Nopeammin, korkeammalle, leveämmin

Tulin jo aiemmin julkaisseeksi Vanuvuorelta shorts-videon, mutta tässä vielä leveämpi näkemys samasta aiheesta.

Linkki videoon

Lisää pumpulia

Välillä vähän tuoreempaa asiaa... Kuopion Vanuvuoren näkötorni ei tosin ole ihan uusi juttu, sillä torni rakennettiin jo keväällä 2023, mutta itse tutustuin siihen vasta hiljattain.

Uutta tornia olikin jo tovi odotettu. Paikalla on aiemminkin ollut samantapaisia rakennelmia - nähtävästi jo 1800-luvulla - mutta viimeiset niistä on purettu 1980-luvulla. 

Vaikka vanuvuori ei ole Kuopion korkein töppäre, se häviää Puijon mäelle vain parikymmentä metriä. Myös uusi torni on sattumoisin 20 metrin korkuinen, eli näkötorniksi ihan hyvää tasoa. Kun elokuun loppupuolella oli ylimääräistä aikaa, päätin lähteä katsomaan, miltä vuorella nykyään näyttää.

Kuten ennenkin, tornin kautta kiertä kolmen kilometrin mittainen luontopolku. Riippuu kulkijasta, kumpaan suuntaan se on helpompi mennä. Myötäpäivään edeten ylämäki on loivempi, mutta vastapäivään kulkien jyrkimmän nousun voi nousta portaita, jotka myös ovat uudet.

Vanuvuoren ympäristö on luonnonsuojelualuetta, ja varsin mukavaa maastoa. Polku on paikoin juurakkoinen, mutta periaatteessa lenkkarikategoriaa, ainakin kuivalla kelillä.

Uuden tornin korkeus säväyttää hieman, kun sen ensimmäistä kertaa näkee. Ylätasanteelta avautuva näköala onkin mainio, vaikka Kuopion keskusta ei Vanuvuorelta kovin hyvin erotukaan. 

Tornin ohella alue on saanut myös entistä tilavamman parkkipaikan. Lisäksi reitin varrella on vaatimaton nuotiopaikka, joka lähiaikoina täydentynee laavulla ja kuivakäymälällä.

Vanuvuori on paikka, johon kelpaisi viedä ulkomaisia vieraitakin. Luontopolun kiertäminen edellyttää pientä peruskuntoa, eikä ravintolapalveluita ole tarjolla, mutta luontokokemuksena retki näkötornille päihittää Puijo-visiitinkin.

Ja jos sattuu olemaan ohikulkumatkalla, moottoritieltä tornin parkkipaikalle ei ole kuin kuutisen kilometriä.

Vaikeuksia

En harmikseni onnistunut saamaan virvatulia videolle, eivätkä kakkiaisetkaan erityisen helppoja kuvattavia ole.

Linkki videoon

Pumpulin kosketus

Metsäkartanolla viettämäni toisen päivän jälkeen oli aika palata takaisin Kuopioon. Ennen sitä voisin kuitenkin poiketa esimerkiksi Pumpulikirkolla, jonne edellisen illan retkeni ei kantanut.

Mutta mistä liikkeelle? Aluksi kaavailin lähtöpaikaksi Pelkkakangasta, sillä en muista aiemmin kulkeneeni Pelkkakankaan ja Pumpulikirkon välistä polkua. Kyseistä osuutta ei kuitenkaan (enää) ole merkitty Retkikarttaan; liekö tuo jotenkin huonontunut sitten. Kankaalla ei näkynyt hyvää pysäköintipaikkaakaan, tosin hiekkakuopan koko huomioiden ongelma olisi saattanut olla ratkaistavissa.

Lopulta päädyin ajamaan Konttimäelle, josta löytyy ihan virallinen P-paikka. Ja ihan kelpo paikka se olikin, muutamalle autolle kerrallaan.

Edellisellä kerralla - seitsemän vuotta sitten - lähestyin vaimon kanssa kirkkoa Tiilikkajärven suunnasta. Konttimäen kautta olen puolestaan viimeksi saapastellut kymmenisen vuotta sitten. Reittiä on näemmä sittemmin ehostettu, tai ainakin pitkospuita on ilmestynyt lisää.

Kirkkopolku etenee varjoisassa ja paikoin rotkoisassa metsässä, johon aurinko ei juuri yllä. Polun varrella olikin vielä toukokuun lopussa varsin paljon lunta, joten loppumatkan kivikoissa täytyi vähän katsoa, mihin jalkansa asettelee.

Pumpulikirkko on nykyisin osa Tiilikkajärven kansallispuistoa, minkä myötä puiston säännöt koskevat myös kirkon ympäristöä. Vaikka taannoin kirjoitin hieman vieroksuvani kansallispuistoja, vaikeaa näiltä on täysin välttyäkään. Täytynee yrittää käyttäytyä.

Varsinaisia rajoitusalueita ei ole, mutta polun alussa muistutettiin, että polulta ei ole syytä poiketa. No, Pumpulikirkon ympärillä ohjeistus ainakin on järkevä, sillä jos pumpuli menee pilalle, jäljelle jää pelkkä kirkko.

Konttimäeltä on kirkolle vain puolisentoista kilometriä, mikä taittuu hitaasti kiiruhtaenkin nopeasti. Pelkkakankaan suuntaan menevä polku näkyi erkanevan Sammakkolammen läheltä, mutta reitti onkin hiljattain suljettu, mikä selittää Retkikartassa olevan aukon.

Koska polku kuitenkin näytti ihan hyvältä, päätin tutkia, kuinka pitkälle sitä kohtuudella pääsee. Muutaman sadan metrin jälkeen eteen tuli Silvonsuo, jonka ympärillä oli ainakin toukokuussa kovin märkää.

Kun helppoa kiertotietä ei näkynyt, käännyin suon laidasta takaisin. En tiedä, onko polku joskus riittävän kuiva kuljettavaksi vaelluskengillä, tai miltä reitti Pelkkakankaan suunnasta näyttää. Vai olisiko Konttimäen laen kautta kiertäen helpompaa? Silloin tosin joutuisi astumaan polulta pois. Vaikeaa.

Kiinnitin Pelkkakankaan polulla huomiota siihen, että metsä suorastaan vilisi hiisiä. Tämä ei ollut yllätys, sillä hiidet tunnetusti tykkäävät hämäristä metsistä ja kivikkoisesta maastosta.

Vaikka hiidet yleensä ovat rumia, kohtasin myös yhden poikkeuksellisen sulavalinjaisen yksilön. Voin kuvitella, ettei tämä lammasmaisia piirteitä omaava hiisi nauti lajitovereiden suosiota.

Koska Pelkkakankaan polku ei vaikuttanut aivan kulkukelvottomalta, aloin epäillä ilmoitettua syytä reitin sulkemiselle. Mitä jos todellinen ongelma onkin hiisien määrä? En täysin luota Metsähallituksen sanaan tässä asiassa. 

Jospa hiisipopulaation kasvanut koko on johtanut siihen, että sosiaalinen stressi on tehnyt hiisistä arvaamattomia. Ja ehkä ne elintilan pienentyessä ovat alkaneet entistä tiukemmin puolustaa reviiriään!

Mielestäni hiisien käyttäytymistä kannattaisi virvatulten ja kakkiaisten ohella tutkia enemmän. Onko Suomen Akatemia kuulolla, onko?