Kätkän pätkä

Paluu etelään ei edelleenkään sujunut suunnitellussa aikataulussa. Kalman läheisyydestä ajoimme Pallaksen kautta Leville, jossa majoituimme aiemmin hyväksi havaittuun Levilehtoon.

Seuraavana aamuna etelöityminen nousi taas puheenaiheeksi, mutta päädyimme jälleen väistelemään ongelmaa entiseen tapaan: lähdimme patikoimaan kohti Kätkätunturia. Oli selvää, että pitkässä juoksussa ongelmaan täytyisi löytää muitakin ratkaisuja, mutta siihen asti carpe diem.

Kätkätunturille nouseva reitti on siinä mielessä erityinen, että vuonna 2006 kiersimme saman lenkin koko perheen voimin, ja tuon retken kuvat päätyivät aivan ensimmäisinä tämän blogin Päiväretkiä-sivulle. Edellisestä Kätkä-vierailusta on siis liki 18 vuotta, joten kaikki ei välttämättä olisi ihan ennallaan.

Tunturi sentään oli vanhalla paikallaan, mutta olosuhteet muuten erilaiset. Vuoden 2006 lokakuussa oli kylmä, minkä vuoksi meidän täytyi ennen retkeä käydä ostamassa lämpimiä varusteita. Nyt puolestaan oli helle, ja siitä aiheutuvat pulmat toisenlaisia.

Mahtoiko johtua tottumuksesta vai mistä, mutta päätimme tälläkin kertaa aluksi kiertää pohjoiskautta tunturin länsipuolelle. Jälkeenpäin ajatellen olisi ehkä ensin kannattanut hakeutua Kätkätunturin eteläpuolelle, koska eteläistä sivua ei ole nähty.

Pohjoispuolella menevä pieni tie on nopea kävellä, mutta äärettömän tylsä. Suorahkoa baanaa riittää kilometritolkulla, ja kävelyn ohella ainoa virike on hyttysten liiskaaminen, joka olikin alkumatkan kantava teema. Talvella tässä taitaa mennä latu, jota loivien maastonpiirteiden ansiosta lienee miellyttävää sutia.

Keskellä metsää maisemat eivät häikäise, mutta matkan varrelta löytyi silti messevän kokoinen näköalapenkki. Keväthankia ajatellen penkin sijainti lieneekin kelpo, ja kesällä avaralla paikalla on hyvä lennättää kopteria.

Kesäloman hyttysennätys odotti meitä Kätkätunturin ja Liikenysvaaran välisessä kosteahkossa kurussa. Tästä pitäisi kesällä vain juosta läpi, sen verran äkäisiä ötökät olivat.

Kurussa olevasta risteyksestä erkanee ylemmäksi tunturiin nouseva reitti. Hyttysparvien keskeltä tunturiin oli jo vähän kiire, minkä vuoksi opastekyltin ergonomia hiukan häiritsi.

Reittiopasteissa olevat hahmot olivat erikoisen näköisiä. Miksi ne kulkevat näin takakenossa? Törmättyään ensin opastekylttiin? Vai hyttysiäkö tässäkin väistellään?

Tämä ainakin lienee liukkaudesta talvella varoittava merkintä.

Yli 500-metrisen tunturin rinteestä näkee kauas, kun isompia mäkiä ei juuri ympärillä ole.

Länsirinne on paikoin melko jyrkkä, ja karttaa katsellessani mietinkin, olisiko Kätkätunturille ollut helpompaa nousta itäpuolelta. Toisaalta lännen puolelta kuljettaessa matkaan ei juuri sisälly hukkalaskuja, jotka ovat henkisesti raskaita.

Aikamme puuskutettuamme huippu viimein häämötti. Tämä töppäre taitaa tosin olla valehuippu.

Alla verrokkikuva samoilta kulmilta lokakuulta 2006. Yleensä tapaan rajoittaa blogitekstin seassa julkaistujen kuvien tarkkuutta, mutta tälle ei tarvinnut tehdä mitään.

Vuonna 2006 nousu tuntui jotenkin helpommalta, mikä mahdollisesti johtui kylmemmästä säästä ja siitä, ettei lokakuussa ollut hyttysiä. Välissä olevat 18 vuotta eivät ainakaan selitä asiaa, kuten vaimo tässä väkevästi todistaa.

Tässä vaiheessa oli jo pakko tarttua nilkkoihin, ettei nainen ihan lennä tiehensä.

Tunturin Isolaella ja sen vieressä olevalla laavulla näkyi väkeä, joten pysähdyimme sitä edeltävälle töppäreelle syömään eväitä ja kuivattelemaan paitojamme. Otsasi hiessä sinun pitää syömän leipäsi, kunnes tulet maaksi jälleen, sillä siitä sinä olet otettu (1. Moos. 3:19).

Tunturista laskeuduttaessa kävi selväksi, että olisi nousemista itärinteessäkin riittänyt. Itse asiassa viitisenkymmentä korkeusmetriä enemmän kuin länsipuolella, sillä nousuhan alkaa aivan Immeljärven tasolta.

Kätkätunturi-retken myötä heinäkuinen kesälomamme alkoi olla lopuillaan. Tämä oli ensimmäinen Reiskan kanssa Länsi-Lappiin suuntautunut reissumme, ja varsin onnistunut sellainen. Maisemien osalta matka oli paljolti vanhan kertausta, mutta yöpaikat osoittautuivat miellyttäviksi, mikä helpottaa suunnittelua jatkossa.

Hienoa hiekkaa

Näinä hiekoitussepelin kulta-aikoina sitä jo kaipaa vähän hienompaa hiekkaa varpaidensa väliin.

Linkki videoon

Kalman läheisyydestä

Hetassa herättyämme tilanne oli se, että meidän pitäisi pikku hiljaa alkaa hivuttautua kohti etelää. Enontekiöllä sää kuitenkin suosi, ja etelämpänä tarjolla oli lähinnä sateita. Vaikka kotiinpaluu oli väistämättä edessä, ehkä asian kanssa ei kannattaisi kiirehtiä.

Enontekiön itäosasta löytyy luonnonnähtävyys, jota aiemmin markkinoitiin ihan liikennemerkkien kera. Hannunvaakunat on sittemmin kerätty pois, mutta Hietatievat on yhä entisellä paikallaan Kalmantien (onpa kaunis nimi) varressa.

Hietatievoilla on poikettu pari kertaa aiemminkin, mutta viime kerrasta on sen verran aikaa, että uusintavierailu tuntui ajankohtaiselta. Emme edellisillä kerroilla myöskään käyneet tievojen länsipuolella olevilla Hietajärvillä, joten niistä syntyi luonteva ohjelma viimeiselle Enontekiö-päivällemme.

Hietatievoille päästäkseen täytyy ajaa pätkä pahamaineista 956-tietä. Peltovuoman ja Nunnasen välinen osuus ei onneksi ole pahinta mahdollista laatua, mutta Venejärven suoralla on silti yksi isompi töyssy, joka on ollut paikoillaan niin pitkään kuin itse muistan. Kalmantie sen sijaan oli hiekkatieksi yllättävän hyvässä kunnossa.

Retkeilyauton pysäköinti mietitytti etukäteen hieman. Jos painavan auton ajaa huolimattomasti pehmeään hiekkaan (jota Hietatievoilla riittää), se jää siihen. Muutama kilometri ennen Kalmakaltiota onneksi löytyi kantava levike, johon Reiska oli hyvä jättää.

Päiväretkeilyä ajatellen Hietatievat on mukava kohde, koska autolta voi kivuta vieressä oleville harjuille ja tehdä juuri sen mittaisen lenkin kuin huvittaa. Toisaalta dyynit ovat sen verran ympäristöään korkeammalla, että niiden päältä avautuu avara maisema etenkin idän suuntaan.

Hietajärville on Kalmantieltä parin-kolmen kilometrin matka, joka taittuu kävellen helppokulkuista kangasta pitkin. Ajourista päätelleen perille ajetaan autollakin, vaikka en varsinaisesti näe siihen mitään syytä - paitsi jos jalat eivät kerta kaikkiaan kanna.

Maasto on herkästi kuluvaa, joten vakiintuneita kulku-uria kannattanee suosia muutenkin.

Kun edellisen kerran patikoimme tällä suunnalla, hilppasimme Kalmakaltiosta pohjoiseen, josta myös löytyy yksi Hietajärvi. Järvet eivät nimistään huolimatta näytä erityisen hietaisilta, pikemminkin niiden rantaviivat ovat ruohikkoisia. Sama pätee myös Hietatievojen vieressä oleviin Hietajärveen ja Pikku Hietajärveen. 

Hienoja paikkoja silti, ja Pikku Hietajärven ympäristö ehkäpä vielä pykälän verran isoveljeään kauniimpi. 

Kalmantien itäpuolella maasto on tyystin erilaista kuin hiekkaisilla tievoilla. Vehreää jänkää riittää kilometrikaupalla, ja suon takana kohoaa helppokulkuisen näköisiä tuntureita.

Kieritunturille ei olisi linnuntietä pitkä matka, mutta välissä on monenlaista suota, jokea ja ojaa, mikä monimutkaistaa asioita. Mikko-vainajan jängän kauttako sitä pitäisi edetä? Kalma on täällä kaikkialla.

Tievojen ohella toinen tämän kulmakunnan erikoisuus on, että erityisesti Kalmakaltion lähistöllä kasvaa runsaasti etelässä harvinaisempaa väinönputkea. Asia on sikäli merkittävä, että kasvin maahantuojana on kuulemma toiminut itse arkkienkeli Gabriel, ja suomalaisen nimen sille on antanut Elias Lönnrot.

Maineikasta väkeä siis, mutta itse pyrin silti kulkiessani väistelemään kaikkia isompia putkikasveja, koska monet niistä ovat myrkyllisiä.