Molokin polkua

Lokakuun lopussa koitti jälleen se kohta vuodesta, jolloin oli aika lähteä Volokin polulle.  Jostain syystä Rautavaaran ja Sonkajärven rajamaat vetävät puoleensa nimenomaan loppusyksystä, ja me lähdemme tyypillisesti liikkeelle alivarustautuneina.

Mitä lähemmäksi Rautavaaraa pääsimme, sitä selvemmäksi kävi, että syksy oli kääntymässä talveksi.  Onneksi vaatteita oli tällä kertaa riittävästi, ja myös metsästysaika muistettiin lähtiessä huomioida.  Lunta ei sentään ollut ihan niin paljon kuin vuotta aiemmin.

Talviaikaan siirtyminen oli kuitenkin lyhentänyt päivää loppupäästä, joten päätimme hiukan oikaista lähtemällä liikkeelle lähempää Särkkä-Kervisen laavua.

Käytännössä se tarkoitti metsäautotien silmukkaa, josta olisi muutaman sadan metrin matka varsinaiselle reitille.  Tienoo näytti kartassa aavistuksen vetiseltä, mutta onneksi siirtymä olisi lyhyt.

Kartassa ollut viattoman näköinen oja osoittautui kuitenkin yllättävän hankalaksi ylittää.  Hakkuuaukeelta valuva puro sinänsä oli kapeahko ja helposti loikattavissa yli, mutta sen molemmilla reunoilla oli todella pehmeää mutaa.  Siis sellaista, johon vajoaa polviaan myöten, vaikka kuinka varovasti astuisi.

Lopulta löysimme kohdan, josta pääsimme yli konttaamatta kovin pahasti.  Sen verran sotkuista touhu kuitenkin oli, että paluumatkalla kannattaisi ehkä kokeilla jotain toista paikkaa.

Ajomatkan aikana ympärillämme vellonut sumu oli sopivasti haihtunut, ja nyt aurinko paistoi mukavasti.  Kervisten välissä menevä kapea harju tosin on hieno melkein kelillä kuin kelillä. 

Lumessa näkyi jonkin verran tuoreita kengänjälkiä, mutta Särkkä-Kervisen laavulla ei ollut ketään.  Tässä olisi ollut hyvä lounastaa, mutta kilometrin jälkeen ei vielä ollut nälkä.  Ojan ylityskin oli koetellut enemmän hermoja kuin fyysisiä voimavarojamme.

Kerviset eivät pakkasyöstä huolimatta olleet vielä jäässä edes rannoiltaan.  Kauempana taivaanrannassa erottui sumumassa, jonka läpi tullessamme puskimme.

Hetken kuvailtuani jatkoimme matkaa kohti Jussintupaa, jossa edellisenä syksynä kävimme pohjoisen suunnasta kääntymässä.  Tällä kertaa tuvalla oli muutakin porukkaa, mutta nuotioringin ympärille mahtui vielä turvavälit huomioiden hyvin.  

Ruokailun aikana aurinko meni pilveen ja Jussinlammen päälle vyöryi paksu sumu, joka rajoitti aikeitani kopterikuvata ympäristöä.  Ongelmia aiheutti myös aiemmin hankkimani iPhone, joka kieltäytyi yhdistymästä kopterin kauko-ohjaimeen.  

Lopulta ongelma ratkesi, kun käynnistin puhelimen uudestaan, mutta vikaa selvittäessäni Malla ehti kylmettyä niin, että se akun varaustasoon vedoten kieltäytyi lähtemästä lentoon.  Repusta olisi löytynyt tuoreempiakin akkuja, mutta koska säätila oli heikentynyt, luovuin lennättämisestä kokonaan.

Paluumatkalla sumu oli jo vallannut Kerviset niin, että vastarantaa tuskin näkyi.  Kontrasti menomatkan auringonpaisteeseen oli melkoinen.

Lähestyessämme autoa päätimme vältellä alkumatkalla kohtaamiamme hankalia kohtia.  Itse löysin paikan, jossa mutaisen ojan yli pääsi loikkaamaan melko helposti.  Vaimo ei kuitenkaan seurannut minua, vaan etsi itselleen mieluisemman ylityspaikan.

Ja niinhän siinä kävi, että vaimo loikkasi mutaan - kuin Molokin kitaan - ja vajosi sinne polviaan myöten.  Tilanne oli kiusallisen huvittava, aivan kuten Piilolan polulla joskus aiemmin.

• Heh... köhköh! Hihii.
• En pääse täältä ylös! Tee jotain, äläkä vain tuijota siinä!

Oikeastaan käteni hapuili jo kameraa, mutta... pitäisikö vaimoa sittenkin auttaa?  Pääni sisällä käytiin ankaraa kamppailua.  

• Hahaa! Itsepä valitsi reittinsä! Kuvaa nyt, kun siihen kerrankin on mahdollisuus!  Tälle on hyvä nauraa jälkeenpäin!
• Älä nyt jätä vaimoasi pulaan!  Etkö näe, nainenhan vajoaa koko ajan syvemmälle mutaan!
• Ääh... muta tekee naiselle hyvää!  Ja sitä paitsi, mikset jo kuvaa?
• Tuohon voi upota kaulaansa myöten! Auta nyt kun vielä voit, jotta ei tarvitse jälkeenpäin katua! 
• Tässä mitään hätää ole... ja vaikka olisikin, tuo nainenhan marmattaa milloin mistäkin asiasta!  Eiköhän vain paeta paikalta!
• Nyt herätys, hyvä mies! Ojenna auttava kätesi.

Hmm... no, kaipa asialle pitäisi tehdä jotain.  Mielestäni pieni nöyryys ei kuitenkaan olisi pahitteeksi.

• "Ja avuksesi huuda minua hädän päivänä..."
• Mitä!? 
• "... niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun pitää kunnioittaman minua." (Psalmit 50:15)
• Nyt pulinat pois! Vedä minut ylös täältä, heti!

Jälkeenpäin vaimo sentään ymmärsi, miten keskeinen merkitys minulla oli hänen pelastumisensa kannalta.

Lokakuinen muta ei ole enää ihan lämmintä, eikä koostumukseltaankaan vastaa naamaan levitettäviä verrokkeja.  Rouva kävi melko syvällä, mutta onneksi auto oli jo lähellä.