Helmeilevää elokuuta

Kylmäluomassa oli aamulla hieman harmaata ja nuhruista. Aamupäivän myötä keli oletettavasti paranisi, ja näin tapahtuisi etenkin Kuusamon-Sallan suunnalla, jonne seuraavaksi haikailimme.

Vaikka Sallassa on käyty monesti, retkeilykartassamme on Sallan ympärillä ammottavia aukkoja. Sallatunturin lähireittejä on patikoitu tuskin lainkaan, ja etelämpänä - Ruuhitunturin ja Ruuhivaaran ympärillä - kiertävät polutkin ovat enimmäkseen vieraita.

Päätimme lähestyä ongelmaa kurvaamalla aluksi Kallunkijärveltä länteen erkanevalle soratielle. Ajoimme tietä lähelle Aikkipetsiä ja pysäköimme Reiskan tien varressa olevalle levikkeelle. Tästä voisimme loikata ensin Aikkipetsin tuvalle ja siitä edelleen Sallan suuntaan menevälle UKK-reitille.

Jo alkumetreillä kävi selväksi, että nyt ollaan helmen äärellä. Aurinkoisella säälläkin lienee ollut vaikutusta asiaan, mutta seutu joka tapauksessa on todella kaunista. 

Myös Aikkipetsin autiotupa on hienolla paikalla lammen rannassa. Tuvalle ei ole tieltä kuin reilu kilometri, minkä jälkeen polku haarautuu Ruuhivaaran ja Paltsarikummun suuntaan menevin polkuihin.

Paltsarikumpu vääntyy aina päässä Pultsarikummuksi, mutta ehkä nimi ei paikkaa pahenna. Itse Aikkipetsi on yllättävän kaukana, kolmisen kilometriä tuvalta etelään. Viereisiä lampia kutsuttaneen Kalliolammiksi, joten niiden mukaan tupaa ei ole nimetty.

Vietettyämme hetken tuvan viihtyisällä nuotipaikalla päätimme jatkaa Paltsarikummun suuntaan. Valintaan ei liittynyt muuta logiikkaa kuin se, että kummun kupeessa olisi laavu, joka vaikutti sopivalta kääntöpisteeltä retkellemme.

Paltsarikummun polku on kiva kulkea, eikä loppulaskua lukuun ottamatta sisällä kovin isoja korkeusvaihteluita. Pitkospuutkin olivat oikein hyvässä kunnossa, merkinnöistä päätellen vuodelta 2021.

Pitkosten tekijällä on tainnut olla puutavaraa yllin kyllin, sillä muutamaan kohtaan reitin varrelle on rakennettu myös penkkejä, joilla kulkijan sopii levähtää.

Paltsarikummun laavu on paitsi polun myös moottorikelkkareitin varrella. Rakennelma ei ole hienoimpia näkemiämme, mutta kyllä sen edustalla kelpaa silti auringossa istuskella. Etenkin, kun ymmärrys auringonvalon rajallisuudesta hiipii taas tähän aikaan vuodesta tajuntaan.

Tästä reitistä jäi siinä määrin mukava maku suuhun, että täytynee joskus tutustua myös Aikkipetsin tuvalta Kuusikko-Ruuhivaaran suuntaan menevään polkuun. Siinä on korkeuserojen vuoksi vähän enemmän jumppaa, mutta ehkä vaaralta vastapainoksi avautuu jonkinlaista maisemaa, puiden välistä ainakin. Lehtoaavan kota voisi toimia kääntöpisteenä, vaikka se sijainnista päätellen lienee pystytetty lähinnä kelkkailijoita ajatellen.

Myös Paltsarikummulta Hanhivaaran kautta Sallaan menevä osuus kiinnostaa, mutta se on mennen tullen kulkien päiväretkeksi aika pitkä. Matkaa voisi lyhentää lähtemällä liikkeelle Hanhivaaran eteläpuolella menevältä metsäautotieltä, jonka kunto ei kuitenkaan satelliittikuvissa näytä kovin hyvältä, Reiskan kannalta siis.

Vaikka päivän patikointiannos oli maltillisen kokoinen, seuraavasta yöpaikasta oli siinä määrin epätietoisuutta, että päätimme retken jälkeen vetäytyä parkkiin pienemmän sivutien varressa olevalle levikkeelle. Rauhallisen yösijan ohella paikka tarjosi mahdollisuuden nauttia ilta-auringosta, joka päivä päivältä oli vähenemään päin.

Misty lake of Mäntyjärvi

Edellisen postauksen maininta iltojen hämärtymisestä kirvoittaa minut tässä välissä julkaisemaan viimesyksyistä materiaalia sumuiselta Mäntyjärveltä.

Linkki videoon

Kylmän henkäys

Olen ennenkin maininnut, että tapaan viettää kesälomani pienissä pätkissä. Sen ansiosta elokuu 2024 oli jälleen lomakuukausi, kuten kaikki muutkin kesäkuukaudet. 

Retkeilyautoilun myötä matkustamiseen liittyvä tavaroiden pakkaaminen on vähentynyt, mutta täysin siltä ei edelleenkään voi välttyä. Loppukesästä homma jo vähän ärsyttää, mutta onneksi on niin, että kun ensimmäisen kassin kantaa autoon, lomafiilis nousee aina kohisten! Reiskan kanssa tunne on erityisen voimakas, koska autoon noustessaan sitä samalla ikään kuin astuu kesämökin tai hotellihuoneen sisälle, miten asian nyt ajatteleekaan.

Tällä kertaa ainoa mielekäs vaihtoehto tuntui olevan suunnata pohjoiseen. Lomaa oli kuitenkin vain viikko, joten Pohjois-Savon leveyksille ei voisi yhtään jäädä munimaan, vaan Kuopiosta täytyisi reippaasti lähteä polkemaan kohti Lappia.

Suunnitelmaan tuntui sopivan se, että tavoittelisimme ensimmäisenä päivänä Kylmäluoman retkeilyaluetta, jossa edellisen kerran poikkesimme kolme vuotta sitten Paula-myrskyn jälkeen. Myräkän tuhoja tuskin on vieläkään saatu täysin raivattua - liekö tarkoituskaan - mutta tärkeimmät reitit varmaankin olisivat jo kulkukelpoisia.

Kylmäluoman leirintäalue sijaitsee vain parin kilometrin päässä 5-tieltä, ja perille asti pääsee päällystettyä pikkutietä pitkin. Osittain sateisen ajomatkan päätteeksi saavuimme niemelle, jossa aurinko jo mukavasti pilkisti pilvien välistä.

Vaikka Kylmäluoma on paikkana tuttu, leirintäalue oli meille uusi juttu. Saatuamme Reiskan parkkiin päätimme lähteä katsomaan, miltä Kylmäluoman lähiympäristössä nykyään näyttää. Paula vaikutti linjanneen vanhoja reittejä uudelleen, ja samalla niille on annettu uudet, osuvammat nimet.

Valitsimme iltakävelymme reitiksi Hukanharjun hurrikaaniin. En ole ihan varma, mikä kulma Kylmäluomaa kärsi myrskystä eniten, mutta ainakin Hukanharjun kupeessa on tuullut kovaa.

Kaatuneita puita oli raivaamisesta huolimatta yhä siinä määrin, että tuhoja voisi pitää pienenä nähtävyytenä. Ehkä Hukanharjun hurrikaani on osittain sellaiseksi tarkoitettukin.

Joskus taukopaikaksi sopivaa puunrunkoa joutuu vähän etsimään, mutta tällä kertaa valinnanvaraa oli runsaasti.

Ehkä kaatunut metsä silti myös uudistaa ekosysteemiä, hiukan metsäpalon tavoin. Aika ikävää puiden siimeksessä olisi kuitenkin myrskyn iskiessä ollut. Jonkun lammen rannassa olisi saattanut selviytyä jäämättä kaatuvien runkojen alle.

Elokuussa illat alkavat toden teolla hämärtyä, ja kylmän henkäyskin voi joskus tuntua. Näin keväällä asiaa on miellyttävää muistella, kun päivä on päinvastoin pidentymään päin. Tosin kohtahan se on taas elokuu, ja kesä takanapäin, heh.

Karavaanarimielessä Kylmäluoman leirintäalue oli positiivinen yllätys. Alue on isompi kuin miltä se respan portilta vilkuillen näyttää, ja järvien ympäröimä kannas on muutenkin viehättävä. Jostain syystä minulla ei kuitenkaan ole paikasta yhtään kuvaa.

Huoltorakennus on silti vähän niukan kokoinen - etenkin wc-tilojen osalta - ja sähkön hinta lienee määritetty talvikulutuksen mukaan, mutta eipähän sitten tarvitse ujostella sähkökaapeleiden kanssa. Erityismaininnan ansaitsee kahvila-ravintola, jossa ainakin kesäkaudella pääsee valmiin pöydän ääreen.

Liekö vanhuuden vaivoja vai nuoruuden traumoja, mutta heräsin yöllä siihen, että käteeni sattui. Nousin etsimään vaivaan jotain lääkettä, ja taisin yön hämäryydessä sohia siihen Bepanthenia, joka tuntuikin potkivan hyvin. Harmi, ettei Kaikkonen ole enää keskuudessamme, olisi pitänyt kiittää vinkistä.

Kuvakulmia

Julkaisenpa tähän samaan syssyyn vielä pari videota viime heinäkuulta, kun sellaiset tulin aiemmin tehneeksi. Näissä ei tosin ole kovin paljon uutta materiaalia, lähinnä erilaisia kuvakulmia.

Linkki videoon

Linkki videoon

Northern Latitudes

Heinäkuisen reissun loppumetreiltä syntyi myös tällainen kokoelmavideo.

Linkki videoon

Team Kätkä

Tiesitkö, että kätkä tarkoittaa ahmaa? Ahmatunturista on siis tässä kyse.

Linkki videoon

Kätkän pätkä

Paluu etelään ei edelleenkään sujunut suunnitellussa aikataulussa. Kalman läheisyydestä ajoimme Pallaksen kautta Leville, jossa majoituimme aiemmin hyväksi havaittuun Levilehtoon.

Seuraavana aamuna etelöityminen nousi taas puheenaiheeksi, mutta päädyimme jälleen väistelemään ongelmaa entiseen tapaan: lähdimme patikoimaan kohti Kätkätunturia. Oli selvää, että pitkässä juoksussa ongelmaan täytyisi löytää muitakin ratkaisuja, mutta siihen asti carpe diem.

Kätkätunturille nouseva reitti on siinä mielessä erityinen, että vuonna 2006 kiersimme saman lenkin koko perheen voimin, ja tuon retken kuvat päätyivät aivan ensimmäisinä tämän blogin Päiväretkiä-sivulle. Edellisestä Kätkä-vierailusta on siis liki 18 vuotta, joten kaikki ei välttämättä olisi ihan ennallaan.

Tunturi sentään oli vanhalla paikallaan, mutta olosuhteet muuten erilaiset. Vuoden 2006 lokakuussa oli kylmä, minkä vuoksi meidän täytyi ennen retkeä käydä ostamassa lämpimiä varusteita. Nyt puolestaan oli helle, ja siitä aiheutuvat pulmat toisenlaisia.

Mahtoiko johtua tottumuksesta vai mistä, mutta päätimme tälläkin kertaa aluksi kiertää pohjoiskautta tunturin länsipuolelle. Jälkeenpäin ajatellen olisi ehkä ensin kannattanut hakeutua Kätkätunturin eteläpuolelle, koska eteläistä sivua ei ole nähty.

Pohjoispuolella menevä pieni tie on nopea kävellä, mutta äärettömän tylsä. Suorahkoa baanaa riittää kilometritolkulla, ja kävelyn ohella ainoa virike on hyttysten liiskaaminen, joka olikin alkumatkan kantava teema. Talvella tässä taitaa mennä latu, jota loivien maastonpiirteiden ansiosta lienee miellyttävää sutia.

Keskellä metsää maisemat eivät häikäise, mutta matkan varrelta löytyi silti messevän kokoinen näköalapenkki. Keväthankia ajatellen penkin sijainti lieneekin kelpo, ja kesällä avaralla paikalla on hyvä lennättää kopteria.

Kesäloman hyttysennätys odotti meitä Kätkätunturin ja Liikenysvaaran välisessä kosteahkossa kurussa. Tästä pitäisi kesällä vain juosta läpi, sen verran äkäisiä ötökät olivat.

Kurussa olevasta risteyksestä erkanee ylemmäksi tunturiin nouseva reitti. Hyttysparvien keskeltä tunturiin oli jo vähän kiire, minkä vuoksi opastekyltin ergonomia hiukan häiritsi.

Reittiopasteissa olevat hahmot olivat erikoisen näköisiä. Miksi ne kulkevat näin takakenossa? Törmättyään ensin opastekylttiin? Vai hyttysiäkö tässäkin väistellään?

Tämä ainakin lienee liukkaudesta talvella varoittava merkintä.

Yli 500-metrisen tunturin rinteestä näkee kauas, kun isompia mäkiä ei juuri ympärillä ole.

Länsirinne on paikoin melko jyrkkä, ja karttaa katsellessani mietinkin, olisiko Kätkätunturille ollut helpompaa nousta itäpuolelta. Toisaalta lännen puolelta kuljettaessa matkaan ei juuri sisälly hukkalaskuja, jotka ovat henkisesti raskaita.

Aikamme puuskutettuamme huippu viimein häämötti. Tämä töppäre taitaa tosin olla valehuippu.

Alla verrokkikuva samoilta kulmilta lokakuulta 2006. Yleensä tapaan rajoittaa blogitekstin seassa julkaistujen kuvien tarkkuutta, mutta tälle ei tarvinnut tehdä mitään.

Vuonna 2006 nousu tuntui jotenkin helpommalta, mikä mahdollisesti johtui kylmemmästä säästä ja siitä, ettei lokakuussa ollut hyttysiä. Välissä olevat 18 vuotta eivät ainakaan selitä asiaa, kuten vaimo tässä väkevästi todistaa.

Tässä vaiheessa oli jo pakko tarttua nilkkoihin, ettei nainen ihan lennä tiehensä.

Tunturin Isolaella ja sen vieressä olevalla laavulla näkyi väkeä, joten pysähdyimme sitä edeltävälle töppäreelle syömään eväitä ja kuivattelemaan paitojamme. Otsasi hiessä sinun pitää syömän leipäsi, kunnes tulet maaksi jälleen, sillä siitä sinä olet otettu (1. Moos. 3:19).

Tunturista laskeuduttaessa kävi selväksi, että olisi nousemista itärinteessäkin riittänyt. Itse asiassa viitisenkymmentä korkeusmetriä enemmän kuin länsipuolella, sillä nousuhan alkaa aivan Immeljärven tasolta.

Kätkätunturi-retken myötä heinäkuinen kesälomamme alkoi olla lopuillaan. Tämä oli ensimmäinen Reiskan kanssa Länsi-Lappiin suuntautunut reissumme, ja varsin onnistunut sellainen. Maisemien osalta matka oli paljolti vanhan kertausta, mutta yöpaikat osoittautuivat miellyttäviksi, mikä helpottaa suunnittelua jatkossa.

Hienoa hiekkaa

Näinä hiekoitussepelin kulta-aikoina sitä jo kaipaa vähän hienompaa hiekkaa varpaidensa väliin.

Linkki videoon

Kalman läheisyydestä

Hetassa herättyämme tilanne oli se, että meidän pitäisi pikku hiljaa alkaa hivuttautua kohti etelää. Enontekiöllä sää kuitenkin suosi, ja etelämpänä tarjolla oli lähinnä sateita. Vaikka kotiinpaluu oli väistämättä edessä, ehkä asian kanssa ei kannattaisi kiirehtiä.

Enontekiön itäosasta löytyy luonnonnähtävyys, jota aiemmin markkinoitiin ihan liikennemerkkien kera. Hannunvaakunat on sittemmin kerätty pois, mutta Hietatievat on yhä entisellä paikallaan Kalmantien (onpa kaunis nimi) varressa.

Hietatievoilla on poikettu pari kertaa aiemminkin, mutta viime kerrasta on sen verran aikaa, että uusintavierailu tuntui ajankohtaiselta. Emme edellisillä kerroilla myöskään käyneet tievojen länsipuolella olevilla Hietajärvillä, joten niistä syntyi luonteva ohjelma viimeiselle Enontekiö-päivällemme.

Hietatievoille päästäkseen täytyy ajaa pätkä pahamaineista 956-tietä. Peltovuoman ja Nunnasen välinen osuus ei onneksi ole pahinta mahdollista laatua, mutta Venejärven suoralla on silti yksi isompi töyssy, joka on ollut paikoillaan niin pitkään kuin itse muistan. Kalmantie sen sijaan oli hiekkatieksi yllättävän hyvässä kunnossa.

Retkeilyauton pysäköinti mietitytti etukäteen hieman. Jos painavan auton ajaa huolimattomasti pehmeään hiekkaan (jota Hietatievoilla riittää), se jää siihen. Muutama kilometri ennen Kalmakaltiota onneksi löytyi kantava levike, johon Reiska oli hyvä jättää.

Päiväretkeilyä ajatellen Hietatievat on mukava kohde, koska autolta voi kivuta vieressä oleville harjuille ja tehdä juuri sen mittaisen lenkin kuin huvittaa. Toisaalta dyynit ovat sen verran ympäristöään korkeammalla, että niiden päältä avautuu avara maisema etenkin idän suuntaan.

Hietajärville on Kalmantieltä parin-kolmen kilometrin matka, joka taittuu kävellen helppokulkuista kangasta pitkin. Ajourista päätelleen perille ajetaan autollakin, vaikka en varsinaisesti näe siihen mitään syytä - paitsi jos jalat eivät kerta kaikkiaan kanna.

Maasto on herkästi kuluvaa, joten vakiintuneita kulku-uria kannattanee suosia muutenkin.

Kun edellisen kerran patikoimme tällä suunnalla, hilppasimme Kalmakaltiosta pohjoiseen, josta myös löytyy yksi Hietajärvi. Järvet eivät nimistään huolimatta näytä erityisen hietaisilta, pikemminkin niiden rantaviivat ovat ruohikkoisia. Sama pätee myös Hietatievojen vieressä oleviin Hietajärveen ja Pikku Hietajärveen. 

Hienoja paikkoja silti, ja Pikku Hietajärven ympäristö ehkäpä vielä pykälän verran isoveljeään kauniimpi. 

Kalmantien itäpuolella maasto on tyystin erilaista kuin hiekkaisilla tievoilla. Vehreää jänkää riittää kilometrikaupalla, ja suon takana kohoaa helppokulkuisen näköisiä tuntureita.

Kieritunturille ei olisi linnuntietä pitkä matka, mutta välissä on monenlaista suota, jokea ja ojaa, mikä monimutkaistaa asioita. Mikko-vainajan jängän kauttako sitä pitäisi edetä? Kalma on täällä kaikkialla.

Tievojen ohella toinen tämän kulmakunnan erikoisuus on, että erityisesti Kalmakaltion lähistöllä kasvaa runsaasti etelässä harvinaisempaa väinönputkea. Asia on sikäli merkittävä, että kasvin maahantuojana on kuulemma toiminut itse arkkienkeli Gabriel, ja suomalaisen nimen sille on antanut Elias Lönnrot.

Maineikasta väkeä siis, mutta itse pyrin silti kulkiessani väistelemään kaikkia isompia putkikasveja, koska monet niistä ovat myrkyllisiä.