädyimme Tankavaaran kultakylään.  Majoitusvarauksen jo tehtyäni paikan sijainti lähellä 4-tietä alkoi vähän hirvittää, mutta lopulta alueella oli hyvinkin rauhallista.

Uudet hotellihuoneet olivat pienehköjä, mutta viihtyisiä.

Tankavaarasta kai yhä löytyy kultaa.  Silloin vaaralla lienee enemmänkin hulinaa, mutta nyt kultakylä oli jo mennyt kiinni, joten kuvasinpa vain aikani kuluksi kylän raitilla pienen videon.

Linkki videoon