Hetassa herättyämme tilanne oli se, että meidän pitäisi pikku hiljaa alkaa hivuttautua kohti etelää. Enontekiöllä sää kuitenkin suosi, ja etelämpänä tarjolla oli lähinnä sateita. Vaikka kotiinpaluu oli väistämättä edessä, ehkä asian kanssa ei kannattaisi kiirehtiä.
Enontekiön itäosasta löytyy luonnonnähtävyys, jota aiemmin markkinoitiin ihan liikennemerkkien kera. Hannunvaakunat on sittemmin kerätty pois, mutta Hietatievat on yhä entisellä paikallaan Kalmantien (onpa kaunis nimi) varressa.Hietatievoilla on poikettu pari kertaa aiemminkin, mutta viime kerrasta on sen verran aikaa, että uusintavierailu tuntui ajankohtaiselta. Emme edellisillä kerroilla myöskään käyneet tievojen länsipuolella olevilla Hietajärvillä, joten niistä syntyi luonteva ohjelma viimeiselle Enontekiö-päivällemme.
Hietatievoille päästäkseen täytyy ajaa pätkä pahamaineista 956-tietä. Peltovuoman ja Nunnasen välinen osuus ei onneksi ole pahinta mahdollista laatua, mutta Venejärven suoralla on silti yksi isompi töyssy, joka on ollut paikoillaan niin pitkään kuin itse muistan. Kalmantie sen sijaan oli hiekkatieksi yllättävän hyvässä kunnossa.
Retkeilyauton pysäköinti mietitytti etukäteen hieman. Jos painavan auton ajaa huolimattomasti pehmeään hiekkaan (jota Hietatievoilla riittää), se jää siihen. Muutama kilometri ennen Kalmakaltiota onneksi löytyi kantava levike, johon Reiska oli hyvä jättää.
Päiväretkeilyä ajatellen Hietatievat on mukava kohde, koska autolta voi kivuta vieressä oleville harjuille ja tehdä juuri sen mittaisen lenkin kuin huvittaa. Toisaalta dyynit ovat sen verran ympäristöään korkeammalla, että niiden päältä avautuu avara maisema etenkin idän suuntaan.
Hietajärville on Kalmantieltä parin-kolmen kilometrin matka, joka taittuu kävellen helppokulkuista kangasta pitkin. Ajourista päätelleen perille ajetaan autollakin, vaikka en varsinaisesti näe siihen mitään syytä - paitsi jos jalat eivät kerta kaikkiaan kanna.
Maasto on herkästi kuluvaa, joten vakiintuneita kulku-uria kannattanee suosia muutenkin.
Kun edellisen kerran patikoimme tällä suunnalla, hilppasimme Kalmakaltiosta pohjoiseen, josta myös löytyy yksi Hietajärvi. Järvet eivät nimistään huolimatta näytä erityisen hietaisilta, pikemminkin niiden rantaviivat ovat ruohikkoisia. Sama pätee myös Hietatievojen vieressä oleviin Hietajärveen ja Pikku Hietajärveen.
Hienoja paikkoja silti, ja Pikku Hietajärven ympäristö ehkäpä vielä pykälän verran isoveljeään kauniimpi.
Kalmantien itäpuolella maasto on tyystin erilaista kuin hiekkaisilla tievoilla. Vehreää jänkää riittää kilometrikaupalla, ja suon takana kohoaa helppokulkuisen näköisiä tuntureita.
Kieritunturille ei olisi linnuntietä pitkä matka, mutta välissä on monenlaista suota, jokea ja ojaa, mikä monimutkaistaa asioita. Mikko-vainajan jängän kauttako sitä pitäisi edetä? Kalma on täällä kaikkialla.
Tievojen ohella toinen tämän kulmakunnan erikoisuus on, että erityisesti Kalmakaltion lähistöllä kasvaa runsaasti etelässä harvinaisempaa väinönputkea. Asia on sikäli merkittävä, että kasvin maahantuojana on kuulemma toiminut itse arkkienkeli Gabriel, ja suomalaisen nimen sille on antanut Elias Lönnrot.
Maineikasta väkeä siis, mutta itse pyrin silti kulkiessani väistelemään kaikkia isompia putkikasveja, koska monet niistä ovat myrkyllisiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti