Metsäkartanolla viettämäni toisen päivän jälkeen oli aika palata takaisin Kuopioon. Ennen sitä voisin kuitenkin poiketa esimerkiksi Pumpulikirkolla, jonne edellisen illan retkeni ei kantanut.
Mutta mistä liikkeelle? Aluksi kaavailin lähtöpaikaksi Pelkkakangasta, sillä en muista aiemmin kulkeneeni Pelkkakankaan ja Pumpulikirkon välistä polkua. Kyseistä osuutta ei kuitenkaan (enää) ole merkitty Retkikarttaan; liekö tuo jotenkin huonontunut sitten. Kankaalla ei näkynyt hyvää pysäköintipaikkaakaan, tosin hiekkakuopan koko huomioiden ongelma olisi saattanut olla ratkaistavissa.
Lopulta päädyin ajamaan Konttimäelle, josta löytyy ihan virallinen P-paikka. Ja ihan kelpo paikka se olikin, muutamalle autolle kerrallaan.
Edellisellä kerralla - seitsemän vuotta sitten - lähestyin vaimon kanssa kirkkoa Tiilikkajärven suunnasta. Konttimäen kautta olen puolestaan viimeksi saapastellut kymmenisen vuotta sitten. Reittiä on näemmä sittemmin ehostettu, tai ainakin pitkospuita on ilmestynyt lisää. Kirkkopolku etenee varjoisassa ja paikoin rotkoisassa metsässä, johon aurinko ei juuri yllä. Polun varrella olikin vielä toukokuun lopussa varsin paljon lunta, joten loppumatkan kivikoissa täytyi vähän katsoa, mihin jalkansa asettelee.
Pumpulikirkko on nykyisin osa Tiilikkajärven kansallispuistoa, minkä myötä puiston säännöt koskevat myös kirkon ympäristöä. Vaikka taannoin kirjoitin hieman vieroksuvani kansallispuistoja, vaikeaa näiltä on täysin välttyäkään. Täytynee yrittää käyttäytyä.
Varsinaisia rajoitusalueita ei ole, mutta polun alussa muistutettiin, että polulta ei ole syytä poiketa. No, Pumpulikirkon ympärillä ohjeistus ainakin on järkevä, sillä jos pumpuli menee pilalle, jäljelle jää pelkkä kirkko.
Konttimäeltä on kirkolle vain puolisentoista kilometriä, mikä taittuu hitaasti kiiruhtaenkin nopeasti. Pelkkakankaan suuntaan menevä polku näkyi erkanevan Sammakkolammen läheltä, mutta reitti onkin hiljattain suljettu, mikä selittää Retkikartassa olevan aukon.
Koska polku kuitenkin näytti ihan hyvältä, päätin tutkia, kuinka pitkälle sitä kohtuudella pääsee. Muutaman sadan metrin jälkeen eteen tuli Silvonsuo, jonka ympärillä oli ainakin toukokuussa kovin märkää.
Kun helppoa kiertotietä ei näkynyt, käännyin suon laidasta takaisin. En tiedä, onko polku joskus riittävän kuiva kuljettavaksi vaelluskengillä, tai miltä reitti Pelkkakankaan suunnasta näyttää. Vai olisiko Konttimäen laen kautta kiertäen helpompaa? Silloin tosin joutuisi astumaan polulta pois. Vaikeaa.
Kiinnitin Pelkkakankaan polulla huomiota siihen, että metsä suorastaan vilisi hiisiä. Tämä ei ollut yllätys, sillä hiidet tunnetusti tykkäävät hämäristä metsistä ja kivikkoisesta maastosta.
Vaikka hiidet yleensä ovat rumia, kohtasin myös yhden poikkeuksellisen sulavalinjaisen yksilön. Voin kuvitella, ettei tämä lammasmaisia piirteitä omaava hiisi nauti lajitovereiden suosiota.
Koska Pelkkakankaan polku ei vaikuttanut aivan kulkukelvottomalta, aloin epäillä ilmoitettua syytä reitin sulkemiselle. Mitä jos todellinen ongelma onkin hiisien määrä? En täysin luota Metsähallituksen sanaan tässä asiassa.
Jospa hiisipopulaation kasvanut koko on johtanut siihen, että sosiaalinen stressi on tehnyt hiisistä arvaamattomia. Ja ehkä ne elintilan pienentyessä ovat alkaneet entistä tiukemmin puolustaa reviiriään!
Mielestäni hiisien käyttäytymistä kannattaisi virvatulten ja kakkiaisten ohella tutkia enemmän. Onko Suomen Akatemia kuulolla, onko?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti