Hyvää joulua!

Perinteisen joulukortin sijaan laadin tänä vuonna tällaisen videotervehdyksen, ja palasin sen myötä vielä kerran joulun 2018 valitettaviin tapahtumiin.

Linkki videoon

Lights of Turkkisuo

Retkiltä kertyy aika paljon kuvamateriaalia, ja toisinaan viihdytän itseäni synnyttämällä vanhoista videoista uusia versiota. Beauty of Kaunisjärvi oli sellainen, ja tässä samaa sarjaa Turkkisuolta.

Linkki videoon

Levyä levyn päälle

Aloin reilu vuosi sitten käyttää videokuvauksessa 2.7K- tai 4K-tarkkuutta entisen 2K-tarkkuuden sijaan. Monitoreiden tuumakoko on yhä kasvamaan päin, ja kun myös kopterit ja kännykät tukevat suurempaa tarkkuutta, ei varsinaisesti ole syytä ole käyttämättä sitä. Ainoa syy voisi korkeintaan olla se, että 4K-videot - tarkemmista nyt puhumattakaan - vievät paljon tilaa.

Jotta levytilan kanssa ei tulisi ongelmia, päätin sittemmin hankkia Maciin lisää levyä. Koska minulla oli ennestään hyviä kokemuksia Samsungin T7-levyistä, tilasin Studioon neljäteraisen T9-levyn, jonka myös luvataan olevan tuplasti vanhempaa mallia nopeampi.

Nopeuden osalta hankinta ei kuitenkaan mennyt ihan nappiin. Jälkeenpäin minulle selvisi, että Mac Studio kyllä tukee USB 3.2 Gen 2 -standardia samoin kuin uudempaa USB 4 -määritystä, mutta T9-levyjen käyttämä USB 3.2 Gen 2 2x2 on sille vieras. Käytännössä tämä tarkoittaa, että T9:n mahdollistama 20 Gbps-nopeus ei toteudu, vaan uuden levyn kanssa täytyy edelleen tyytyä 10 Gbps-nopeuteen. Yleensä se riittää, mutta... noh, enemmänkin olisi ollut tarjolla.

Olisin voinut palauttaa verkkokaupasta ostamani levyn, mutta päätin lopulta pitää sen, koska levyn kapasiteetti kuitenkin oli verrattain suuri. Voisikohan nopeusongelman kiertää muulla tavoin? Sisäisiä SSD-levyjä vartenhan on olemassa USB4-liitännällä varustettuja koteloita. Olisiko sellainen ratkaisu?

Rajalan verkkokaupassa myytiin Hyper-merkkistä koteloa, jonka luvataan toimivan Macin kanssa. Dustin puolestaan kauppasi hieman Satechin koteloa, joka oli hieman kalliimpi, mutta toisaalta aiemmat kokemukseni merkistä - kuten esimerkiksi alla olevasta monitoritelinehubista - ovat positiivisia.

On yleisesti tiedossa, että SSD-koteloiden yhteensopivuus ei ole ihan kirkossa kuulutettu juttu, joten tilasin varmuuden vuoksi molemmat kotelot. Levyiksi hankin Samsung 990 Pro:n ja hiukan edullisemman Kingstonin levyn. Onpahan vaihtoehtoja, jos tulee ongelmia.

Ja ihan ongelmitta ei selvittykään. Tuotteet saatuani asensin Samsungin levyn Satechin koteloon, ja liitin sen Studio-koneen takana olevaan USB C-porttiin, joka tukee USB 4- ja Thunderbolt 4 -protokollia. Alustettuani levyn kaikki näytti aluksi hyvältä, mutta kun aloin kopioida isoja videokirjastoja uudelle levylle, havaitsin kirjoitusnopeuden olevan todella vaatimaton.

Data oli peräisin vanhalta T7-levyltä, joten nopeuden olisi uuden levyn nopeus (6900 Mt/s) ja käytetty portti huomioiden pitänyt olla lähemmäs 1000 Mt/s, mutta tietoa siirtyi silmämääräisesti arvioiden vain 10 - 20 megatavua sekunnissa.

Tulos oli niin huono, että en edes yrittänyt selvittää, mistä se saattaisi johtua. Sen sijaan siirsin Samsungin levyn Hyperin koteloon, ja tein saman testin uudelleen. Nyt data siirtyi oletetulla noin yhden gigatavun sekuntinopeudella. Nähtävästi Mac Studio ja Satechin kotelo eivät vain tykänneet toisistaan.

Lisää ongelmia oli silti tiedossa. Kun käynnistin Mac Studion uudelleen, koneen näyttö jäi mustaksi. Jos Hyper-kotelon irrotti, Mac kuitenkin boottasi, ja levykin toimi, kun sen jälkikäteen kytki koneeseen.

Olin alustanut uuden levyn APFS-formaattiin, mahtaisiko se aiheuttaa kirvelyä? Kokeilin MacOS-formaattiakin, millä ei kuitenkaan ollut vaikutusta.

Entä onko väliä sillä, mihin porttiin levyn kytkee? Portteja ei varsinaisesti ole numeroitu, mutta olin liittänyt levyni Studion takana oleviin USB-reikiin järjestyksessä Samsung 990 (Hyper), Samsung T9, Samsung T7, Samsung T7. Vaihdoin laitimmaisten levyjen paikat keskenään, mutta tämänkin jälkeen ongelma palasi, joten järjestyksellä ei nähtävästi ole merkitystä.

Yrittääkö kone väkisin bootata itsensä ulkoiselta levyltä, jossa ei ole käyttöjärjestelmää, vai mistä asiassa on kyse? Kokeilin käynnistää Studion pitämällä virtanäppäintä pohjassa kymmenen sekunnin ajan. Näin pääsee käynnistysvalikkoon (joka sentään tuli näkyviin), josta käynnistystaltion voi valita, mutta taltion uudelleenvalintakaan ei pysyvästi ratkaissut ongelmaa.

Näytti kuitenkin siltä, että jos käynnistysvalikon ylipäänsä avaa, valikon sulkemisen jälkeen Mac Studio kyllä aina boottaa. Eräänlainen kiertotie siis, mutta ei kovin kätevä, koska valikkoon meneminen ja sieltä poistuminen on työläämpää kuin ulkoisen levyn irrottaminen ennen käynnistämistä.

Jossain vaiheessa aloin pohtia, voisiko kyse sittenkin olla jostain epäpyhästä lisälaiteyhdistelmästä tai siitä, että laitteita on liikaa. Kaikkien kombinaatioiden testaaminen vaikutti työläältä, mutta kokeilin vähentää laitteita aloittaen mielestäni ilmeisimmistä tapauksista. Samalla päivitin myös levyjen laiteohjelmistot, jos asialla nyt sattuisi olemaan merkitystä.

Studio-koneessa on ollut kiinni neljä Seagaten 8-teraista HDD-levyä, joita olen käyttänyt SSD-levyjen varmuuskopiointiin. Niillä on omat virtalähteensä, mutta siirsin ne silti erillisen virtakytkimen taakse. Turhapa levyjä on koko ajan pyörittää, kun en niitä päivittäin tarvitse.

Vaihtoehtoja kokeillessani havaitsin kuitenkin, että Studio ei aina käynnisty, vaikka koneessa ei olisi yhtään ulkoista levyä kiinni... huh! Miksi ongelma sitten alkoi vaivata vasta liitettyäni koneeseen uusia levyjä? Ennen kokeilua Studio toimi pitkään moitteetta.

Mutta jumittaako kone oikeasti, vai jääkö sen näyttö vain pimeäksi? Monitori oli kytketty HDMI-liitäntää käyttäen, liittyisikö ongelma tähän? Selvittääkseni asiaa kävin hakemassa Gigantista USB-C -liitäntään kytkettävän DisplayPort -kaapelin. Jos vika on HDMI-liitännässä, kone saattaisi DisplayPortin kautta toimia paremmin.

DisplayPort-kaapeli tuntui ratkaisevan ongelman. Harmillisesti näyttö nyt vie yhden USB C-portin, mutta pääasia on, että kone lähtee aina käyntiin. Studion HDMI-liitännässä itsessään tuskin silti oli vikaa, koska olen sittemmin ongelmitta kytkenyt siihen toisen näytön (joka ei ole aina päällä).

Hyper-koteloitu Samsungin levy joka tapauksessa toimii Macissa hyvin. Koska Studion oma SSD-levy on vain teratavun kokoinen, käytän Samsungia Final Cut Pro -kirjastojen työlevynä, mikä samalla pidentänee sisäisen levyn elinkaarta.

Levy tuntuu lämpötyynystä huolimatta kuumenevan jonkin verran. Alumiininen kotelo on kuitenkin siitä kätevä, että kun sen sijoittaa alumiinisen monitoritelineen kylkeen, lämpö jossain määrin siirtynee ja haihtunee myös telineen kautta... Tai niin ainakin toivon.

Hyperin alumiinikotelo vaikuttaa ulkoisesti laadukkaammalta kuin Satechin muovinen kotelo. Kotelossa ei kuitenkaan ole mitään lukitussalpaa, vaan siinä oleva jousitettu kuula pitää kannen kiinni, mistä seuraa, että kansi on vähän raskas avata. Käytännössä luukku täytyy aina kammeta auki jotain työkalua käyttäen, mistä helposti jää koteloon jälkiä. Onneksi siihen ei juuri tarvitse koskea.

Applen koneita kai yleisesti ottaen pidetään laadukkaina ja toimintavarmoina, mutta monenlaista pulmaa voi näemmä silti tulla vastaan. PC-koneessa Satechin kotelokin toimii luotettavasti. Nopeutta en ole mitannut, mutta ainakaan levy ei ole niin hidas kuin Studiossa.

Paras maa

Salomaa on paras maa.

Linkki videoon

Kohtalo puuttuu peliin

Kesäkuisen loman loppu lähestyi vääjäämättä. Käytettävissä oli enää yksi retkipäivä, mutta missä se kannattaisi viettää?

Koska olimme Soinissa, Salamajärven kansallispuisto ja sen pohjoispuolella oleva Harjuntakasen alue ympäristöineen kiinnostivat, mutta niihin liittyi kummallinen ongelma: kiinnostavia polkuja ja reittien lähtöpaikkoja oli niin paljon, että niistä tuntui vaikealta valita sopivaa.

Jos ensin ajaa väärään paikkaan, ja joutuu sitten muutaman kerran muuttamaan suunnitelmaa, koko päivä saattaa mennä retkeä säätäessä. Lisäksi Salamajärvellä on kansallispuistona omat rajoituksensa, eikä pysäköinti ainakaan yöpymistarkoituksessa ehkä olisi helppoa. 

Päätimme silti aluksi tavoitella Salamajärveä ja Risuperän pysäköintialuetta ("tilaa noin neljälle autolle"), koska se oli meitä lähimpänä. 

Matkan aikana kohtalo kuitenkin puuttui peliin. Kävi nimittäin niin, että kartanlukija nukahti kesken ajomatkan. Rallissa virhe olisi ollut paha, mutta meidän matkavauhdillamme se johti vain siihen, että ajoimme valtatietä parikymmentä kilometriä väärään suuntaan.

Koska emme enää viitsineet kääntyä ympäri, päädyimme vaihtamaan retkikohdetta, jollaiseksi lopulta valikoitui Pyhä-Häkin kansallispuisto. Sielläkään ei ole käyty muutamaan vuoteen, joten ehkä polut ovat jo unohtuneet mielestä.

Juuri ennen juhannusta muutama muukin oli päättänyt lähteä Pyhä-Häkkiin, ja pääportin luona oleva pysäköintialue oli viimeistä paikkaa myöten täynnä. Niinpä ajoimme puiston taakse, Tulijärven kulmille, ja pysäköimme auton tien varressa olevalle levikkeelle.

Retkeilyn osalta toiveet olivat päivän sähläilyn myötä hiukan vähentyneet, mutta ajattelimme kuitenkin tehdä edes pienen lenkin jossain Rahelammen suunnassa, ja palata sitten autolle.

Lyhyen ruokatauon jälkeen päätimme jatkaa vielä Kotajärvelle, jonne päästyämme tuumasimme, että kaipa voimme yksintein kiertää koko Tulijärven polun. Ehkä samalla löytäisimme paikan, jonne voisimme ajaa autolla yöksi.

Retken aikana yöpaikkaa ei löytynyt, mutta hiukan karttaa selaamalla päädyimme lopulta lähellä lähtöpaikkaamme olevan metsäautotien päähän. Takavuosina toisteltiin sanontaa, jonka mukaan on jotenkin epäsuotuisaa, jos on lapsena "ikkunat metsään päin". En tiedä, mihin sanonta perustuu, mutta näissä hommissa tuulilasin takaa näkyvä metsä ainakin on hyvä juttu.

Pyhä-Häkki on Suomen pienimpiä kansallispuistoja, joten puiston polut on aika nopeasti koluttu läpi. Puistosta Saarijärven suuntaan kuitenkin menee Keski-Suomen maakuntaura, jota pitkin kilometrejä voi halutessaan kerryttää enemmän. Ura näytti Pyhä-Häkin suunnasta katsottuna ihan hyvältä, mutta ilmeisesti sitä kuljetaan aika vähän, eikä polku kauttaaltaan erottune maastosta.

Maakuntaura jatkuu myös Tulijärveltä Kannonkosken suuntaan, mikä saattaisi myös olla kiinnostava vaihtoehto. Viitisen kilometriä Tulijärveltä luoteeseen on karttaan merkitty kota, joka voisi soveltua pienen retken kääntöpaikaksi. Ehkä ensi kesänä sinne?

Nevalla tuulee

Matosuolla kävi paikoin sellainen puhuri, että linnuillakin oli vaikeuksia pysyä puussa.

Linkki videoon

Ostaisinko tukkirekan?

Hietasaaresta poistuttuamme matkan suuntaa piti hetki miettiä. Viikon lomastamme oli jäljellä vain kolme päivää, joten kovin pitkää koukkausta länteen emme ehtisi tehdä, koska muuten homma menee pelkäksi ajamiseksi.

Keväinen reissumme oli synnyttänyt positiivisen perusvireen Ähtäristä Soiniin etenevän Arpaisen reitin suhteen. Keväällä retkeilimme reitin pohjoispäässä, ja ehkä sama seutu olisi kiva nähdä myös kesäisessä valossa.

Katselimme jo huhtikuussa Läskilampien lähellä olevaa metsäautotien silmukkaa sillä silmällä, että sinne voisi mahdollisesti ajaa retkeilyautolla, kenties yöpymistarkoituksessakin. Vaikutti siltä, että nyt voisi olla sellainen hetki.

Niinpä jatkoimme Hietasaaresta Multian kautta kohti Soinia, ja käännyimme Pirttiperästä erkanevalle Ryötteentielle. Ihan metsäautotiestä ei varsinaisesti ollut kyse, ja tie muutenkin vaikutti hyväkuntoiselta ja mukavalta ajaa.

Hupia kuitenkin riitti vain Mustikkamäkeen asti. Sen jälkeen tielle oli levitetty karkeaa sepeliä, joka saattaisi jälleen uhata Ducaton renkaiden hyvinvointia. Jostain syystä törmäämme tähän ongelmaan aivan alituiseen.

Paksun sepelikerroksen myötä tien keskikohta oli myös paikoin koholla niin, että kivet saattaisivat raapia auton pohjaa.

Rengasrikon todennäköisyyttä on hankala arvioida, mutta päätin olla kokeilematta onneani. Henkilöautolla ongelmia tuskin olisi, mutta kun periaatteessa samanlaisten renkaiden päälle laitetaan kolmitonninen retkeilyauto, tilanne voi olla toinen. Mieluummin kävelen vähän enemmän kuin tunkkaan raskasta autoa pehmeällä tienpohjalla. 

Niinpä Reiska jäi Mustikkamäen risteykseen, ja itse jatkoimme jalkapatikassa kohti lännempänä menevää retkeilyreittiä.

Myös jälkikäteen ajatellen päätös taisi olla hyvä, sillä vaikka tietä ei oltu sepelöity ihan kauttaaltaan, ikävän näköistä kiveä oli joka tapauksessa satojen metrien matkalla. Toisaalta siellä, mistä sepeli puuttui, Reiskalla ei olisi ollut mitään vaikeuksia.

Aluksi patikoimme Sianpesäkankaan suuntaan käydäksemme karttaan merkityllä Löytöjoen tulipaikalla. Arpaisten reitin tulipaikat ovat - laavuja lukuunottamatta - melko vaatimattomia, mutta tämä oli keskimääräistä parempi. Lähellä menevän puron ansiosta paikka saattaa kuitenkin kärsiä hyttysongelmasta, vaikka nyt kova tuuli olikin vienyt ötökät mennessään. 

Tulipaikalta käännyimme takaisin pohjoiseen ja Matosuon suuntaan. Sikosuon kupeessa menevä polkuosuus lienee keväällä märkä, mutta nyt siinä oli hyvä edetä, ja suolla oli muutenkin hienoa.

Joidenkin tietojen mukaan reitin Ähtärin puoleinen pää saattaa olla huonommassa kunnossa, mutta Arpaiskämpän eteläpuolelle eivät omat kokemuksemme yllä. 

Paikka evästauolle löytyi metsän suojasta aivan polun varresta. Kannonnokat ovat tähän aikaan vuodesta parhaimmillaan.

Lopulta saavutimme myös yöpaikaksi kaavailemamme silmukan, joka olisikin ollut siihen tarkoitukseen hyvä.

Harmi vain, että Reiskalla olisi saattanut olla vaikeuksia selviytyä tänne asti. Tai sitten ei, vaan mistäpä tuon etukäteen tietää.

Kävimme pikaisesti kurkkaamassa ennestään tuttua Matosuon eteläpäätä...

... minkä jälkeen käännyimme paluumatkalle. Kävellessämme takaisin autolle meille selvisi, miksi tielle levitetty sepeli oli poikkeuksellisen järeää.

Ehkä lopulta oli parempi, että emme tunkeneet Reiskan kanssa Läskilampien silmukkaan, koska tukkirekka saattoi tarvita sitä kääntymiseen. Tyhjä perävaunuyhdistelmä kuitenkin eteni pienellä tiellä hämmentävän ketterästi, ja sen vauhtikin tuntui olevan kohdillaan.

Olisiko tukkirekka ratkaisu myös omiin ongelmiimme? Jos lavalle nostaisi asuntovaunun, elintilaa olisi enemmän kuin pelkässä nupissa, eikä renkaita juuri tarvitsisi miettiä! Ajoneuvon kääntäminen saattaisi joskus olla hankalaa, mutta jos se ei onnistu, ainahan tuollaisella autolla voi puskea eteenpäin.

Koska Läskilampien kupeesta ei järjestynyt meille yöpaikkaa, päätimme autoilla Matosuon toiselle puolelle, Kaihiharjun P-paikalle, josta huhtikuussakin lähdimme liikkeelle.

Kun ilta oli vielä nuori, lähdimme kulkemaan polkua Kaihiharjusta etelään päin, siis vastakkaiseen suuntaan kuin aamupäivällä. Itseäni kiinnosti Matosuon linnusto, joka suon pohjoispuolella on runsaampaa kuin sen eteläosassa, nähtävästi kosteikkojen vuoksi.

Lintuja olikin paljon, mutta sähläsin kuvatessani niin paljon, että kunnon kuvat jäivät saamatta.

Kaihiharjun parkkipaikalta lännen suuntaan olisi ollut myös Lehmilammen kivikirkko, mutta sinne emme enää ehtineet. Onneksi Arpaisten reitin lähtöpaikka on helposti saavutettavissa, joten kirkolla voi poiketa joskus tulevaisuudessa.