Kovan illan päivä

Naruskasta palattuamme päädyimme taas yöksi Rukalle. Se ei ollut alkuperäinen suunnitelmamme, mutta kun retkiviikkomme loppu alkoi häämöttää, matkaan ei enää haluttu ylimääräisiä mutkia, jotka vähentäisivät retkeilyyn käytettävissä olevaa aikaa.

Huonosta suunnitellusta kärsineen Naruskajärven reissumme jälkeen ehdotin, että vetäytyisimme nuolemaan haavojamme Hämeahon autiotuvalle.

Voisimme vaihteeksi lähestyä tupaa pohjoisen suunnasta. Muutaman viikon takainen Hämeahon retkemme oli nimittäin onnistunut, ja ainakin etelästä tuleva polku kiva kulkea.

Lähtöpaikaksi valikoitui Kovavaarantieltä erkaneva metsäautotie, jonka varrelle auto oli helppo pysäköidä.

Kovavaara kiinnosti lähtöpaikkana lähinnä siksi, että sen läheisen Tulijärven ympäriltä löytyisi sekä tulipaikka että autiotupa. Nuotiopaikan ohi kulkisimme joka tapauksessa, mutta paluumatkalla voisimme koukata myös Tulijärven tuvalla, jos aikaa riittää. Autiotuvat ovat aina mielenkiintoisia!

Tulijärven tulipaikka voisi aurinkoisella säällä olla hienokin, mutta nyt oli yösateiden jälkeen harmaata. Ja koska olimme aamulla sateiden väistymistä odotellessamme hieman vetkutelleet, alkoi näyttää siltä, ettemme ehdi Tulijärven tuvalle enää lainkaan.

Tulijärven ja Varpalammen välinen maasto oli paikoin kivistä ja juurakkoista ja siten hidasta edetä. Jälkikäteen ajatellen olisi saattanut olla parempi lähteä liikkeelle Varpavaaraan menevän tien varresta, tai kenties Olkivaarasta. Hämeaho olisi tällöin ollut liiankin lähellä, mutta ainahan polkua pitkin olisi voinut tehdä ylimääräisen lenkin pohjoisen suuntaan.

Iso-Moukkorin paikkeilla sen sijaan oli hienoa. Samalla polku kuitenkin lähestyi rajavyöhykettä, johon liittyvät keltaiset merkinnät erottuivat yllättävän huonosti.

Yleensähän rajavyöhykettä ei voi olla huomaamatta. Oliko kyse siitä, että vyöhykettä on jossain vaiheessa siirretty, ja me tuijottelimme vanhoja merkintöjä? Hämärässä näitä ei ainakaan havaitse.

Muutenhan rajan lähellä kyllä kelpaa kulkea. Tietyt luontohavainnot tosin hermostuttivat vaimoa, mutta onneksi asiat selviävät selittämällä.

• Onko tätä pesää joku tonkinut?
• Ei ole kukaan tonkinut, itsestään on pesä romahtanut. Korkeintaan on siihen joku horjahtanut tai muista syistä pesään istunut.

• Onko tämä karhun kakka?
• Ei ole karhun kakka. Se on... jonkun retkeilijän aamupuuro. Ehkä huonoon veteen tehty, eihän sellaista kenenkään vatsa kestä.
• Mutta tämähän on vielä ihan lämmin!
• No kuumanahan puuro syödään. Menehän nyt.

Moukkorinsärkän paikkeilla alkoi näyttää siltä, että Hämeaho on tällä erää tavoittamattomissa. Aamun vatulointi yhdistettynä jäljellä olevaan ajomatkaan johti siihen, että käännyimme paluumatkalle jo Olkivaaran kohdalla.

Hämeahoon ei olisi enää ollut kuin kilometri tai pari, mutta edestakaisin kuljettuna kyse oli tunnin matkasta. Tarkoituksemme oli ehtiä illaksi Kuhmoon tai Vuokattiin, ja vaikka metsässä tunti sinne tai tänne ei ole mitään, ilta-askareiden lomassa se on ikuisuus.

Särkän liepeiltä löytyi suon laidasta kiva paikka evästellä, eikä Hämeahokaan suuremmin vaivannut mieltä, koska siellä oli jo aiemmin käyty. Ehkä Hämeahoon poiketaan joskus vaikkapa Olkivaarasta lähtien; vaaralle nouseva metsäautotie näytti nimittäin ihan ajettavalta.

Toivoa herättävistä luontohavainnoista huolimatta eläimiä näkyi vain niukasti. Tulijärvessä sentään huuteli pari kuikkaa...

... ja järven rannalla viipotti muutamia kuukkeleita, mutta siinä kaikki. Talvi lähestyi jo kovaa vauhtia.