Kostoretki

"No onkos tullut kesä nyt talven keskelle ja laitetaankos pesä myös pikkulinnuille..." 

Joululaulut soivat jo kaupoissa, mutta palataanpa hetki ajassa taaksepäin, alkusyksyyn. Edessä oli elokuinen viikonloppu, jonka täytteeksi yritin keksiä jotain tekemistä. Asia nousi puheeksi aamiaispöydässä.

• Olen tässä miettinyt, että voisimme vaihteeksi lähteä saareen.
• Oi miten mukavaa! Olenkin hiukan kyllästynyt jatkuvaan metsässä rämpimiseen.  Menemmekö soutuveneellä? Tai kanoottikin olisi kyllä kiva!
• Oikeastaan olin ajatellut, että kävisimme katsomassa Petäjäsaarta, jota keväälläkin yritimme tavoitella.
• Siis hetkinen, sehän on... suolla? Eli emmekö menekään soutelemaan?
• En minä mistään soutamisesta ole puhunut, sinä keksit sen ihan itse.  Me lähdemme kostoretkelle.

Käyttämäni termi ei suoralta kädeltä avautunut vaimolle, vaikka se liittyi mainitsemaani lumikenkäretkeen.  Eteneminen tyssäsi tuolloin pahaiseen ojantekeleeseen, joten kostosta - tai ainakin revanssista - olisi kyse, kun hyökkäisimme Penkkisuolle uudestaan aikeenamme viimein ylittää mokoma este.

Lähdimme ajamaan kohti Pielavettä. Keväällä löytämäämme laavua oli tarkoitus hyödyntää myös tällä reissulla, mutta sen sijainti ei ollut ihan tuoreessa muistissa. Arvelimme kuitenkin, että laavulle saattaisi mennä polku.

Kumpaakaan ei ollut merkitty karttaan, joten päätimme aluksi tutkia tilannetta.  Kävelimme Pillisuon suuntaan menevää metsäautotietä jonkin matkaa, mutta kun polun päätä ei alkanut näkyä, sukelsimme metsään kohdasta, joka vaikutti aavistuksen aukeammalta.

Laavulle ei ollut kuin muutama sata metriä, joten rakennelma löytyi lopulta helposti, vaikka ihan suorinta reittiä emme tainneet paikalle osua.  

Koska meillä oli missio, emme jääneet laavulle lorvimaan, vaan jatkoimme viivyttelemättä suon suuntaan.

Kuten arvata saattaa, oja ei enää elokuussa ollut ongelma.  Hetken hakemalla ylityspaikka olisi muutenkin löytynyt, mutta jonkun rakentama silta teki elämästä vielä helpompaa.

Pian seisoimmekin jo suon laidassa, ja Petäjäsaari odotti meitä horisontissa. Enää mietitytti vain se, kannattaako suolle todella lähteä rämpimään.

Vettä oli jonkun verran, mutta ei kohtuuttomasti.  Kumikengät olisivat ehkä olleet paremmat, mutta vaelluskengilläkin pärjäsi hyvin, kun hiukan kierteli kosteimpia paikkoja.

Vettä enemmän etenemistä hidasti se, että kosteat mättäät upottivat aika paljon.  Kulkeminen oli siten työlästä, mutta onneksi matka ei ollut pitkä.  Suolla rämpiessä arvostuksemme suurhiihtäjiemme harjoitteluperinnettä kohtaan nousi kuitenkin kohisten.

Petäjäsaaren lähestyessä sen keskeltä alkoi erottua puu, jonka latvassa näkyi jotain erikoista. Tarkemmin katsoen kyseessä oli linnun pesä, jossa ei kuitenkaan vaikuttanut olevan elämää.

Saareen karttamerkitty erikoisuus tarkoittanee kyseistä pesäpuuta. Joululaulussa mainitusta pikkulinnun pesästä ei selvästikään ollut kyse.

Hetken kuluttua taivaalle ilmestyikin lintu, joka tuntui tarkkailevan meitä.  Se oli kalasääski, jonka pesäpuuksi rakennelmaa tietysti arvailtiin.  

Lintu kuitenkin näytti nousevan ja laskeutuvan ihan toisaalle, joten todennäköisesti sen koti ei nyt ollut Petäjäsaaressa. 

Emme halunneet häiritä lintua sen enempää, joten hipsimme varovasti pois paikalta.  Vaimo näyttää, miten suolla hipsitään.

Suolta poistuttuamme jäimme hetkeksi kahvittelemaan laavulle, jolle löytyi nimikin: Hakolaavu.  Kävi myös ilmi, että laavulle tulee tien suunnasta ihan selvä polku.  Miksi emme menomatkalla havainneet sitä?

Autolle palatessamme polku johdatti meidät sukkelasti tien varteen.  Samalla huomasimme, että jos olisimme retken aluksi kävelleet tietä kymmenen metriä pidemmälle, olisimme löytäneet polun pään ja välttyneet umpimetsäiseltä osuudelta.  No, saimme siitä huolimatta kostomme.