Asiaa Yoldianmereltä

Hitonhaudalta jatkoimme seuraavana päivänä kohti Suolahtea ja reittiä, joka oli meille osittain tuttu edelliseltä syksyltä: Laulavan Mörön polku.

Parinkymmenen kilometrin pituiselle polulle pääsee helposti useasta kohdin. Tällä kertaa valitsimme lähtöpaikaksi Syvälahdentien varressa olevan parkkipaikan; vanhalle sorakuopalle mahtuu hyvin muutama auto kerrallaan.

Syvälahdentieltä voi lähteä kulkemaan niin etelään (Kaakkomäen näkötornille) kuin pohjoiseenkin (Laulumäen kautta Kettuhiekalle). Tornilla olemme jo käyneet, joten suuntasimme nyt kohti Kettuhiekkaa.

Viimeisimmän jääkauden jälkeen Laulumäen rinteet olivat osa Keski-Suomen saaristoa. Vuosituhansien aikana ehtii tapahtua yhtä sun toista, ja vedenpinta onkin noista ajoista laskenut yli sata metriä; paljolti maan kohoamisen ansiosta tosin. Maankuori ei ole vieläkään toipunut kolme kilometriä paksun jääkerroksen aiheuttamasta rasituksesta, vaan kohoaa yhä puolisen senttiä vuodessa.

Hieman myöhempää historiaa edustavat Laulumäen rinteessä olevat kolmiomittaustornin jykevät jäänteet. Tekoälyn generoima havainnekuva näyttää enemmän näkötornilta, mutta perustusten osalta lopputulos voi olla hyvinkin lähellä alkuperäistä.

Johtuneeko mittausteknisistä syistä vai mistä, mutta tornia ei aikoinaan (1900-luvun alussa) rakennettu aivan mäen laelle.

Kettuhiekan nuotiopaikan sijainti on hyvä, vaikka vanhalta Yoldianmereltä puhalsikin nyt kylmä tuuli. Rannan hiekkainen osuus ei ole kovin pitkä, mutta kun rantaviiva muuten on aika kivikkoinen, asiasta täytyy tietysti ottaa kaikki riemu irti.

Moni saattaa ajatella Laulavan Mörön polun saaneen nimensä siitä, että se kulkee Mörkömäen ja Laulumäen välissä. Voin kuitenkin vakuuttaa, että laulava mörkö on totisinta totta, sillä kohtasimme sen Laulumäen rinteessä.

Mörköpolun pohjoinen osuus on kaikkiaan aika kiva. Vaikka reitti paikoin etenee teitä pitkin, metsäiset osuudet ovat mukavia, ja Laulumäen rinteet tarjoavat sopivasti jalkajumppaa. Pienehkö päivätupa on karttaan merkitsemätön bonusrasti.

 

Lohilahdentien paikkeilla polku on linjattu hiukan toisin kuin mitä Retkikarttaan on merkitty. Eipä tuossa suurta eksymistä voi tapahtua, mutta itse hortoilimme hetken tiellä vältellessämme pihoihin menemistä.

Mörköpolun eteläinen puolisko on meille edelleen vieras. Sillä suunnalla maasto vaikuttaa hiukan tasaisemmalta, mutta eiköhän siitä riitä hupia ainakin kahteen vierailuun vielä.