Jokohan Hopeaperästä pitäisi kääntyä kohti Kuopiota? Periaatteessa kyllä, mutta jos lämpimiä kesäpäiviä koko talven odottaa, kotiin palaamisen kanssa ei kannattane hötkyillä.
Länsirannikolla näytti sitä paitsi yhä olevan aurinkoista, joten miksipä emme vielä koukkaisi sitä kautta? SFC Lohenpyrstö Raahessa osoittautui aiemmin kesällä viihtyisäksi paikaksi, joten se voisi toimia vielä yhden yön tukikohtana. Vai pitäisikö jatkaa Kalajoelle asti, tai peräti SFC Sautinkarille?
Lopulta päätimme tavoitella Sautinkaria ensisijaisesti siksi, että se oli meille ennestään vieras paikka. Ajamista olisi hieman enemmän, mutta tien koko huomioiden sittenkin aika maltillisesti. Ja onhan Sautinkarillakin meri lähellä, mikä tehnee maakravulle hyvää, joskus.
Sautinkarin leirintäalueelta löytyikin meille kelpo paikka. Retkeilyajatukset nostivat vielä päätään, kun huomasimme, että aivan leirintäalueen vierestä lähtee muutaman kilometrin mittainen Meksin luontopolku. Päätimme vilkaista, miltä polku näyttää.
Luontopolun alku ei herättänyt minussa suuria intohimoja. Jos koko matka olisi samanlaista pusikkoa, loppuilta vietettäisiin punkkeja irti nyppiessä. Olisiko mielekkäämpiä vaihtoehtoja tarjolla?
Vaimoa asia ei tuntunut samalla tavalla vaivaavan, joten tässä vaiheessa polkumme erkanivat. Rouva suuntasi punkkiviidakkoon - tai niin uskoin - ja itse kirmasin juosten asfalttiviidakkoon.
Lopulta asiat etenivät niin, että minä hölkkäsin teitä pitkin samaiseen Meksinmetsään, johon rouvakin oli valitsemaansa oikopolkua pitkin ryöminyt.
Itse palasin lenkiltäni vaimoa aiemmin, minkä jälkeen teimme hänelle perusteellisen punkkitarkastuksen. Yhtään punkkia ei löytynyt, mikä oli yllätys. Ehkä helle ja kuiva sää olivat punkeillekin liikaa. Tai sitten vaimo huijasi, ja oli jo matkan varrella raapinut kaikki ötökät irti.
Sautinkarin leirintäalue on hyvällä paikalla, mutta itse kari ei ollut kuvittelemani kallioinen luoto, jossa voisi illan hämärtyessä istuskella, kun aurinko laskee meren taa.
Pikemminkin kyse oli vähän ikävän näköisestä jättömaasta (varsinainen karikko tietysti vaanii meren puolella). Isohko nurmialue sinne kuitenkin oli lanattu, liekö tuossa jonkinlaiseen telttainvaasioon varauduttu.
Aivan leirintäalueen kupeessa oleva uimaranta oli ilta-auringon paistaessa kiva, ja korvasi luotoon liittyvät puutteet.
Jälkikäteen analysoiden oli kätevää, että vaimo tällä kertaa retkeili yksinään, ja otti blogiini tulevat kuvat samalla kun itse juoksentelin omilla teilläni. Järjestely tuntui toimivalta; samaa voisi kokeilla toistekin. Mutta miten saisin vaimon tekemään videotkin puolestani?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti