400 milliä

Olen viime aikoina kuvannut aika paljon vuosi sitten hankkimallani Tamronin objektiivilla (18-400mm f 3.5-6.3 Di II VC HLD). Tamron vaikuttaa hyvältä yleislinssiltä, enkä Nikonin D7200-runkoon ruuvattuani ole sitä juuri irrottanut.

Objektiivi kiinnosti ensisijaisesti laajan polttovälialueensa vuoksi. Ulkona liikuttaessa linssien kanssa sählääminen ei kiehdo, eikä aina ole mahdollistakaan.

Vaihtuvapolttovälinen objektiivi ei ehkä ole kuvanlaadullisesti paras ratkaisu, mutta yleensä kuitenkin riittävän hyvä. Myös Tamronin sääsuojaus on plussaa, vaikka en sitä jatkuvasti tarvitsekaan.

Objektiivin saatavuus oli pitkään heikko, mutta kun näin Jyväskylässä sellaista myytävän ja Tamronilla oli tuotteeseen liittyvä cashback-kampanjakin, päätin tarttua tilaisuuteen. Ensimmäisen kerran Tamron oli mukana vuoden takaisella Leivonmäen reissulla.

Etukäteen minua hiukan huoletti objektiivin paino, joka oli 170 g enemmän (710 g) kuin aiemmin käyttämäni 16-300 -millisen objektiivin paino. Reppuun pakattuna painoerolla ei olisi merkitystä, mutta jos kameraa kantaa koko ajan kaulassa, asia saattaisi olla ongelma.

400-millinen objektiivi tuo kohteet mukavan lähelle, ja laajakulmapäässä 18 millin polttoväli helpottaa maisemakuvien ottamista. Samsungin NX-rungossa joskus käyttämäni 50-200 -millinen objektiivi oli tässä suhteessa vähän hankala.

Lisääntyneen painon merkitystä ei silti voi vähätellä, ja aluksi minulla olikin vaikeuksia tottua siihen. Kun objektiivin yhdistää D7200-runkoon, koko järjestelmä painaa liki 1,5 kg, joka on siinä rajoilla, onko kameran kantaminen kaulassa mukavaa.

Toisaalta jos kamera ei kaiken aikaa ole saatavilla, moni kuva jää ottamatta. Helpottaakseni elämääni olenkin hiukan tuunannut kantojärjestelmääni tarkoituksenani siirtää mahdollisimman suuri osa painosta pois kaulalta:

• Kannan kameraa olkalaukkuotteella niin, että runko asettuu repun lantiovyössä olevan taskun päälle. Taskuun olen sijoittanut pienen ensiapupakkauksen, joka sopivasti tukee kameraa alapuolelta.
• Olen kiinnittänyt kameran kantohihnaan kaulan kohdalle ylimääräisiä pehmusteita.
• Nostan kameran kantohihnan kulkiessani repun rungon päälle (oikean hartian takana). Tällöin osa kameran painosta välittyy rungon kautta jaloille, millä on suuri merkitys. Temppu tietysti edellyttää, että repussa ylipäätään on kunnon kehys, mutta ainakin Osprey Exos on tähän tarkoitukseen hyvä.
• Repussani on vasemmalla edessä ylimääräinen hihna, joka vetää kameran kantohihnaa etäämmälle kaulasta.

Lisäksi vaihdan kameran paikkaa usein. Yleensä pidän kameraa lantiovyön taskun päällä, mutta joskus heilautan sen kunnolla sivuun - kyynärpään taakse - jolloin se saa tukea repun sivutaskussa olevasta juomapullosta. En ole varma, tykkääkö kamera sellaisesta retuuttamisesta, mutta itse ainakin tykkään.

Näiden toimenpiteiden kera kameran kantaminen retkillä on jotenkin siedettävää. Pitäisi ehkä silti testata muitakin kokoonpanoja, koska Voltarenia menee kesäisin aika paljon, ja sen saatavuus on joskus heikkoa.

Paikkoheitto

Meidän oli lomamme alkupuolella tarkoitus tutustua Pesiön retkeilyreittiin, mutta hanke kariutui majoitukseen liittyvien epäselvyyksien vuoksi. Palatessamme takaisin kohti Kuopiota päätimme paikata virheen ja koukata nyt Pesiön kautta.

Pesiön pistoreitille pääsee helposti kummasta päästä tahansa; me valitsimme lähtöpaikaksi polun eteläkärjen.

Muistan reittiä silmäillessäni ajatelleeni, että mahtaakohan edessä olla edellisen kesän Korouoma-retken toisinto. Tuolloin päällimmäiseksi tunteeksi retken jälkeen jäi vähän ontto olo, vaikka maasto itsessään oli hienoa.

Aika pian kuitenkin selvisi, että huoli oli turha. Ensimmäiset puoli kilometriä lompsittiin tietä pitkin, mutta sen jälkeen päästiin pienelle polulle, joka eteni kauniilla penkereellä Hiidenjärven kupeessa.

Järveltä puhaltanut tuuli piti hyttyset loitolla, ja pian saavuimmekin jo Hiidenjärven nuotiopaikalle. Laavua muuten hienolla paikalla ei ollut, joten päätimme jatkaa vielä eteenpäin.

Hiidenjärven jälkeen polku sukelsi kuusimetsään ja hyttysten määrä lisääntyi, mutta onneksi vain reilun kilometrin matkalla. Sen jälkeen päästiin taas tuuliselle harjulle, jota ympäröivät pienet lammet.

Sihosen rannasta löytyi lopulta laavu. Emme varsinaisesti tarvinneet katettua rakennelmaa mihinkään, mutta luohan se vähän tunnelmaa.

Kävimme vielä kääntymässä Kangaspuron sillalla, ja palasimme sitten Sihoselle ruokailemaan.

Vaikka aivan pohjoisin osa polusta jäi meiltä näkemättä, Pesiön reittiä on helppo suositella. Etenkin Hiidenvaaran luonnonsuojelualueen sisällä kulkeva osuus on hieno.

Oli oikeastaan outoa, ettei polun varrella tai nuotiopaikoilla näkynyt ketään, sillä päiväkin oli kaunis. Ehkä reitin aavistuksen syrjäinen sijainti pitää ihmismassat loitolla.

Pesiö oli tällä erää lomamme viimeisin retkikohde. Lappiin asti ei nyt ehditty, eikä Paasonvaaralle tai Juortanansaloonkaan päästy, mutta onneksi kesää riittää vielä.

Meillä on usein matkan loppumetreillä tapana asetella käymämme retkikohteet mieluisuusjärjestykseen. Tällä kertaa voittajan valinta oli helppo, koska Elimyssalossa oli niin paljon nähtävää.

Kakkossijan suhteen kisa sen sijaan oli tiukempi, koska mukavia paikkoja oli monta. Mutta jos jaossa olisi positiivisimman yllättäjän titteli, se ainakin menisi Pesiön retkeilyreitille.

Körö körö kirkkoon

Rukalta tarkoituksemme oli jatkaa vielä pohjoiseen, kenties Luostolle saakka, mutta lopulta meidän oli pakko taipua elämän realiteettien edessä: viikon lomalla ei ehdi kuin Kuusamoon asti, ei Kuopiosta ainakaan.

Niinpä käänsimme katseemme kohti Syötteen kansallispuistoa ja etenkin sen itäisiä osia. Olemme joskus kivunneet Pyhitys-tunturille, mutta sen lähistöllä olevat polut ovat meille pääosin vieraita.

Yksi sellaisista on Kirkkopolku, joka lähtee Vaarakyläntien varresta länteen päin.

Polku lienee kaikkiaan pidempikin, mutta päätimme joka tapauksessa patikoida sitä pitkin kohti Salmitunturia, kenties Vaara-Salmisen autiotuvalle asti.

Matkan varrella pohdin leveähkön kirkkopolun historiaa. Kirkonmenoihin sitä pitkin lienee ainakin kuljettu, ehkä hautajaisiinkin?

Kuvittelin mielessäni, miten hautajaissaattue etenee ruumiskärryä vetäen pappi etunenässä kohti kirkkoa, ja seurakunta tarpoo perässä laulaen Sua kohti, Herrani. Asiaa miettiessäni alkoi itseänikin laulattaa, mutta en muistanut kuin pari ensimmäistä säettä.

Myöhemmin reitin varrella samoin kuin Vaara-Salmisen tuvallakin uusittiin parhaillaan pitkospuita. Tupa oli aika mukavan oloinen, ja sinne olisi mahtunut yöpymään vähän isompikin porukka.

Koillisessa näkyi ennestään tuttu Pyhitystunturi...

... ja lännessä kauempana Syötteen kansallispuiston muut isot vaarat. Salmitunturi ei sen sijaan erottunut oikein mitenkään.

Ruokailtuamme jatkoimme kämpältä vielä hiukan eteenpäin kohti Salmitunturia.

Olen joskus miettinyt, missä vaiheessa mäkeä tai vaaraa aletaan kutsua tunturiksi. Salmitunturin kohdalla mietin sitä taas, koska kyseinen töppäre ei ole erityisen korkea, eikä sillä myöskään näytä olevan kovin kummoista paljakkaa, vaikka kartta niin väittääkin.

Olisi ehkä pitänyt kiivetä tarkastamaan tilanne, mutta kun tunturin laelle ei näyttänyt menevän polkua, ei tullut lähdettyä. Muuten maasto muuttui kämpän länsipuolella hienommaksi, kun sekametsäisen reitin varrelle alkoi ilmestyä soitakin.

Suolle tähyillessään sitä aina yrittää löytää jostain edes yhden karvaisen takapuolen, mutta tälläkään kertaa niitä ei näkynyt.