Pullonavaajamies

Jos ulkona paistaa aurinko, sitä muuttuu sisällä istuessaan jotenkin levottomaksi. Tiilikkajärven retkestä ei ollut aikaakaan, mutta taas tuntui siltä, että pitäisi mennä jonnekin.

Kun en keksinyt muutakaan tekemistä, otin kameran mukaani ja lähdin lompsimaan kadulle. Hetken harhailtuani päädyin kävelemään kohti Saaristokaupunkia.

Kaupungissa oli aluksi vähän outoa kulkea. Ehkä tämä johtui siitä, että olen koko kesän liikkunut soilla ja metsissä. Minulla oli reppu selässä, joten keho kai oletti, että ympärillä olisi hiljaista ja rauhallista.

Mutta ei ollut, vaikka yllä oleva, melko pitkän odotuksen jälkeen otettu kuva antaisikin niin ymmärtää.

Kävelijöiden ohella vastaan tuli autoilijoita, pyöräilijöitä, potkulautailijoita, mopoilijoita, moottoripyöräilijöitä ja kaikkea, mitä nyt kaupungissa ylipäänsä liikkuu. Lisäksi vesillä näkyi ainakin soutuveneitä, moottoriveneitä, purjeveneitä, laivoja, vesiskoottereita ja sup-lautoja.

Aluksi hulina vähän ärsytti, mutta kun siihen tottui, asia ei suuremmin häirinnyt. Oli oikeastaan mukava kulkea reittejä, joita en aiemmin edes ollut mennyt kävellen. Hitaasti edeten tutusta kaupungistakin löytää uutta ja mielenkiintoista.

Jossain kohtaa kuulin takaani äänen, joka selvästi tavoitteli minua.

Anteeksi, mahtaisikohan sinulla olla pullonavaajaa?

Kysymys hämmensi minua, ja aloinkin miettiä, miten fillarilla liikkunut nuori tyttö päätyi kyselemään asiaa juuri minulta, viisikymppiseltä setämieheltä.

Tarkasteltuani asiaa objektiivisesti minun täytyi myöntää itselleni, että omaan mittariini on jo kertynyt jonkin verran kilometrejä. Minä näytän mieheltä, jolla on aina pullonavaaja mukana, ehkä yöpöydälläänkin.

No, Saaristokatu saarineen ja siltoineen ainakin on hieno. Kaipa senkin rakentamista aikoinaan vastustettiin, mutta on hyvä, että tie saatiin aikaiseksi.

Loppumatkasta kävelin keväällä avatun Saana-elämyskeskuksen ohi.

En totta puhuen edes muistanut, että tällainenkin paikka on olemassa. Sen nimikään ei ensisilmäyksellä avautunut minulle. Saana? Miksi ei Halti, tai vaikkapa Ropi?

Muutaman sekunnin jälkeen tajusin nimeen liittyvän ajatusleikin, mutta kun on asunut Kuopiossa 30 vuotta, olisi ehkä pitänyt pystyä parempaan. Tällaiset pienet asiat ovat niitä, jotka erottavat alkuperäisasukkaat junantuomista.

Sen pituinen se

Kesäloma alkoi jo olla takana, mutta lämmin ja kaunis sää helli edelleen. Pitäisiköhän jossain vielä vähän fiilistellä ja viettää viimeiset lomapäivät niiden arvolle sopivalla tavalla?

Melko lyhyen pähkäilyn jälkeen pakkasin rinkkani suunnatakseni viikonloppuretkelle Tiilikkajärven kansallispuistoon.

Matkalla mietiskelin, että enpä ole aikoihin lähtenyt liikkeelle Tiilikkajärven pohjoispäästä. Pitäisiköhän nyt kokeilla sitä? Pohjoisessa voisi myös olla eteläpuolta rauhaisampaa.

Päätin ajaa Pohjoisniemen pysäköintialueelle. Jos sekaan mahtuu, jätän auton parkkiin ja teen kevyellä repulla retken järven eteläpäähän, kenties Uiton kämpälle. Palattuani jatkan vielä Kosevalle yöksi.

Pohjoisniemen P-alue ei ole kovin iso, ja peräkärryjä vetäneet autot olivat varanneet vähistä paikoista monta. Onnekseni löysin kuitenkin alueen nurkasta juuri Subarun kokoisen kolon. Nostettuani repun selkään lähdin lompsimaan kohti etelää.

Matka Uiton kämpälle oli pidempi kuin muistelin. Lienen edellisen kerran mennyt saman välin kymmenisen vuotta sitten, kun tein pojan kanssa retken Venäjänhiekalle. Polku on kuitenkin vuosien saatossa muuttunut laveammaksi, ja nyt sitä oli hyvä kulkea.

Vajaan parin tunnin jälkeen saavuin Tiilikanautiolle, joka oli juuri niitetty kauniiksi. Heinäsirkat lauloivat ruohikossa, mikä tuntui hyvältä. Tai siis se tuntui hyvältä, että edelleen kuulin niiden äänen.

Hetkeä myöhemmin saavutin Uiton kämpän. Hiukan yllättäen paikalla ei ollut muita kuin yksi kanoottikunta, joka näytti pysähtyneen tauolle.

Arvelen, että kuumana päivänä suurin osa retkeilijöistä oli hakeutunut Venäjänhiekalle, mutta sinne minulla ei nyt ollut asiaa, eikä oikeastaan aikaakaan, jos mielin yöksi Kosevalle.

Paluumatkalla tiirailin järven yli Selkäsalmen suuntaan. Vesi oli matalalla, joten salmi olisi nyt ollut ylitettävissä, ainakin ilman kameraa.

Vettä näytti enimmillän olevan rinnan korkeudelle asti, ja niemen kärkien väliin oli jo alkanut syntyä jonoja. Onneksi on tilaa ohittaa.

Polulla kohtasin vain yhden ihmisen, joten tarkkailinpa sitten muuta elämää.

Palattuani autolle vaihdoin päivärepun rinkkaan ja loikin kohti Kosevaa. Niemen suunnasta kuului liki tauotonta koiran räksytystä, mikä huoletti minua, mutta lopulta Kosevalla oli hyvinkin rauhallista. Pystytin telttani alueen tyhjälle puolelle.

Illalla lähdin vielä kävelylle Pohjoisniemen kärkeen. Tiilikkajärvellä on vaikea välttyä näkemästä kuikkia, ja tälläkin kertaa kuikkaperhe sukelteli ilta-auringossa.

Täyssinän rauhan rajakiven luona näkyi myös kurkipariskunta, joka varmaankin kuvitteli viettävänsä romanttisen illan kahdestaan.

Valitettavasti lähellä pesinyt lokki ei tykännyt kurkien läsnäolosta, vaan puolusti tiluksiaan hyökkäilemällä kurkien kimppuun. Tästä oli rauha kaukana.

Näkymästä tuli jotenkin mieleen King Kong -elokuvan loppukohtaus Tällä kertaa tilanne kuitenkin päättyi siten, että kurjet antoivat periksi ja lensivät pois.

Aamuaurinko helli telttapaikkaani mukavasti. Syötyäni aamiaisen lähdin vielä kerran niemen kärkeen. Aamun valossa siellä ainakin olisi erilaista.

Voi sentään, pahaa-aavistamaton kuikkaperhekin oli päätynyt matkustamaan rajakivelle! Lokkia ei vielä näkynyt, mutta oli vain ajan kysymys, kun ilmahyökkäykset taas alkaisivat.

Luontokappaleiden väliset taistelut ovat omalla tavallaan mielenkiintoisia, mutta liika on silti liikaa. Poistuin paikalta välttääkseni näkemästä vihollisuuksien alkavan.

Kahden viikon lomastani ei nyt ollut kuin rippeet jäljellä. Uskotellen itselleni, että ylenpalttinen vapaa-aika laiskistaa ihmisen palasin teltalle, purin leirin ja ajelin takaisin Kuopioon.

Niin kaunis on lehto

Matkamme viimeisen yön vietimme Rukalla. Olen tainnut joskus kirjoittaa, että Ruka on parhaimmillaan kesällä, kun väkeä on talvikautta vähemmän, mutta nyt ilmiötä ei kyllä havainnut.

Johtuneeko tuo hotellitarjonnan supistumisesta Kuusamon ympäristössä vai mistä, mutta ainakin Rukahovin aamiaistilassa oli ihan liikaa hulinaa. Toki heinäkuu lienee muutenkin kesäkuukausista kaoottisin.

Rukalta poistuttuamme alkoi sataa vettä. Se viilensi intoamme mennä enää metsään, vaikka olinkin salaa pohtinut mahdollisuutta poiketa vielä Martinselkosen eteläosassa.

Hyrynsalmen paikkeilla vaimo aloitti jälleen keskustelun kestoaiheestamme.

• Älä nyt ymmärrä väärin, minusta meillä on ollut mukava matka. Mutta miksi me emme koskaan...
• Mehän kävimme museossa! Etkö muista, Raatteen tien päässä?
• Raatteen vartiomuseohan oli kiinni, ei sitä voi laskea.
• No kahvila ainakin oli auki, ja ruoka todella hyvää!

Keskustelun jälkeen omaatuntoani alkoi kuitenkin vaivata. Vaimo on kesän aikana tarponut kanssani satoja kilometrejä, joten ehkä yksi palkintokäynti museossa on paikallaan.

Jokseenkin samalla hetkellä kun aurinko alkoi taas paistaa, huomasin tien varressa talomuseon kyltin. Kurvasin vanhalle 5-tielle (nykyään 8890), ja kohti Kaunislehtoa.

Olen totta puhuen joskus aiemminkin ajatellut, että Kaunislehdossa voisi poiketa. Ehkä siksi, että termi talomuseo on askarruttanut minua.

Ovatko pääosassa vanhat rakennukset ilman että kohteesta löytyy mitään muuta erityistä (vrt. automuseo)? Vai onko kyseessä tavallinen esinemuseo? No, nythän tuo selviäisi.

Kaunislehdon pihapiiri on kyllä kaunis, vaikka paikan nimi viitannee alueeseen laajemminkin. Osa rakennuksista on tosin tuotu muualta, jotta miljöö kuvastaisi sadan vuoden takaista tilannetta. Ennen museon perustamista lehdossa on kai pidetty kouluakin.

Rakennusten sisältä löytyy vanhan ajan käyttötavaroita, eli siinä mielessä kyseessä on tavallinen museo. Kokoelma ei ole poikkeuksellisen laaja, mutta siinä määrin monipuolinen, että näyttelyn käy mielellään läpi.

Pääsymaksua museoalueelle ei ole, mutta pienen kesäkahvilan paikan päälle voisi kenties pystyttää. Ja ehkä myös miesluolan, jossa kuljettajat voisivat elpyä sillä aikaa, kun rouvasväki tutustuu kohteisiin vielä toisenkin kerran.

Minulle jäi oppaan jutusteluista sellainen mielikuva, että tämä sänky olisi jossain vaiheessa kuulunut Ilmari Kiannolle.

Vaimo muistaa asian toisin, mutta ehkä asialla ei ole merkitystä; sängyn ympärille luola olisi joka tapauksessa helppo rakentaa.

Perheen pienimmillekin on tarjolla virikkeitä, koska pihapiirissä käyskenteli ainakin lampaita ja kanoja. Kotieläinpihoja ei olekaan viime vuosina tullut kierrettyä, joten lampaiden touhuilua oli varttuneemmankin hauska seurata.

Kaunislehdon jälkeen edessä oli enää muutama mutka, ja olimme kotona. Kotiinpaluukin on ihan kivaa, vaikka arvaahan sen, että parin lepopäivän jälkeen mieli vetää taas poluille.

Olenkohan nyt muistanut kaiken? No, tähän loppuun ainakin Kaukon terveiset:

Linkki videoon