Väärinhiihtämisen alkeet

Saatuani kotona suksiasiat kuntoon pääsimme viimein tien päälle. Loman täydellinen suunnittelemattomuus johti siihen, että ajelimme ensimmäisenä päivänä vain Kuusamoon asti. Ainoa ajatus oli, että ehtisin illalla huoltaa sukset kuntoon tulevia päiviä varten.

Seuraavana aamuna piti oikeasti alkaa tehdä lomaan liittyviä päätöksiä. Mahdollisista kohteista nousivat esiin ainakin Saariselkä, Pallas, Jeris, Hetta ja Kilpisjärvi. Ainoa reunaehto oli, että Ylläkselle ei nyt mennä, koska siellä olimme vuodenvaihteessa.

Punnittuamme kaikkia vaihtoehtoja tarkoin päädyimme lopulta Ylläkselle... Toisaalta alkuviikon sää näytti kaikkialla aika nuhruiselta, joten valinnalla ei ollut suurta merkitystä.

Sunnuntaina vallitsi vielä hyvä hiihtokeli, ja lähdimmekin Äkäslompoloon päästyämme pienelle hiihtolenkille. Itse ajattelin samalla kokeilla, miten uudet Yokot toimisivat hybridimonojen kanssa.

Ensivaikutelma oli jokseenkin positiivinen. Urheiluliikkeestä saamani viimeinen YXC-suksipari oli periaatteessa liian löysä minun painoiselleni hiihtäjälle, ja kun hiukan sekasikiöinen monokin jarrutti menoa, en aluksi meinannut pysyä vaimon kyydissä.

Pienistä puutteista huolimatta kokeilun tuottama wow-efekti oli silti suurempi kuin aiemmin ostamillani kilpatason (YXR) Yokoilla. Pitokarvojen kanssa mini-Yokoilla olisi mahdollista tehdä monenlaisia laturetkiä niin, että hiihtotyyliä voi vaihdella vapaan ja perinteisen välillä. Ja vertailukohteena olleisiin Kolleneihin nähden ne ovat huomattavasti kevyemmät edetä.

Pitokarvat jäivät kuitenkin vielä testaamatta, joten seuraavana päivänä oli niiden vuoro. Tässä vaiheessa ajatuksen mielekkyyttä piti vähän punnita. Siis karvapohja, luistelusuksiin? No, samapa tuo, jos karvaisuus tuottaa jotain lisäarvoa.

Ihan ensimmäiseksi kävi ilmi, ettei Madshusin IntelliGrip-karvoja tarvitsekaan lyhentää mini-Yokoja varten. Pitoalue jää hiukan liian taakse, mutta tästä ei ole merkittävää haittaa, ja nauha joka tapauksessa on 150 senttistä Yokoa lyhyempi.

Vaimo halusi tällä kertaa hiihtää perinteisen suksilla, joten ajattelin voidella ne parhaan kykyni mukaan: nollakelin fluorivoidetta luistoalueelle ja liisteriä pitovoiteeksi. Hiihdettyämme 625 metriä vaimo antoi ymmärtää, että tekemäni voitelu oli aivan hanurista, eikä suksi pitänyt lainkaan. Niillä ei siis voinut kuin kävellä, minkä jälkeen pohjassa oli kymmenen sentin lumikerros.

Käännyimme takaisin, vaimo haki alleen luistelusukset, ja suuntasimme uudestaan kohti Isometsän nousua, jonka tiesin soveltuvan karvatestiin. Rinteen alla kiinnitin omiin Yokoihini pitokarvat, ja vaimo lähti samalla polkemaan rinnettä ylös.

Isometsän nousu on aika raskas luistella, mutta karvojen kanssa eteneminen oli todella helppoa. Itse kipusin rinnettä kuin panssarivaunu, kun taas vaimo oli hiukan kärsivän oloinen. Yrittäessäni keventää tunnelmaa ("Katso, ilman käsiä!") vaimo hermostui entistä enemmän.

Päästyämme rinteen ylös tunsin outoa syyllisyyttä. Muut hiihtäjät olivat enemmän tai vähemmän läkähdyksissä, kun itse suihkunraikkaana siemailin juomapullostani mehua. Sen jälkeen rullasin karvat takaisin koteloonsa, ja matka jatkui luistellen kohti Velhonkotaa.

Taivaalta satanut märkä lumi teki kelistä aika raskaan, joten huomenna voi olla välipäivä. Loppuviikoksi on luvattu hiukan kuivempaa säätä. Se kyllä kelpaisi, vaikka umpiaurinkoisia päiviä ei olisikaan tarjolla.