Mörkö itse

En yleensä valikoi näiden videoiden kansikuvia, tähänkin näkyy ihan tuurilla päätyneen joku mörkö.

Linkki videoon

Asiaa Yoldianmereltä

Hitonhaudalta jatkoimme seuraavana päivänä kohti Suolahtea ja reittiä, joka oli meille osittain tuttu edelliseltä syksyltä: Laulavan Mörön polku.

Parinkymmenen kilometrin pituiselle polulle pääsee helposti useasta kohdin. Tällä kertaa valitsimme lähtöpaikaksi Syvälahdentien varressa olevan parkkipaikan; vanhalle sorakuopalle mahtuu hyvin muutama auto kerrallaan.

Syvälahdentieltä voi lähteä kulkemaan niin etelään (Kaakkomäen näkötornille) kuin pohjoiseenkin (Laulumäen kautta Kettuhiekalle). Tornilla olemme jo käyneet, joten suuntasimme nyt kohti Kettuhiekkaa.

Viimeisimmän jääkauden jälkeen Laulumäen rinteet olivat osa Keski-Suomen saaristoa. Vuosituhansien aikana ehtii tapahtua yhtä sun toista, ja vedenpinta onkin noista ajoista laskenut yli sata metriä; paljolti maan kohoamisen ansiosta tosin. Maankuori ei ole vieläkään toipunut kolme kilometriä paksun jääkerroksen aiheuttamasta rasituksesta, vaan kohoaa yhä puolisen senttiä vuodessa.

Hieman myöhempää historiaa edustavat Laulumäen rinteessä olevat kolmiomittaustornin jykevät jäänteet. Tekoälyn generoima havainnekuva näyttää enemmän näkötornilta, mutta perustusten osalta lopputulos voi olla hyvinkin lähellä alkuperäistä.

Johtuneeko mittausteknisistä syistä vai mistä, mutta tornia ei aikoinaan (1900-luvun alussa) rakennettu aivan mäen laelle.

Kettuhiekan nuotiopaikan sijainti on hyvä, vaikka vanhalta Yoldianmereltä puhalsikin nyt kylmä tuuli. Rannan hiekkainen osuus ei ole kovin pitkä, mutta kun rantaviiva muuten on aika kivikkoinen, asiasta täytyy tietysti ottaa kaikki riemu irti.

Moni saattaa ajatella Laulavan Mörön polun saaneen nimensä siitä, että se kulkee Mörkömäen ja Laulumäen välissä. Voin kuitenkin vakuuttaa, että laulava mörkö on totisinta totta, sillä kohtasimme sen Laulumäen rinteessä.

Mörköpolun pohjoinen osuus on kaikkiaan aika kiva. Vaikka reitti paikoin etenee teitä pitkin, metsäiset osuudet ovat mukavia, ja Laulumäen rinteet tarjoavat sopivasti jalkajumppaa. Pienehkö päivätupa on karttaan merkitsemätön bonusrasti.

 

Lohilahdentien paikkeilla polku on linjattu hiukan toisin kuin mitä Retkikarttaan on merkitty. Eipä tuossa suurta eksymistä voi tapahtua, mutta itse hortoilimme hetken tiellä vältellessämme pihoihin menemistä.

Mörköpolun eteläinen puolisko on meille edelleen vieras. Sillä suunnalla maasto vaikuttaa hiukan tasaisemmalta, mutta eiköhän siitä riitä hupia ainakin kahteen vierailuun vielä.

Liskojen ilta

No niin, palaanpa taas näiden iänikuisten retki- ja matkakertomusten pariin... Aika monta juttua on viime kesältäkin kirjoittamatta, mutta ehkä saan muutaman valmiiksi ennen tulevaa kesää.

Alkukesä 2025 oli sään puolesta vähän epävakainen, eikä lämpöäkään tarjoiltu ihan niin isolla kauhalla kuin moni olisi toivonut. Retkeilyähän ei pieni viileys haittaa, pikemminkin päinvastoin, mutta ainahan sitä talven jälkeen hiukan koleutta kavahtaa.

Kesäkuun alussa ei vielä päästy lomailun makuun, mutta mieli veti silti tien päälle, ainakin viikonloppuisin. Eräänä lauantai-iltana päätimme ajella Äänekoskelle, joka on riittävän lähellä Kuopiota pientä retkeilyautoretkeä ajatellen.

Ensimmäisen päivän kohteeksi valikoitui meille ennestään vieras Hitonhauta. Tai ehkä paikan nimi oli tuttu, mutta olimme silti tähän asti onnistuneet välttelemään kyseistä nähtävyyttä.

Parhaiten Hitonhauta oli muistissa edelliseltä (2024) syksyltä, jolloin retkeilijä loukkaantui siellä vakavasti. Lähestyessämme kohdetta kiinnitimmekin huomiota siihen, että paikkaan liittyvät kyltit oli huputettu tai muuten peitetty. Nähtävästi siksi, että Hitonhaudan turvallisuus on tuon onnettomuuden vuoksi kyseenalaistettu.

Tämä tietysti nosti pintaan kysymyksen, että kannattaako sinne sitten itsekään pyrkiä? Toisaalta hauta on aika pieni, ja eihän rotkoon ole pakko ryömiä yhtään pidemmälle kuin mitä hyvältä tuntuu.

Muutaman vuoden takaisissa Google Maps -arvosteluissa moitittiin Hitonhaudan itäpuolella olevalle pysäköintialueelle menevän Hitonhaudantien kuntoa, mutta nyt tiessä ei ollut mitään vikaa. Itse parkkipaikka ei vaikuttanut aivan niin avaralta mitä olin ilmakuvien pohjalta ajatellut, mutta hyvin sinne silti mahtui.

Saatuamme Reiskan parkkiin lähdimme lompsimaan Harisen laavun ohi kohti reilun kilometrin päässä odottavaa rotkoa. Matka eteni vanhaa metsäautouraa pitkin, josta polku lopulta erkani pari sataa metriä ennen Hitonhautaa.

Ajankohta vierailullemme ei ollut optimaalinen. Sadekuuroja tuli pitkin päivää, ja vaikka sateet sittemmin hellittivät, maasto oli yhä paikoin märkää. Rotkon alkupääkään ei näyttänyt erityisen houkuttelevalta.

Kulkeminen ei silti aluksi ollut hankalaa; lähinnä etenemistä hidasti pehmeä ja mutainen maa, jota täytyi monin paikoin kierrellä.

Lähempänä rotkon pohjoispäätä maasto kuitenkin muuttui kivikkoisemmaksi. Vaikka hauta ei ole kuin nelisensataa metriä pitkä, päätimme hetken kivien keskellä pujoteltuamme kääntyä takaisin.

Eteneminen märkien juurakoiden ja lohkareiden keskellä ei tuntunut hyvältä, eikä rotkon vetovoima muutenkaan ollut sillä tasolla, että se olisi edellyttänyt rotkon läpi ryömimistä. Tarvitaan vain yksi virhe, ja pahimmillaan koko kesä on pilalla.

Rotkoa vierustavilta kallioilta paikka olisi saattanut näyttää toisenlaiselta, mutta kaikkiaan Hitonhaudasta jäi päällimmäisenä tunteena pintaan pieni pettymys. Sanoisin, että Suomen kartalla esimerkiksi Leppävirran Orinoro, Enon Kolvananuuro, Juuan Porttilouhi tai vaikkapa Kalliohalsi Kuusamossa ovat näyttävämpiä.

Kun retkemme rotko-osuus jäi kevyeksi, päätimme pidentää matkaa lompsimalla läheisen Hitonmäen rinteillä meneviä pikkuteitä pitkin. Mäki on aika korkea, mutta puuston vuoksi näköaloiltaan vaatimaton.

Piristystä retkellemme toi eläin, jonka päälle vahingossa melkein astuin. Kai se vaskitsa oli, vaikka lajituntemukseni on tältä osin heikkoa. En liioin tiennyt sitäkään, että vaskitsa ei ole käärme vaan lisko.

Retkieväiden osalta varustautumisemme oli tavallista kevyempää, mutta päätimme silti käydä katsomassa, miltä houkuttelevasti nimetty Sylvi-laavu näyttäisi.

Laavulle nouseva tie sai vanhan hetkeksi puuskuttamaan, mutta itse laavu oli hyvässä kunnossa.

Mäellä tuuli aika kovaa, enkä siten tohtinut lennättää kopteriakaan, mutta ainakin tuuli vei hyttyset mennessään.

Illalla meillä oli jälleen ongelmia Adrian yläkaappien kanssa. Tällä kertaa yhden luukun lukitusmekanismi hajosi. Onneksi jemmasta löytyi varaosa, mutta kun kyse on Adrian kaapista, asia ei ole ihan näin yksinkertainen.

Lukon vaihtamisen jälkeen varsinainen työ vasta alkaa, sillä identtisestä korvikeosasta huolimatta puolenkin millin heitto asennuksessa johtaa siihen, että luukku jää sulkemisen jälkeen jumiin. Sain ohuita korokepaloja käyttäen kaapin toimimaan, mutta arvatenkin luukku toimii tasan syksyyn ja ensimmäisiin pakkasiin asti. Sitten se on taas jumissa.

Hienoa suunnittelua, kerta kaikkiaan.