Ei lämmin luita riko

Peukaloisella - josta ohimennen sanoen on vain pari sataa metriä Lapin ja Pohjois-Pohjanmaan rajalle - oli odotetun rauhallista. Olisi ehkä pitänyt poiketa rajalla, mutta tajusin sen läheisyyden vasta jälkikäteen.

Vaaralla oli silti hyvä viettää yksi yö. Aamupalan aikana pohdimme mahdollisuutta patikoida Hoikkalammelle illalla ajamamme metsäautotien varresta. 

Pienet polut ovat usein mukavia, mutta meitä hieman mietitytti matkan pituus, 7 - 8 kilometriä suuntaansa. Jos reittiä joutuu polun ja merkintöjen puuttuessa yhtään hakemaan, reissussa saattaisi mennä koko päivä.

Aikaahan meillä kyllä oli, mutta päätimme silti helpottaa urakkaa lähtemällä liikkeelle Kuoppavaaran kupeesta. Hoikkalammelle olisi tällöin vain kolmisen kilometriä, mitä voisi tarvittaessa venyttää kävelemällä UKK-reittiä Lomavaaran ja Peukaloisen suuntaan.

Kuoppavaaran itäpuolelle pääsi autolla hyvin, vaikka tien loppupätkä oli vähän hidasta ajaa. Hoikkalammen suuntaan jatkuva vanhempi tienpohja ei ollut erityisen hieno, mutta kuitenkin joutuisa kulkea.

UKK-reitin saavutettuamme päätimme hiukan tutkia Peukaloisen suuntaan menevää haaraa. Valintaa edesauttoi se, että aurinkoinen Marjasuo veti kuin luonnostaan puoleensa.

Suon toisella laidalla eteemme yllättäen ilmestyi autiotupa (Metsola), joka kuitenkin oli jo parhaat päivänsä nähnyt. Sen katto oli romahtanut, ja tupa siten - ilmeisesti jo aikapäivää sitten - poistettu käytöstä. 

Vaikka en edellisenä päivänä havainnut Peukaloisen suunnalla reittimerkintöjä, reitin tässä päässä sellaisia kuitenkin oli nähtävissä. Puissa olevat siniset maalijäljet erottuivat hyvin, mutta reittiä oli silti paikoin vaikea seurata, koska polku oli vaatimaton.

UKK-reitti ei tällä erää ollut ensisijainen kohteemme, joten käännyimme noin kilometrin jälkeen ympäri ja suuntasimme Hoikkalammelle. Nimestään huolimatta lampi ei ole eteläpäästään erityisen hoikka...

... mutta pohjoisen suunnassa se kapenee aina pieneksi puroksi asti.

Toisin kuin Metsola, Hoikkalammen tupa oli yhä pystyssä, mutta pieniä vauriota sekin oli kärsinyt, sillä katon päälle oli kaatunut puu. Kuistille tuodusta korjaustarvikkeista päätellen asialle oltiin lähiaikoina tekemässä jotain. Muuten tupa oli oikein siisti, mitä rakennuksen aavistuksen syrjäinen sijainti varmaankin edisti.

Itse päädyimme silti evästelemään tuvan edustalla olevalla nuotiopaikalla. Seuraksemme ilmaantui muutamia hyttysiä, mutta niitä oli yhä hämmentävän vähän.

Iltapäivää kohti mentäessä päivä muuttui liki helteiseksi. Kelpaa minulle, sillä yöt eivät koskaan ole Suomessa niin kuumia, että lämpö alkaisi haitata autossa nukkumista. Ei lämmin luita riko, kuten vanha kansa tietää.

Seuraavaksi yöksi ajattelimme ajaa jonnekin Simojärven liepeille. Siellä olisi hienoja rantoja, mutta poikettuamme ajomatkan varrella Isonkivenkankaalle päätimme kuitenkin jäädä sinne. Järvi puuttui, mutta tarjolla oli sitäkin kauniimpaa mäntymetsää. Lisäksi paikka vaikutti rauhalliselta, ja kankaan vieressä virtaavalla kanjonimaisella Livojoella voisi olla kiva käydä iltakävelyllä.

Joen varressa olevalle laavulle laskeutuva tie vaikutti ensialkuun ajokelpoiselta, mutta muuttui myöhemmin huonokuntoiseksi sadeurien vuoksi. Reiskalle urainen rinne olisi ollut mahdoton, joten asetuimme suosiolla etäämmäksi joesta.

Reilun kilometrin päässä olevaa autiotupaa olisi ollut kiva käydä katsomassa, mutta tupa sijaitsi joen vastarannalla, eikä siten ollut helposti saavutettavissa. Ehkä jollain toisella reissulla sitten.

Hassu sattuma oli se, että yöpaikkamme oli jälleen 200 metrin päässä maakuntarajasta, sillä näillä kohdin Livojoki erottaa maakunnat toisistaan. Aamulla heräsimme vielä Lapissa, mutta nyt olimme jälleen valahtaneet Pohjois-Pohjanmaan puolelle.