Suunnitelmaan liittyi kuitenkin esteitä. Koitajoen reitteihin sisältyy vetolautalla tapahtuvia joen ylityksiä, mutta lautat ovat ilmeisesti käytettävissä vasta kesäkuun alusta lähtien.
Lisäksi joen rantaa myötäilevien polkujen vetisyys toukokuussa arvelutti hieman. Alkoi tuntua siltä, että Ilomantsiin olisi parempi hakeutua jonain toisena ajankohtana.
Ennakkoon reitti vaikutti samantapaiselta kuin Kalliojärven kierros, mutta Ala-Koitajoen polkuun liittyy myös kulttuurihistoriallista arvoa. Joki on aikoinaan ollut merkittävä tukkien uittoväylä, ja siellä onkin filmattu useita aihetta sivuavia elokuvia.
Tukkien uittaminen ei ole ihan lastenleikkiä, mistä syystä aidot tukkijätkät olivat kysyttyjä stuntmiehiä 50-luvulla. Yleensä Tauno Palo kutsuttiinkin paikalle vasta sitten, kun naamaa tarvittiin johonkin.
Koitajoen vieressä kohoavan Rupukkavaaran laella oli joskus uittofirman konttorikin. Lienee ollut kätevää, että konttori sijaitsee noinkin keskeisellä paikalla. Nykyisinhän ne pystytetään jonnekin hevonkuuseen; Helsinkiin, Espooseen tai mitä näitä nyt on.
Koitajoen sanotaan olevan Suomen vanhin joki. Väite tietysti herättää paljon kysymyksiä, mutta näin homma opastaulun mukaan menee.
Koitajoelta matkamme jatkui Patvinsuon ohi kohti itää, Ukonsärkälle. Luontoon.fi-sivustolla kerrotaan, että polun alkupäässä on pysäköintialue, mutta se jäi meiltä löytämättä. Niinpä jätimme auton Ukonsärkäntien varteen, josta harjulle pääsi helposti.
Ukonsärkän kautta kulkeva Ukonpolku on kyllä Itä-Suomea parhaimmillaan. Lähistöllä risteilee jonkin verran metsäautoteitä, mutta luonnonrauha on silti käsin kosketeltavaa, ja alueen salomaisuus viehättää. Ukonlammen laavukin on hienolla paikalla.
Joskus sitä miettii, että mitähän kaikkea tuonne rajan taakse onkaan mahtanut jäädä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti