Pari leutoa vuorokautta ovat kuitenkin muuttaneet tilannetta. Parhaimmillaan jäälatu oli tosin tänäänkin hyvässä kunnossa...
... mutta vetistä sohjoa oli tarjolla aiempaa enemmän, onneksi pääasiassa ladun vieressä.
Sohjo on petollista, koska sen päällä on usein hyvän näköinen hanki, joka vetää hiihtäjää puoleensa. Mutta kun siihen suksii, hanki pettää ja suksien kärjet työntyvät raskaan lumikerroksen alla olevaan, monon korkuiseen sohjoon. Jos tilanteesta pyrkii peruuttamalla pois, suksen kannatkin työntyvät lumen alle.
Tuollaisena ohikiitävänä hetkenä - veden syöksyessä monoihin - sitä kuumeisesti miettii eri pelastautumisvaihtoehtoja. Olisiko paras hylätä sukset ja kahlata sohjosta pois? Vai pitäisikö luopua monoistakin ja jotenkin heittäytyä kovan ladun suuntaan? Tai olisiko järkevintä jäädä odottamaan kesää, sohjohan tulee joka tapauksessa häviämään taistelun?
Tänään varpaat kastuivat, mutta ehkä sohjon yli voi selvitä kunniallisestikin, jos ei turhia vitkuttele. Kai sitä hiihtää vaikka veden päällä, jos vauhtia on tarpeeksi.
Toisinaan liika vauhti kuitenkin on pahasta. Esimerkiksi silloin, kun suksen kärki tökkää kaarteessa lumivalliin.
Pakkaskelillä tuskin olisin virhettä huomannutkaan, mutta painavasta lumesta suksi ei noin vain noussutkaan ylös. Hetken siinä maailma pyöri ympärillä, mutta onnekseni laskeuduin lopulta ahteri edellä, enkä pieniä venymisiä lukuun ottamatta telonut itseäni sen pahemmin.
Hieman hämmentynyt olo hiihtolenkin jälkeen kuitenkin oli. Ei niinkään törmäilyn vuoksi vaan siksi, että hiihtokauden loppu on näillä leveyksillä selvästikin lähestymässä, vaikka lumesta ei vielä akuuttia pulaa olekaan.
Varjoisat maaladut lienevät hiihtokelpoisia vielä hyvän aikaa, mutta vesi sotkee jääladut, vaikka öisin olisi pakkastakin. Mutta ehkä yöpakkaset saavat aikaan muuta hyvää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti