Sallassa oli aamulla poutaa, mutta säätila oli selvästi muuttumassa huonompaan suuntaan. Harmillista oli, että koko Lapin sääennusteet olivat muuttuneet sateisemmiksi, eikä aiemmin tuijottamaamme poutaista aluetta enää ollut nähtävissä.
Pitäisikö meidän sittenkin suunnata länteen? Olisi ollut helpompaa ajaa sinne jo Suomussalmelta, mutta kyllähän teitä tietysti menee myös Rovaniemen kautta.
Matkan aikana kuitenkin selvisi, ettei sade ole hellittämässä. Se vain jatkui ja jatkui, ja jopa voimistui.
Lopulta kyllästyimme odottamaan säätilan muutosta, ja päätimme ajaa niin pitkälle, että aurinko varmasti paistaa. Tämä viimein toteutui Kemin eteläpuolella, minkä seurauksena päädyimme Virpiniemeen, SFC Rantasarkaan.
Sisäänkirjautuminen oli hyvin järjestettyä ja tapahtui sukkelasti. Paikan isäntä ehdotti meille sopivaa paikkaa, ja johdatti meidät sen luo. Olisi varmaan ajanut auton paikalleenkin, jos olisimme sitä pyytäneet.
Koska retkipäivä meni tyystin ohi, lähdin illalla juosten tutustumaan leirintäalueen ympäristöön. Meri löytyi helposti, mutta toivomani rantareitit eivät, joten juoksin sitten pääasiassa asfaltilla. Läheinen Golf-kenttäkin rajoitti menoa, koska sinne ei saanut mennä.
Seuraavan päivän retkikohteeksi valikoitui Raahessa oleva Hummastinvaaran luontopolku. Ninpä ajelimme Oulun eteläpuolelle lähteäksemme liikkeelle Raaheen johtavan valtatien varressa olevalta Mäntykankaan P-paikalta, johon mahtuu hyvin 6 - 8 autoa. Ajatus oli patikoida myötäpäivään Hummastinvaaran laavulle, ja toista kautta takaisin.
Suurempia odotusarvoja reittiä kohtaan ei ollut, mutta P-paikan nimi antoi olettaa, että miellyttävää metsäkangasta voisi olla tarjolla. Lähtöpaikan ympärillä olikin hyvää ja kaunista, mutta muuten reitti kiemurteli melko huolellisesti ojitetulla alueella.
Tyypillisesti männykköä oli tarjolla muutaman sadan metrin verran, mutta sen jälkeen edessä oli toistuvasti sekametsää ja ojan ylitys. Ojien yli pääsi helposti siltoja pitkin.
Hummastinjärvien ympäristö näyttää soistuvalta alueelta, mutta ei todellisuudessa liene sellaista. Järven rannalle vievien pitkospuiden päässä on pieni maisemapenkki, mutta ensisijaisesti huomio kiinnittyy järven takana kohoavaan tuulimyllyarmeijaan.
Hummastinvaaran laavulle on rannalta puolisen kilometriä. Laavun ympäristö ei ollut erityisen siisti, ja jostain syystä kuivakäymäläkin puuttui. Tämä oli johtanut siihen, että laavun takana olevaa aluetta oli käytetty sellaisena.
Loivarinteistä Hummastinvaaraa tuskin tunnistaisi vaaraksi, jos kartassa ei niin lukisi. Nelisenkymmentä metriä Hummastinjärvien yläpuolelle kohoavan kukkulan laelle on tosiaan joskus rakennettu maisemalava, jonka täytyy olla lajinsa vaatimattomimpia edustajia.
Pari metriä korkealta lavalta ei näe yhtään minnekään, eikä rakennelma muutenkaan ole hyvässä kunnossa, sillä ylätasanteen lattia on notkolla ja kaiteet rikki. Ihme, että lavaa ei ole purettu.
Hyvässä kunnossa eivät myöskään ole reitin varrella olevat pitkospuut tai muut rakenteet, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Opasteet kuitenkin ovat uudehkoja.
En oikein tiedä, mitä tästä reitistä pitäisi ajatella. Yleensä on niin, että jotain polkua suositellakseen täytyy itse tuntea halua kulkea sama reitti uudestaan, mutta Hummastinvaaran lenkki ei ole sellainen, kauttaaltaan ainakaan.
Toisaalta kulkemamme reitti oli vain yksi osa Hummastinvaaran ulkoilureitistöä. Kenties muut pätkät ovat hienompia, ja lumen aikaan tasainen tienoo saattaa miellyttää hiihtäjää. Ehkä alue onkin parhaimmillaan talvella.
Tässä vaiheessa matkaa keskikesän juhlallisuudet alkoivat jo painaa päälle, mutta ennen niitä ehtisimme vielä majoittua yhdeksi yöksi vaikkapa SFC Lohenpyrstöön Raahessa. Juhannusta edeltävänä keskiviikkona paikka löytyikin vielä helposti, mutta kahden yön majoittuminen ei enää olisi ollut mahdollista.
Lohenpyrstön alue sijaitsee aivan meren rannassa. Vierailumme aikaan oli melko tuulista ja kylmääkin, mutta lämpimänä kesäpäivänä Lohenpyrstössä lienee miellyttävää. Kaikkiaan oikein kivan oloinen paikka.
On tunnettua, että rannikkoseutu on punkkialuetta, mistä syystä vaatteita syynättiin retken aikana tavallista useammin. Lisäksi teimme autolle palattuamme normaalia tarkemman punkkitarkastuksen.
Mitään ei löytynyt, mutta illalla jo majoituttuamme käsivarressani silti vipelsi punkki. Se oli jotenkin ohittanut kaikki suojauksemme ja päässyt turvalliseen tilaamme, auton sisälle. Onneksi punkkia ei tarvinnut irroitella mitenkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti