Perhosten aika

Perhosten aika, se oli ja meni.

Linkki videoon

Luokkaretkellä

Linnakartanon piha oli rauhallinen paikka yöpyä. Harjun ympäriltä on joskus kaadettu metsää oikein isolla kädellä, mutta kartanon tiluksilta puustoa on vain harvennettu.

Aamutoimien jälkeen jatkoimme kohti Iso Ahvenjärveä. Iisalmentieltä paikalle opastavan liikennemerkin ohi on ajettu monen monta kertaa, mutta kertaakaan ei ole sitä seurattu. Nyt viimein kurvasimme Ahokylästä Leppiperän suuntaan ja ajoimme järven lähellä olevalle tilavalle P-alueelle.

Vilkaisu rannan suuntaan paljasti, että perusasiat ovat Ahvenjärvellä kunnossa ainakin mitä päivävierailuihin tulee: rannan läheisyydestä löytyy kota, tulipaikka sekä vuokramökki saunoineen.

Ihan uusinta uutta rakennelmat eivät edustaneet, mutta vaikuttivat silti hyväkuntoisilta. Paikalle ei ollut vielä saapunut muita, joten kiiruhdimme suoraan järven ympäristössä kiertävälle metsänoppimispolulle, kuten polkua Retkikartassa kutsutaan.

Nimi ei omaan korvaani kuulostanut erityisen houkuttelevalta, mutta Ahvenjärveä on silti vieroksuttu turhaan, sillä oppilaitosmaisesta vivahteesta huolimatta reitti on varsin hieno!

Opaskylteissä ja Pyhännän kunnan sivuilla puhutaankin mieluummin Kairanmaankierroksesta. Kummin vain, polun erityispiirteenä voi pitää sitä, että sen varrella on tarjolla hyvin monenlaisia metsätyyppejä (tai kasvutyyppejä, kuten lukuisissa opastauluissa sivistetään): enimmäkseen mänty- ja kuusimetsää, mutta myös koivikkoa ja jopa lehtoja.

Metsän ohella polku kiemurtelee kauniiden lampien vierustamilla soilla ja harjuilla.

Kauneuspisteitä ei kuitenkaan jaeta reitin varrella olevalle "kaatopaikkarastille", jonka tarkoitus on esitellä ihmisen luontoon jättämiä jälkiä. 

Aarteita kasasta tuskin löytyy, mutta on silti oudolla tavalla kiehtovaa arvailla, miltä ajanjaksolta romut ovat peräisin.

Reilun kahdeksan kilometrin mittaisen reitin varrella on kolme laavua. Kun kiirettä ei ollut, pysähdyimme niille kaikille.

Ollessamme Hautalammen laavulla lennätin Mallaa, joka havaitsi, että parkkipaikalle oli lähtömme jälkeen ilmestynyt kaksi linja-autoa. Se tarkoittaisi potentiaalisesti sadan ihmisen vahvuutta, tai ainakin viittäkymmentä, koska muuten busseja olisi todennäköisesti vain yksi.

Iso Ahvenjärven laavulle saavuttuamme selvisi, että kyse oli useammasta koululuokallisesta lapsia. On hyvä asia, että lapset tuodaan luonnon ääreen, mutta oli silti kuumottavaa seurata, kun järven vastarannalta kuuluva mekastus eteni käärmeen lailla kohti laavua, jossa itse olimme.

Mahtaako joukkue selvitä Ahvenjärvestä laskevan puron yli? Ehtisimmekö vielä alta pois?

Iso Ahvenjärven ympärysmitta ei ole kuin pari kilometriä, joten elämäniloiset lapset saavuttivat asemapaikkamme nopeasti. Samalla omankin retkemme tunnelma muuttui olennaisesti luokkaretkimäisempään suuntaan. 

Nämä toukokuun lämpimät päivät ovat monella tapaa kesän parhaita hetkiä, kun hyttysiä ei vielä näy, mutta muu eläinkunta on aktiivisimmillaan. Erikoisempia lintuja ei silti näkynyt, ja kohtaamamme haukkakin lensi yli niin nopeasti, että tulin kameroineni yllätetyksi. Linnuilla saattoi nyt olla ihan hyvä syy paeta järveltä.

Patikkapolun ohella Iso Ahvenjärven liepeille on merkitty myös hiihtoreittejä. Jälkeenpäin kävikin ilmi, että Pyhännältä tulee järvelle talvisin hiihtolatu. Se on merkitty vapaan hiihtotavan laduksi, joten onkohan se ihan isolla koneella tehty? Paljolti aukeilla soilla etenevä reitti voi olla viheliäinen pitää auki.

Lukitsen vastauksen

Kyllä se kartano on. Linnoja ympäröi yleensä vallihauta, mutta sellaista ei kodan liepeillä näkynyt.

Linkki videoon

Linna vai kartano?

Olemme kesän aikana olleet paljon tien päällä, mikä on hieman haitannut tämän blogin ylläpitoa. Yritän taas saada rytmistä kiinni, vaikka en oikeastaan tiedä, kenelle näitä juttuja kirjoitan. Eniten ehkä itselleni, mutta jospa joku toinenkin löytää näistä vinkkejä omille reissuilleen.

Mihin jäinkään...? Ai niin, keltaista toukokuuta elettiin, ja se hehkui kylmän alun jälkeen aiempaa lämpimänä. Mukava sää houkutti viikonlopun tullen liikkeelle, tällä kertaa ensin Iisalmeen ja sitten Oulun suuntaan. Ouluntien pohjoispuolelta löytyisi kaksikin mielenkiintoista kohdetta, jotka olivat meille toistaiseksi vieraita: Linnaharju ja Iso Ahvenjärvi.

Vaikka paikat sijaitsevat lähellä toisiaan, Linnaharju kuuluu Vieremälle eli se on osa Pohjois-Savoa, kun taas Iso Ahvenjärvi on Pyhännän eli Pohjois-Pohjanmaan puolella. Aluksi hakeuduimme Linnaharjulle, koska se tuli ensin vastaan.

Opasteita seuraten päädyimme harjun kupeessa olevalle P-paikalle, jonka lähellä on myös kota oheispalveluineen. Hiukan yllättäen paikalla oli jonkin verran väkeä, ja autojakin 5 - 6 kappaletta.

Pienen tutkimuksen jälkeen selvisi, että asia liittyi paikallisen leirintäalueen treffitapahtumaan, jonka ohjelmaan sisältyi pyöräretki läheiselle Hällämönharjulle ja sieltä edelleen Linnaharjun kodalle. Kahviakin oli tarjolla, mutta onnistuimme silti bongaamaan vain yhden pyöräilijän. Ehkä muut olivat vielä matkalla.

Itse lähdimme kiertämään Linnaharjun metsäpolkua myötäpäivään. Vieremän kunnan nettisivujen mukaan polun tarkoituksena on esitellä ensolaista metsänkäsittelyä. 

"Ensolaisuus" on minulle vieras termi, mutta viitannee jotenkin Enso-Gutzeitiin tai Stora Ensoon. En aluksi löytänyt sille selitystä, mutta sitten ChatGPT tuli apuun:

"Ensolainen metsänkäsittely" on menetelmä metsänhoidossa, jossa metsää käsitellään jatkuvapeitteisesti eli ilman avohakkuita. Tässä menetelmässä pyritään säilyttämään metsä jatkuvasti peitteisenä, mikä tarkoittaa, että alueella on aina puita eri-ikäisinä ja -kokoisina. Ensolainen käsittely on yksi tapa toteuttaa jatkuvan kasvatuksen periaatteita, joissa metsää uudistetaan luonnollisesti ja pyritään säilyttämään sen ekologinen tasapaino. 

Tämän käsittelyn tavoitteena on yhdistää metsänhoidon tuottavuus ja ekologinen kestävyys siten, että metsä pysyy luonnonmukaisena ja monimuotoisena, mutta myös tuottaa taloudellisesti arvokasta puuta ilman suuria, avohakkuun jäljiltä jääviä aukkoja.

Kuulostaa järkevältä, mutta voi aiempien kokemusteni perusteella olla myös puuta heinää.

Retkikartassa näkyvä polkumerkintä ei tuntunut olevan ihan ajan tasalla, ja kun alueella risteilee useita patikka-, fillari- ja moottorikelkkareittejä, suuntaa täytyi risteyskohdissa vähän hakea. Makkolankoskella eteen tuli karttaan merkitsemätön laavu sekä silta, jonka kautta olisi voinut jatkaa Iso Ahvenjärven suuntaan.

Matkaa olisi kertynyt 7 - 8 kilometriä suuntaansa, joten reissun toteutus olisi suosinut fillareita, joita meillä ei ollut. Pikanttina yksityiskohtana voisi mainita, että reitin varrelta odottaisivat Oulu- ja Kuopio-nimiset lammet. Mikähän niiden tarina mahtaa olla? Tämä oli liian kova pala jopa ChatGPT:lle.

Pääasiallinen kohteemme eli Linnaharju antoi odotuttaa itseään tovin. Reittimerkintöjen tuottama hämmennys johti siihen, että vaikka olimme kulkeneet harjun kautta etenevästä 4,5 kilometrin metsäpolusta jo yli viisi kilometriä, emme vielä olleet edes harjulla. 

Lopulta kuitenkin saavutimme harjun länsirinteen...

... jota pitkin kiipesimme harjun laella olevalle levähdyspaikalle penkkeineen. Oikein mainio paikka viettää ruokataukoa!

"Käytkö sä usein täällä...?" Yritin loihtia omalle retkellemmekin treffitunnelmaa, mutta 30 vuoden jälkeen iskurepliikkini ovat jo vähän kulahtaneita.

Vaikka jossain nettilähteissä mainitaan, että Linnaharjun polulla on paljon korkeusvaihteluja, suurempia nousuja tai laskuja ei näyttänyt olevan kuin polun itäpäässä. Jos reittiä haluaa pidentää, harjua voi jatkaa kohti idempänä olevaa Hällämönharjua, mutta samalla metsätyyppi muuttuu sekametsäisempään suuntaan.

Kodalle palatessamme kahvitarjoilu oli päättynyt ja väki poistunut. Se oli odotettua ja sopi meille, koska kaavailimme jäävämme parkkipaikalle yöksi. Linnakartanon pihaan; sellainen nimi sillä kodalla kai on.

Retken jälkeen kävi ilmi, että aiemmin havaitsemani suihkun sekoittajaan liittyvä vuoto-ongelma oli pahentunut. Auton vesijärjestelmää ei nyt viitsinyt käyttää, mikä hieman haittasi iltapuhteita, mutta lohduttauduimme sillä, ettei suihkua olisi ollut tarjolla teltassakaan.

Onneksi hanan uusiminen oli lopulta kohtuullisen helppoa, joten tämän ongelman kanssa ei tarvinnut rimpuilla koko kesää.

Nopeammin, korkeammalle, leveämmin

Tulin jo aiemmin julkaisseeksi Vanuvuorelta shorts-videon, mutta tässä vielä leveämpi näkemys samasta aiheesta.

Linkki videoon

Lisää pumpulia

Välillä vähän tuoreempaa asiaa... Kuopion Vanuvuoren näkötorni ei tosin ole ihan uusi juttu, sillä torni rakennettiin jo keväällä 2023, mutta itse tutustuin siihen vasta hiljattain.

Uutta tornia olikin jo tovi odotettu. Paikalla on aiemminkin ollut samantapaisia rakennelmia - nähtävästi jo 1800-luvulla - mutta viimeiset niistä on purettu 1980-luvulla. 

Vaikka vanuvuori ei ole Kuopion korkein töppäre, se häviää Puijon mäelle vain parikymmentä metriä. Myös uusi torni on sattumoisin 20 metrin korkuinen, eli näkötorniksi ihan hyvää tasoa. Kun elokuun loppupuolella oli ylimääräistä aikaa, päätin lähteä katsomaan, miltä vuorella nykyään näyttää.

Kuten ennenkin, tornin kautta kiertä kolmen kilometrin mittainen luontopolku. Riippuu kulkijasta, kumpaan suuntaan se on helpompi mennä. Myötäpäivään edeten ylämäki on loivempi, mutta vastapäivään kulkien jyrkimmän nousun voi nousta portaita, jotka myös ovat uudet.

Vanuvuoren ympäristö on luonnonsuojelualuetta, ja varsin mukavaa maastoa. Polku on paikoin juurakkoinen, mutta periaatteessa lenkkarikategoriaa, ainakin kuivalla kelillä.

Uuden tornin korkeus säväyttää hieman, kun sen ensimmäistä kertaa näkee. Ylätasanteelta avautuva näköala onkin mainio, vaikka Kuopion keskusta ei Vanuvuorelta kovin hyvin erotukaan. 

Tornin ohella alue on saanut myös entistä tilavamman parkkipaikan. Lisäksi reitin varrella on vaatimaton nuotiopaikka, joka lähiaikoina täydentynee laavulla ja kuivakäymälällä.

Vanuvuori on paikka, johon kelpaisi viedä ulkomaisia vieraitakin. Luontopolun kiertäminen edellyttää pientä peruskuntoa, eikä ravintolapalveluita ole tarjolla, mutta luontokokemuksena retki näkötornille päihittää Puijo-visiitinkin.

Ja jos sattuu olemaan ohikulkumatkalla, moottoritieltä tornin parkkipaikalle ei ole kuin kuutisen kilometriä.

Vaikeuksia

En harmikseni onnistunut saamaan virvatulia videolle, eivätkä kakkiaisetkaan erityisen helppoja kuvattavia ole.

Linkki videoon

Pumpulin kosketus

Metsäkartanolla viettämäni toisen päivän jälkeen oli aika palata takaisin Kuopioon. Ennen sitä voisin kuitenkin poiketa esimerkiksi Pumpulikirkolla, jonne edellisen illan retkeni ei kantanut.

Mutta mistä liikkeelle? Aluksi kaavailin lähtöpaikaksi Pelkkakangasta, sillä en muista aiemmin kulkeneeni Pelkkakankaan ja Pumpulikirkon välistä polkua. Kyseistä osuutta ei kuitenkaan (enää) ole merkitty Retkikarttaan; liekö tuo jotenkin huonontunut sitten. Kankaalla ei näkynyt hyvää pysäköintipaikkaakaan, tosin hiekkakuopan koko huomioiden ongelma olisi saattanut olla ratkaistavissa.

Lopulta päädyin ajamaan Konttimäelle, josta löytyy ihan virallinen P-paikka. Ja ihan kelpo paikka se olikin, muutamalle autolle kerrallaan.

Edellisellä kerralla - seitsemän vuotta sitten - lähestyin vaimon kanssa kirkkoa Tiilikkajärven suunnasta. Konttimäen kautta olen puolestaan viimeksi saapastellut kymmenisen vuotta sitten. Reittiä on näemmä sittemmin ehostettu, tai ainakin pitkospuita on ilmestynyt lisää.

Kirkkopolku etenee varjoisassa ja paikoin rotkoisassa metsässä, johon aurinko ei juuri yllä. Polun varrella olikin vielä toukokuun lopussa varsin paljon lunta, joten loppumatkan kivikoissa täytyi vähän katsoa, mihin jalkansa asettelee.

Pumpulikirkko on nykyisin osa Tiilikkajärven kansallispuistoa, minkä myötä puiston säännöt koskevat myös kirkon ympäristöä. Vaikka taannoin kirjoitin hieman vieroksuvani kansallispuistoja, vaikeaa näiltä on täysin välttyäkään. Täytynee yrittää käyttäytyä.

Varsinaisia rajoitusalueita ei ole, mutta polun alussa muistutettiin, että polulta ei ole syytä poiketa. No, Pumpulikirkon ympärillä ohjeistus ainakin on järkevä, sillä jos pumpuli menee pilalle, jäljelle jää pelkkä kirkko.

Konttimäeltä on kirkolle vain puolisentoista kilometriä, mikä taittuu hitaasti kiiruhtaenkin nopeasti. Pelkkakankaan suuntaan menevä polku näkyi erkanevan Sammakkolammen läheltä, mutta reitti onkin hiljattain suljettu, mikä selittää Retkikartassa olevan aukon.

Koska polku kuitenkin näytti ihan hyvältä, päätin tutkia, kuinka pitkälle sitä kohtuudella pääsee. Muutaman sadan metrin jälkeen eteen tuli Silvonsuo, jonka ympärillä oli ainakin toukokuussa kovin märkää.

Kun helppoa kiertotietä ei näkynyt, käännyin suon laidasta takaisin. En tiedä, onko polku joskus riittävän kuiva kuljettavaksi vaelluskengillä, tai miltä reitti Pelkkakankaan suunnasta näyttää. Vai olisiko Konttimäen laen kautta kiertäen helpompaa? Silloin tosin joutuisi astumaan polulta pois. Vaikeaa.

Kiinnitin Pelkkakankaan polulla huomiota siihen, että metsä suorastaan vilisi hiisiä. Tämä ei ollut yllätys, sillä hiidet tunnetusti tykkäävät hämäristä metsistä ja kivikkoisesta maastosta.

Vaikka hiidet yleensä ovat rumia, kohtasin myös yhden poikkeuksellisen sulavalinjaisen yksilön. Voin kuvitella, ettei tämä lammasmaisia piirteitä omaava hiisi nauti lajitovereiden suosiota.

Koska Pelkkakankaan polku ei vaikuttanut aivan kulkukelvottomalta, aloin epäillä ilmoitettua syytä reitin sulkemiselle. Mitä jos todellinen ongelma onkin hiisien määrä? En täysin luota Metsähallituksen sanaan tässä asiassa. 

Jospa hiisipopulaation kasvanut koko on johtanut siihen, että sosiaalinen stressi on tehnyt hiisistä arvaamattomia. Ja ehkä ne elintilan pienentyessä ovat alkaneet entistä tiukemmin puolustaa reviiriään!

Mielestäni hiisien käyttäytymistä kannattaisi virvatulten ja kakkiaisten ohella tutkia enemmän. Onko Suomen Akatemia kuulolla, onko?