Tonnin seteli

Lomailtuamme pari päivää Näätämössä oli aika jatkaa eteenpäin, mutta emme olleet varmoja, mitä se tarkoittaisi.

Meidän ei varsinaisesti tehnyt mieli ulkomaille - edes Norjaan - mutta pääkopassa kummitteli taas Norjan seteliuudistus, jonka kanssa olemme rimpuilleet aiemminkin.

Tilanne oli se, että meillä oli yhä muutamia vanhoja Norjan rahoja, lähinnä 1000 kruunun seteleitä. Muistelin ensin, että ne vanhenevat jo tänä vuonna, mutta tosiasiassa näin tapahtuu vasta syksyllä 2020.

Yhtä kaikki, halusimme nyt lopullisesti eroon vanhoista seteleistä, jotta asiaa ei enää tarvitsisi ajatella. Rahat saisi kenties vaihdettua tai käytettyä Näätämössä, mutta kun rajalle oli vain muutama kilometri, voisimme yhtä hyvin asioida Norjan puolella.

Päätimme ajaa seuraavaksi yöksi Kirkkoniemeen, mutta sitä ennen ehtisimme hiukan retkeilläkin. Päiväretkemme kohteeksi valikoitui jälleen Näätämöjoki, tällä kertaa Jänispään suunnasta lähestyen.

Jänispään ympäristössä menee useita reittejä, joista hiukan lyhytnäköisesti valitsimme sen, jossa näytti olevan suurin parkkipaikka.

Valinta kostautui, koska pari tuntia talsittuamme tajusimme, että emme ehdi sekä Näätämöjoelle että Kirkkoniemeen. Reittimme oli paitsi muita vaihtoehtoja pidempi myös varsin kivikkoinen, joten eteneminen oli hidasta. Olisi pitänyt tutkia karttaa tarkemmin.

Toisaalta meidän ei ollut mikään pakko pyristellä Näätämöjoelle asti. Niinpä muutimme suunnitelmaa ja päätimme tavoitella vain Vanhavaaraa. Näin säästäisimme 2 - 3 tuntia ja välttyisimme turhalta kiireeltä illemmalla.

Päätös oli hyvä, koska samalla meille jäi enemmän aikaa kierrellä Vanhavaaralla ja aiemmin ylittämällämme Jänispäänhännällä. Jälkimmäinen ei ole aivan korkea kuin varsinainen Jänispää, mutta hienot maisemat sieltäkin avautuvat.

Nälkäjärvien välisellä kapealla kaistaleella...

... liikkeitämme seuraili jälleen yksi liro, joka selvästi toivoi meidän poistuvan paikalta mahdollisimman pian. Niin teimmekin, mutta pian vastaamme käveli pari kalastajaa, jotka arvatenkin tuottivat lirolle lisää päänvaivaa.

Itselleni päänvaivaa taas aiheutti tilanne, johon ajauduin tankatessani autoa Kirkkoniemessä. Koska taka-ajatukseni oli päästä eroon vanhenevista seteleistä, tankkasin polttoainetta 200 kruunulla maksaakseni ostoksen 1000 kruunun setelillä.

Maksutapahtumaan liittyvä laskutoimitus oli yksinkertainen, mutta siitä huolimatta sain vaihtorahoina vain 300 kruunua. Katsoin kassahenkilöä silmiin ja mietin kuumeisesti, olinko päätynyt mukaan tosielämän tonnin seteli -sketsiin.

Mä annoin sulle tonnin setelin... Eiks se ollut tonnin seteli? Tonni! Enks mä antanut tonnin? Tonnin seteli!

Lopulta myyjän pokka onneksi petti, eikä minun tarvinnut kiivetä tiskin yli selvittämään asiaa.

Älä jalka pieni...

Näätämön tukikohtamme palveli meitä hyvin. Aamupalan syötyämme päätimme jälleen lähteä retkelle, tällä kertaa 92-tien pohjoispuolelle. Muutaman kilometrin päässä virtaa Näätämöjoki, jota ajattelimme käydä katsomassa.

Jo heti retkemme alussa olimme törmätä Lapissa yhä kiusallisen yleiseen ongelmaan. Vaimo lompsi eteenpäin niin reippaasti, että ehdin hädin tuskin huudahtaa varoituksen: kranaatti!

Vaikka räjähde lopulta osoittautui vaarattomaksi, tapaus muistutti meitä siitä, että räjähtämättömiä ammuksia ja miinoja löytyy yhä sieltä täältä. Näätämö ei liene pahimpia riskialueita, mutta huomasin silti tapahtuneen jälkeen käveleväni mieluummin vaikka poropolulla kuin sen vieressä.

Näätämöjoelle Palovaaran yli menevä reitti on helpohko ja etenee pääosin mönkkäriuraa pitkin. Vaikka Palovaara näyttää ihan tunturilta, se on jostain syystä - kenties vaatimattoman korkeutensa (200 m) vuoksi - nimetty vaaraksi.

Palovaaran laella on kaunista, mutta lähempänä jokea oleva metsäinen osuuskin on ihan hieno. Lopulta polku laskeutuu rantaan, josta pääsee riippusiltaa pitkin kohti Kaldoaivia.

Ehdotin, että olisimme jatkaneet vielä Utsjoelle asti, mutta kun vaimo ei suostunut tulemaan edes sillalle, kävin vain pikaisesti kääntymässä joen toisella rannalla.

Hetkeä aiemmin sillan oli ylittänyt Kaldoaivin suunnasta tuleva vaellusporukka, joiden kanssa jäimme hetkeksi turisemaan Kallokosken laavulle.

Olin aamulla Näätämö Gatewayn henkilökunnan kanssa jutellessani saanut vinkin poiketa myös Hietajärvellä. Tai ei järvellä oikeasti taida edes olla nimeä; ehkä siksi, että se kesän aikana kuivaa usein pois.

Päätimme joka tapauksessa kulkea paluumatkalla eri reittiä. Järvi olikin hieno, tosin rannoiltaan pikemminkin sorainen kuin hietainen.

Etenkin vaaran päällä piipitti paljon lintuja. Kuten edellisenä päivänä Joulutunturillakin, yksinäinen piekana kävi tervehtimässä meitä, mutta siitä en ehtinyt saamaan kunnon kuvaa.

Myös kapustarintoja näkyi siellä täällä...

... ja lirokin tuntui kiinnittäneen meihin huomiota.

Tätä pientä siivekästä emme sen sijaan tunnistaneet. Se ei näytä kovin erikoiselta, liekö tuo sitten ollut pajulintu?

Vaikka olimme aamulla loikanneet polulle valmiista aamiaispöydästä, Näätämöjoen retkellä meni lopulta koko päivä. En ole ihan varma, johtuuko tämä siitä, että poukkoilen jatkuvasti lintujen perässä, vai onko vauhtimme vain vanhemmiten hidastunut.

Tosin eipä näillä reissuilla kiire ole, korkeintaan saunaan ehkä.

Tule joulu kultainen

Yksi tämän kesän retkeilyllisistä tavoitteistani on ollut käydä Joulutunturilla. Paikka löytyi hiukan vahingossa, kun silmäilin netissä olevia maastokarttoja. Sittemmin kävi ilmi, että paikka taitaa olla aika tavallinen päiväretkien kohde.

Norjan rajalla kohoava tunturi on Kuopiosta katsottuna kaukana, mutta nythän tuonne ehtisi, kun olimme jo onnistuneet hiipimään Saariselälle asti. Ja epäilemättä samalta suunnalta löytyisi muutakin mielenkiintoista, koska koko Vätsärin ja Kaldoaivin suunta on meille pääosin vierasta.

Kun Koillis-Lapin sääennuste näytti hyvältä, jatkoimme matkaamme kohti Näätämöä. Valintaa helpotti se, että rajan pinnasta löytyy nykyään myös majoituspalveluita, joita tarjoaa esimerkiksi entisen rajavartioaseman tiloihin perustettu Näätämö Gateway.

NG toimisi majapaikkanamme kahden seuraavan vuorokauden ajan. Varattuamme huoneen nostimme reput selkään, ja lähdimme patikoimaan kohti Joulutunturia, jonne vievä polku lähti kätevästi heti tien toiselta puolelta.

Vajaan viiden kilometrin matka eteni helppokulkuisessa maastossa nopeasti. Lähellä Norjan rajaa maasto näyttää yleisestikin kesymmältä kuin jo muutamaa kilometriä lännempänä. Vähän hankalan paikan maineessa olevaa Vätsäriähän alue ei silti tarkalleen ottaen ole.

Oli pieni yllätys, miten vaatimattomalta Joulutunturi lopulta näytti. Maasto oli kyllä koko menomatkan ajan kohonnut hieman, mutta varsinaisen mäen juuresta nousua ei enää ollut kuin muutamia kymmeniä metrejä.

Tämän vuoksiko sitä kutsutaan Joulutunturiksi? Kaiken saa helposti, kuin kääreisiin paketoidun lahjan?

No, eipä rinteiden kiipeäminen veren maku suussa ole mikään itsetarkoitus. Ja matalalta tunturiltakin näkee kauas, jos viereiset töppäreet eivät ole sen korkeampia.

Maisemat eivät ehkä ole aivan yhtä avarat kuin vaikkapa Semekurtassa Sevettijärven läheltä, mutta hienot kuitenkin.

Tunturissa näkee ja kuulee monenlaisia lintuja, joita on joskus jälkikäteenkin vaikea nimetä. Kapustarinta sentään on helppo tunnistaa.

Taivaalla kaarteli myös joku haukan tapainen, joka lienee ollut piekana.

Erikoisin kohtaamistamme linnuista kuitenkin oli kirjokalastaja:

Illalla saunoessamme mietimme, millaista elämä rajavartioasemalla on aiemmin ollut. Rajamiesten lisäksi paikalle on tarvittu muutakin henkilökuntaa, ainakin keittiötyöntekijöitä.

Varsinainen rajavalvontahan on sittemmin muuttanut muotoaan, ja nykyään tehtävään käytetään paljolti tutkia, jollainen Näätämöstäkin löytyy. Rajapartio kai tulee tarvittaessa paikalle Inarista asti.