Hirviöriskistä

Kesäkuinen aamu Kovavaaran kupeessa oli harmaampi kuin sitä edeltänyt ilta. Vaikutti kuitenkin siltä, että vettä ei ainakaan aamupäivän aikana sataisi, joten voisimme nyt mahdollisesti tutustua Kirkkopolun viimeisimpään, meille yhä vieraaseen kulmaan. Etenkin Mähkyränkunnas ja Moskaharjun seutu näyttivät kummallisista nimistään huolimatta kartassa hyviltä.

Strategia muodostui sellaiseksi, että ajamme Martinkankaan ohi menevältä metsäautotieltä kääntyvää pienempää tietä niin pitkälle, kuin Reiskalla kohtuudella pääsee, ja jalkaudumme sitten tavoittelemaan Paavinkorven liepeiltä lähtevää polkua.

Tie oli meille ennestään tuttu, koska menimme sitä Subarulla viime syksynä. Mielikuvani mukaan tie oli kohtalaisen hyväkuntoinen, mutta Fiatia ajatellen ongelmia saattaisi tuottaa tien keskikohta, joka oli paikoin hieman korkea. 

Lopulta kuitenkin pääsimme tietä varsin pitkälle. Vieläkin edemmäksi olisi ehkä voinut ajaa, mutta en halunnut koetella onneamme liikaa.

Varsinaisen reitin alkuun ei jäänyt käveltävää kuin puolisen kilometriä. Taisimme taittaa sen aika reippaasti, sillä loikimme ensin vahingossa polun lähtökohdan ohi. Aavistuksen pusikoitunut yleisilme ei ainakaan edesauttanut oikean kohdan havaitsemista.

Metsässä polku ja siihen liittyvät maalimerkinnät näkyivät paremmin. Pitkospuiden tekninen käyttöikä oli selvästi jo takana, mutta eivät ne vielä kulkukelvottomassa kunnossa olleet.

Vaimo oli kuitenkin huolissaan siltojen kantavuudesta ja etenkin siitä, miten Visaojan ja Paavinojan yli päästäisiin. Huoli oli enimmäkseen aiheeton, sillä vaikka Paavinojan silta oli osittain romahtanut...

... Visaojan silta oli vielä kelpo kunnossa. 

Metsäosuudella puusta lennähti lintu, joka vaimon mukaan näytti huuhkajalta. Itse en ehtinyt nähdä lintua, saati kuvata sitä. Harmi, koska ei huuhkajiakaan ihan joka päivä kohtaa.

Mähkyränkunnaalle saapuessamme kohtasimme jälleen ison linnun, joka vaimon arvion mukaan saattoi olla kotka. Itse hieman epäilin tätä, mutta sitten lintu tuli uudestaan esiin puiden lomasta.

Tällaiset äkkitilanteet ovat vaikeita kuvattavia P900:lla, jossa ei ole mitään pika-asetuksia. Jos kameran asetukset ovat hetken koittaessa väärät, niitä ei kyllä ehdi säätää kohdalleen. 

Puiden välistäkin on hankala kuvata, enkä tälläkään kertaa onnistunut kovin hyvin. Nähtävästi kyseessä kuitenkin oli kotka, kenties merikotka.

Taukopaikka löytyi Moskaharjun ylärinteestä. Rinne oli siinä määrin jyrkkä, että reppua asetellessaan piti varoa, ettei omaisuus lähde vierimään mäkeä alas.

Puiden välistä avautui hieman näkymää Uudentalonjärvelle. Tämä kuva tosin on Mallan ottama, mutta siinä näkyy järvelle kurottava, parin kilometrin mittainen niemi. Jostain syystä niemelle ei ole karttaan merkitty yhtään rakennusta. Se on outoa, koska yleensähän tällaiset niemet rakennetaan ensimmäisenä täyteen.

Asia saattaa selittyä sillä, että wikipedian mukaan Uudentalonjärvellä (eli Loukusanjärvellä)...

"... väitetään tehdyn 1950-luvulta vuoteen 1989 useita havaintoja vedestä nousevasta valtavasta sileästä selästä, joka katoaa nopeasti takaisin veden alle. Eräät silminnäkijät ovat kertoneet oliolla olevan krokotiilimainen suu." 

Kukapa haluaisi mökkinsä sellaiseen rantaan, jolla täytyy jokaisen illan päätteeksi miettiä, että mitähän sieltä järvestä taas yön aikana ryömii esiin? Asiasta on ollut juttua myös iltapäivälehdissä, joten sen todenperäisyyttä ei ole syytä epäillä.

Reiska odotti meitä kohtuullisella turvaetäisyydellä järvestä, mutta ilmeisen hirviöriskin emme voineet kuvitellakaan jäävämme samoille kulmille toiseksi yöksi.

Yksi retkeilyautoilun hyviä puolia kuitenkin on se, että retken jälkeen ei ole pakko lähteä hikisenä rattiin. Yllä vilvoittelen suihkunraikkaana Särkiperänahoon menevän metsäautotien varressa.