Kuumaa hiekkaa

Vieläkö muistatte, miltä tuntuu kuuma hiekka varpaiden alla?

Linkki videoon

Yli-Soppananjärven ja kauas pois

Isonkivenkankaalta lähdettyämme matkan suunta oli hetken hukassa. Loppuviikolla lähestyvät sateet huomioiden meidän kannattaisi mitä pikemmiten hakeutua Savukoskelle, jos tarkoituksemme ylipäänsä on ajaa sinne asti. Toisaalta lämmin ja kesäinen päivä kannattaisi mieluummin käyttää ulkona kuin autossa istuen.

Lopulta päädyimme jonkinlaiseen kompromissiin, ja päätimme suunnata pohjoiseen Yli-Soppananjärven kautta. Valinta mahdollistaisi retkeilyn veden äärellä ja muutenkin kauniissa ympäristössä. Jos kulkisimme vaikkapa Matalakankaan P-paikalta Yli-Soppanajärven tulipaikalle ja takaisin, retkeen ei menisi koko päivää, ja saattaisimme vielä ehtiä illaksi Savukoskelle.

Posiontieltä Soppanan kautta Pohjaslahteen vievällä soratiellä on mittaa liki 50 kilometriä, mikä hidastaisi etenemistä. Erityisesti Soppanan ympärillä oleva osuus on usein kivinen ja sorainen, eikä sitä voi ajaa kovin vauhdikkaasti.

Tämä juttu Ducatossa kyllä rassaa hieman. Korkeahkot 75-profiilin renkaat voisivat mahdollistaa pehmeämmänkin kyydin, mutta kuinka alas rengaspaineet uskaltaa laskea?

Matkalla pistäydyimme Korvajokisuun tulipaikalle, joka yllättäen oli tyhjillään. Mietin siinä rannalla kävellessäni, että mitä termiä tällaisesta keittokatoksella varustetusta alueesta oikein pitäisi käyttää. Leirintäalueet ovat maksullisia paikkoja, joten olisiko tämä sitten leirintäpaikka? Vai ihan vain telttailualue?

Korvajokisuun keittokatos oli yhä pystyssä, mutta kaikkiaan ympäristöstä jäi hieman ränsistyvän paikan tunne. Muutaman vuoden takaiset mielikuvani jokisuusta olivat ylväämmät.

Matalakankaallekaan ei ollut saapunut muita autoja. Laitoimme Reiskan parkkiin ja lähdimme kulkemaan suorinta reittiä kohti Yli-Soppananjärveä.

Jo alkumatkasta kävi ilmi, että Matalakankaan ja Kivikkoharjun välinen pieni suo oli hankala ylittää. Suo kosteikkoineen oli yllättävän märkä, ja pitkospuut huonossa kunnossa. Aluetta oli vaikea kiertää muuten kuin Isovaaralle nousevan ja Tuppilammelle menevän polun kautta, joten hakeuduimme sitten sinne.

Sinänsä reittimuutos ei haitanut, koska Isovaaralla on hienoa, vaikka aivan esteetöntä Yli-Soppananjärvi -näkymää kallioilta ei tarjoillakaan.

Yksi levollisimmista Yli-Soppananjärven hiekkarannoista lienee sen eteläpäässä. Ranta ei ole kovin iso, mutta sinne päästäkseen täytyy kävellä tovi, mikä vähentää lieveilmiöitä.

Telttailuun soveltuva alue keittokatoksineen ja vesipisteineen on järven länsirannalla. Yli-Soppananjärven leirintäpaikka on oikeastaan hienompi kuin Korvajokisuussa, ja lienee säilynyt tuoreempana, koska autolla ei pääse ihan perille asti.

Näillä kulmilla on kai joskus ollut ihan oikea leirintäaluekin. Lehtitietojen mukaan Rainbow-hipit vielä kymmenen vuotta sitten kokoontuivat sellaiselle, mutta luulen, että alue oli jo tuolloin samanlainen kuin nykyään. Ja liekö Rainbow-hippejäkään enää, ellei sitten uudelleen brändättyinä.

Aiemmin autolla on päässyt aivan alueen viereen, mikä ei nykyisin onnistu, koska Keskijoen ylittävästä sillasta on aika jättänyt.

Nykyisin paikan päälle kuljetaan samaisen joen ylittävää kävelysiltaa pitkin.

Takaisin Matalakankaalle patikoidessamme kiinnitin huomiota puun oksalla olevaan erikoiseen hahmoon. Erikoinen se oli paitsi muotonsa puolesta myös siksi, että hahmo ei lainkaan liikkunut.

Uskaltauduttuani hieman lähemmäksi selvisi, että pöllöhän siinä oksalla törrötti. Ehkä se aluksi nukkui, mutta saattoi herätä rapisteluihimme. Erityisen pelokkaalta lintu ei vaikuttanut, koska ehdin hyvin ottaa pari kuvaa ennen kuin varovasti peräännyimme paikalta. En oikein tunne pöllöjä, mutta mahdollisesti kyseessä oli helmipöllö.

Autolle palattuamme oli aika jatkaa kohti Savukoskea, jonne olisi vielä parinsadan kilometrin ajomatka. Normaalioloissa olisimme ehkä jääneet Yli-Soppananjärvelle yöksi, mutta sääennusteet huomioiden se olisi merkittävästi rajannut lähipäiville kaavailemiamme retkiä.

Savukoskelle päästyämme ajattelimme kokeilla joulupukin muorin leirintäaluetta. Kävi kuitenkin ilmi, että Tenniöjoen rannalla oleva caravan-alue on varsin pieni, sillä tilaa on vain neljälle autolle tai vaunulle.

Koska olemme tottuneet elämään hiukan väljemmin, päätimme aluksi hyödyntää ainoastaan huoltorakennuksen palveluita, mikä oli edullista. Pian alkoi kuitenkin tuntua siltä, että en enää jaksa ajaa pidemmälle, joten jäimme yöksi leirintäalueen parkkipaikalle. Maksettuamme seuraavana aamuna vielä leirintämaksunkin yöpymisen hinta nousi tavallista korkeammaksi, mutta eipä tuota silti osannut kalliina pitää.

Uutta virtaa!

Retkeilyauton hankinnan myötä tuli ajankohtaiseksi pohtia, miten autossa riittää virtaa kaikille mukana oleville laitteille. Adriassa on asuntopuolella kaksi 95 ampeeritunnin akkua, jotka riittävät hyvin perusjuttuihin kuten jääkaapille, vesipumpulle ja valaistuksen tarpeisiin.

USB-liitäntöjen kautta ladattavat vähävirtaiset laitteet kuten kännykät ja kopterit eivät myöskään ole ongelma, mutta tietokoneen ja järjestelmäkameran lataamiseksi saatetaan tarvita vaihtovirtaa. Leirintäalueilla sellaista on tarjolla, vaan entäpä puskassa?

Puskakäyttöä ajatellen yksi vaihtoehto on invertteri, joka muuntaa akuissa olevan tasavirran vaihtovirraksi. Niitä on monen hintaisia, mutta tietokoneita varten laitteen tuottaman sähkön pitäisi olla mahdollisimman puhdasta, joten ihan halvimmat vaihtoehdot kannattanee unohtaa. Toisaalta laadukas invertterikään ei toimi 100 %:n hyötysuhteella, joten osa akun kapasiteetista menetetään aina muunnoksen yhteydessä.

Talvella puolestaan polttoainekäyttöinen aggregaatti voisi olla hyvä. Sellaisesta saisi riittävästi virtaa jopa auton lämmittämista varten, ja auton omat akut säästyisivät muuhun käyttöön. Tehokkaat aggregaatit ovat kuitenkin isoja ja painavia, ja pienempiä täytyy melko usein tankata. Lisäksi mietityttää niiden tuottama meteli.

Asiaa aikani pyöriteltyäni päädyin kevyempään ratkaisuun, ja hankin - jo viime kesänä - autoon ulkoisen virta-aseman. Virta-asema on samantapainen laite kuin pienlaitteiden kanssa käytettävä virtapankki, mutta sen kapasiteetti on suurempi, ja lisäksi siinä on (USB- ja tupakansytytinliittimien ohella) AC-vaihtovirtaulostulo (300 W / 230 V).

Valintani kohdistui Xtorm AXP300U-asemaan; lähinnä siksi, että sellainen oli noudettavissa paikallisesta Partioaitasta. Jälkeenpäin huomasin, että samasta laitteesta on olemassa myös XP300U-malli, mutta speksien perusteella niiden välillä ei juuri taida olla eroja.

AXP300U on virta-asemista pienimpiä (78 Ah), mutta retkeilyautokäyttöön ihan riittävä. Auton lämmitykseen siitä ei aggregaatin tavoin ole, mutta ainakin sen avulla voi ladata isompaakin läppäriä, jos sattuu päätymään suon laitaan etätöihin.

Virta-aseman itsensä voi ladata joko verkkovirrasta, 12V-tupakansytyttimestä, USB-C -liittimen kautta tai aurinkopaneelia käyttäen. Viimeisin vaihtoehto alkoi itse asiassa siinä määrin kiehtoa mieltä, että hankin vielä aseman kaveriksi samanmerkkisen aurinkopaneelin: 

Adrian katollahan on ennestään 80-wattinen paneeli, joka lataa auton omia akkuja. Autoa ei kuitenkaan aina ole mahdollista pysäköidä niin, että kattopaneeli on optimaalisessa asennossa aurinkoon nähden. Jos paneeli jää varjoon, tai aurinko paistaa kovin viistosti, sähköntuotto ei liene optimaalista. 100-wattisen irtopaneelin voi aina asetella parhaaseen paikkaan, vaikka auto olisi pimennossakin.  

Virta-asema aurinkopaneelin kera viimeistään ratkaisee kaikki kesäajan sähköongelmat. Erityisen kätevää on se, että pienen matkaläppärin voi ladata myös aseman 60-wattisesta USB-C -portista, jolloin erillistä verkkolaitettakaan ei tarvita. Auton omien USB-pistokkeiden tarjoama virtahan ei tähän riitä.

Ei huolia

Luulin ensin, että Metsolan seinässä lukee "Ei huolia", mutta kyse taisikin olla huollon puutteesta.

Linkki videoon

Ei lämmin luita riko

Peukaloisella - josta ohimennen sanoen on vain pari sataa metriä Lapin ja Pohjois-Pohjanmaan rajalle - oli odotetun rauhallista. Olisi ehkä pitänyt poiketa rajalla, mutta tajusin sen läheisyyden vasta jälkikäteen.

Vaaralla oli silti hyvä viettää yksi yö. Aamupalan aikana pohdimme mahdollisuutta patikoida Hoikkalammelle illalla ajamamme metsäautotien varresta. 

Pienet polut ovat usein mukavia, mutta meitä hieman mietitytti matkan pituus, 7 - 8 kilometriä suuntaansa. Jos reittiä joutuu polun ja merkintöjen puuttuessa yhtään hakemaan, reissussa saattaisi mennä koko päivä.

Aikaahan meillä kyllä oli, mutta päätimme silti helpottaa urakkaa lähtemällä liikkeelle Kuoppavaaran kupeesta. Hoikkalammelle olisi tällöin vain kolmisen kilometriä, mitä voisi tarvittaessa venyttää kävelemällä UKK-reittiä Lomavaaran ja Peukaloisen suuntaan.

Kuoppavaaran itäpuolelle pääsi autolla hyvin, vaikka tien loppupätkä oli vähän hidasta ajaa. Hoikkalammen suuntaan jatkuva vanhempi tienpohja ei ollut erityisen hieno, mutta kuitenkin joutuisa kulkea.

UKK-reitin saavutettuamme päätimme hiukan tutkia Peukaloisen suuntaan menevää haaraa. Valintaa edesauttoi se, että aurinkoinen Marjasuo veti kuin luonnostaan puoleensa.

Suon toisella laidalla eteemme yllättäen ilmestyi autiotupa (Metsola), joka kuitenkin oli jo parhaat päivänsä nähnyt. Sen katto oli romahtanut, ja tupa siten - ilmeisesti jo aikapäivää sitten - poistettu käytöstä. 

Vaikka en edellisenä päivänä havainnut Peukaloisen suunnalla reittimerkintöjä, reitin tässä päässä sellaisia kuitenkin oli nähtävissä. Puissa olevat siniset maalijäljet erottuivat hyvin, mutta reittiä oli silti paikoin vaikea seurata, koska polku oli vaatimaton.

UKK-reitti ei tällä erää ollut ensisijainen kohteemme, joten käännyimme noin kilometrin jälkeen ympäri ja suuntasimme Hoikkalammelle. Nimestään huolimatta lampi ei ole eteläpäästään erityisen hoikka...

... mutta pohjoisen suunnassa se kapenee aina pieneksi puroksi asti.

Toisin kuin Metsola, Hoikkalammen tupa oli yhä pystyssä, mutta pieniä vauriota sekin oli kärsinyt, sillä katon päälle oli kaatunut puu. Kuistille tuodusta korjaustarvikkeista päätellen asialle oltiin lähiaikoina tekemässä jotain. Muuten tupa oli oikein siisti, mitä rakennuksen aavistuksen syrjäinen sijainti varmaankin edisti.

Itse päädyimme silti evästelemään tuvan edustalla olevalla nuotiopaikalla. Seuraksemme ilmaantui muutamia hyttysiä, mutta niitä oli yhä hämmentävän vähän.

Iltapäivää kohti mentäessä päivä muuttui liki helteiseksi. Kelpaa minulle, sillä yöt eivät koskaan ole Suomessa niin kuumia, että lämpö alkaisi haitata autossa nukkumista. Ei lämmin luita riko, kuten vanha kansa tietää.

Seuraavaksi yöksi ajattelimme ajaa jonnekin Simojärven liepeille. Siellä olisi hienoja rantoja, mutta poikettuamme ajomatkan varrella Isonkivenkankaalle päätimme kuitenkin jäädä sinne. Järvi puuttui, mutta tarjolla oli sitäkin kauniimpaa mäntymetsää. Lisäksi paikka vaikutti rauhalliselta, ja kankaan vieressä virtaavalla kanjonimaisella Livojoella voisi olla kiva käydä iltakävelyllä.

Joen varressa olevalle laavulle laskeutuva tie vaikutti ensialkuun ajokelpoiselta, mutta muuttui myöhemmin huonokuntoiseksi sadeurien vuoksi. Reiskalle urainen rinne olisi ollut mahdoton, joten asetuimme suosiolla etäämmäksi joesta.

Reilun kilometrin päässä olevaa autiotupaa olisi ollut kiva käydä katsomassa, mutta tupa sijaitsi joen vastarannalla, eikä siten ollut helposti saavutettavissa. Ehkä jollain toisella reissulla sitten.

Hassu sattuma oli se, että yöpaikkamme oli jälleen 200 metrin päässä maakuntarajasta, sillä näillä kohdin Livojoki erottaa maakunnat toisistaan. Aamulla heräsimme vielä Lapissa, mutta nyt olimme jälleen valahtaneet Pohjois-Pohjanmaan puolelle.

Hanhen selässä

Tässä ei ihan vielä olla Peukaloisella asti, mutta hiukan hanhen selässä kuitenkin.

Linkki videoon

Peukaloisen retkistä

Heinäkuun myötä koitti jälleen kesän pidempi lomajakso. Viikon lomatkin ovat mukavia, mutta totuus on, että viikossa ei ehdi kovin pitkälle, ainakaan meidän tyylillämme.

Tällä kertaa käytettävissämme olisi jopa kolme viikkoa. Ihan koko aikaa emme kuitenkaan voisi olla reissussa, vaan välillä täytyisi pistäytyä kotona. Mutta ehkä se on hyvä, koska toisinaan pelkään juurtuvani metsään niin, että en enää halua palata ihmisten ilmoille.

Nyt tuntui joka tapauksessa hyvältä päästä tien päälle. Matkaan liittyvä iso ajatus oli, että jospa sitä taas jonnekin Savukosken suunnalle. Mutta sään perässä mentäisiin, kuten aina ennenkin. 

Ensimmäisenä päivänä sää ei suosinut, joten ajelimme vain Taivalkoskelle yöksi. Taivalkosken ja Posion kulmilta löytyisi aina jotain mielenkiintoista, ja jo pikainen vilkaisu karttaan paljasti, että ainakin seuraavat polut olivat yhä koluamatta:

• Kirkkopolku Pikku Jylkynvaarasta Salmitunturin laavulle
• Kivilammelta Matovaaran yli Marjalammelle
• UKK-reittiä Sivakkavaarasta Hoikkalammelle
• Latva-Kouvasta Kouvanjärven laavulle
• Mustakoskelta UKK-reittiä pitkin Laivajoelle
• Livojoen rantaa Isonkivenkankaalle
• Kellinniemen polku Livojärvellä

Päätimme matkamme alkajaisiksi kokeilla Marjalammelle menevää reittiä. Lähinnä siksi, että se näytti helpolta, mönkkäriuraa kai. Lisäksi perillä odottaisi kota, jopa huussin kera.

Niinpä ohjastin Reiskan Kivilammen vuokrakämpälle menevälle tielle, jonka varressa olevalle levikkeelle oli hyvä pysäköidä. Kämpällä oli ohi kulkiessamme muutamia ihmisiä, mutta ihan pihan poikki ei onneksi tarvinnut lompsia.

Ihmisten kohtaaminen oli pieni yllätys, mutta enemmän hämmennystä herätti se, että hyttysiä ei näkynyt juuri lainkaan, vaikka oli heinäkuu ja sesonki parhaimmillaan. Mahtoivatko nuo ottaa siipeensä, kun alkukesä oli vähän kylmä?

Kartan mukaan tuvalta kansallispuiston rajalle ja Matovaaran yli johtaisi alati kapeneva tie.

Tie todella pieneni Marjalampea kohti edetessä, mutta ihan poluksi se ei missään vaiheessa muuttunut. Maastoautolla ajaen olisi päässyt kodan liepeille asti, ja joku näytti niin tehneenkin.

Perille päästyämme havaitsimme kuitenkin kotaan liittyen pienen puutteen: sitä ei enää ollut. Nähtävästi rakennelma oli jossain vaiheessa purettu, koska mitään tulipaloon viittaavaa ei näkynyt. Kodan ja vessan merkinnät olivat vain tainneet unohtua karttaan.

Pidettyämme hiljaisen hetken kodan raunioiden ympärillä päätimme kiertää Marjalammen ympäri. Lampi ei ole kovin iso, mutta sen ympärillä on laajahko suomainen alue, joka kulkiessa notkui hassusti jalkojen alla. Syntyi tunne, että suomatto kelluu veden päällä, mutta ehkä tämä johtui vain siitä, että suolla oli hiukan märkää. Ihan rantaan ei kuitenkaan tehnyt mieli.

Itse en yleensä innostu kasveista, mutta rouva bongasi suolta jotain mielenkiintoista. En tiennyt, että Suomessa on lihansyöjäkasveja, mutta tämä taitaa olla sellainen. 

Kyseessä lienee pyöreälehtikihokki. Ihmiset eivät tälle kasville maistu, mutta hyönteiset sitäkin paremmin.  

Kodan puuttuminen ei lopulta haitannut, sillä lammen takaa löytyi aurinkoinen ja varsin mukava taukopaikka.

Kivilammelta jatkoimme autolla kohti Posiota kääntyäksemme Kuloharjusta kohti Löytövaaraa ja Kouvaa menevälle tielle. Ajatus oli, että hakeutuisimme yöksi Peukaloiselle, mikäli kartasta etukäteen etsimäni silmukka olisi tähän tarkoitukseen kelvollinen.

Paikkahan oli varsin hyvä ja todennäköisesti sellainen, että siellä ei yön aikana ajettaisi muuta rallia. 

Hieman ennen Peukaloista ajoimme ohi kohdasta, jossa etelästä (Lomavaarasta) tuleva UKK-reitti menee tien yli ja etenee kohti pohjoista, Hoikanlammen suuntaan.

Kävin vakoilemassa reitin kuntoa. Polku oli aika pieni, eikä reittimerkintöjäkään näkynyt ainakaan ensimmäisen viidenkymmenen metrin matkalla. Kannattaisiko reittiä silti seuraavana päivänä kokeilla? Päätimme pohtia asiaa aamulla.

Mukula

Internet on nykymaailmassa tärkeä juttu, halusipa sitä tai ei. Voisi olla ylevää edes joskus elää ilman nettiyhteyttä, mutta käytännössä se on vaikeaa, jos meinaa pitää itsensä kiinni työelämässä ja yhteiskunnan rattailla.

Retkireissuillakin nettiyhteys on vähintään kätevä, koska sen kautta näkee kartat ja sääennusteet milloin vain. Ja jos oma ammatti mahdollistaa tietokoneella tehtävät etätyöt, netin avulla retkeilyauto muuntuu tarvittaessa konttoriksi keskellä metsää.

Kännykkää käyttäen nettiyhteys seuraa mukana melkein minne tahansa, mutta itse päädyin hankkimaan erillisen 4G-matkamokkulan. Minulla oli ennestään tabletissa 50 Mbps-liittymä, johon kuuluvan SIM-kortin siirsin mokkulaan. Retkeilyautossa ratkaisu on toimiva, koska yhteyden voi helposti jakaa usealle laitteelle, ja satunnaiseen selailuun nopeus riittää kahdellekin ihmiselle.

Laitetta kutsutaan matkamokkulaksi ilmeisesti siksi, että siinä on oma akku, jonka luvataan kestävän 6 - 8 tuntia. Käytännössä aika jää kyllä lyhyemmäksi, millä ei kuitenkaan ole merkitystä, koska pienivirtaisen laitteen lataaminen ei ole retkeilyautossa ongelma. Paikallaan ollessa mukula on yleensä jatkuvasti kiinni auton USB-portissa.

ZTE:n valmistama mokkula on kiinalaista tekoa ja hiukan halvan oloinen, mutta hoitaa silti hommansa. Etähommissakin 50 megabitin yhteys on varsin riittävä, ja hätätilassa myös kännykän nopeampi liittymä on käytettävissä. 5G-yhteydestä ei silti olisi mitään hyötyä, koska se lakkaa toimimasta melkein heti, kun kotipihasta kaartaa ulos.

Ainoa ongelmia aiheuttanut asia onkin toistaiseksi ollut 4G-verkon kuuluvuus, joka etenkin itäisessä Suomessa on paikoin heikko. Huonossa kentässä parhaan kuuluvuuden yleensä saavuttaa, kun sijoittaa mokkulan kattoluukun läheisyyteen. Joskus nostan laitteen katolle asti, mutta... no, etenkin sieltä se täytyy aina liikkeelle lähdettäessä muistaa ottaa pois.

Hiukan huolettaa se, että kattavampaa 3G-verkkoa ollaan lähiaikoina sulkemassa. Mokkulan näytöllä näkyvien tolppien lukumäärä on joskus ollut yksi yöpaikan valintakriteereistäkin, joten toivoa sopii, että 4G-verkon kuuluvuus paranee ennen kuin vanhemmasta luovutaan.

Parasta juhannuksena

Lammasrova, kenties parhaimmillaan keskellä kesää.

Linkki videoon