Paitaharjun profiili oli kiehtova, ja se vaikutti helposti saavutettavalta: harjun päässä oli sorakuoppa, johon varmaankin pääsisi autolla. Kaksi ja puoli kilometriä pitkä särkkä olisi myös sopivan mittainen koluttavaksi matkamme viimeisenä päivänä.
Ilosenkankaan luonnonsuojelualueen kautta sorakuopalle menevä tie osoittautui varsin hyväkuntoiseksi. Jostain syystä harju itse ei kuulu suojelualueeseen, vaikka sitä ympäröivä suo näyttää muuten luonnontilaiselta. 
Paitaharjulla ei ole karttamerkittyä polkua, mutta ounastelimme, että jonkinlainen kulkurantu sen harjalla saattaisi silti mennä. Arvailu osoittautui oikeaksi.
Harju katkeaa L-kirjaimen taitteesta kahteen osaan. Taitteessa on aavistuksen pusikkoinen oja, joka on helppo ylittää, ainakin kesällä. Ylityksen jälkeen vaatteita tuijoteltiin hetki, mutta mitään ei näkynyt, vaikka ainakin punkkeihin liittyvät odotukset olivat aavistuksen koholla.
Ehkä oja kuitenkin selittää sen, miksi polku ei ollut jatkossa yhtä selvä. Maasto oli edelleen helppokulkuista, vaikka myrskyn kaatamat puut hiukan menoa hidastivatkin.
Saapuessamme Paitaharjun pohjoispäähän mieleen nousi jälleen Kesäkuinen retkemme Sallassa. Harjut ovat kauniita, mutta monesti aika samankaltaisia.
Kohouman itäpuolella virtaavan Kylmäjoen varressa oli taas heinikkoista, mutta punkkeja ei edelleenkään näkynyt. Yleinen neuvohan on, että punkkitarkastus kannattaa suorittaa ainakin retken jälkeen, mutta itse tapaan tehdä muutaman sekunnin pikatarkastuksen aina, kun koen siihen olevan syytä.
On tunnettua, että etelässä ja vesistöjen lähellä punkkeja on enemmän kuin muualla, mutta omien arkihavaintojeni mukaan niihin törmää yleensä sellaisissa paikoissa, joissa liikkuu usein ihmisiä. Ehkä Paitaharju ei ole sellainen paikka.
Retkikunnassamme ilmenneen pienen nirsoilun vuoksi sopivaa taukopaikkaa piti hetki hakea, mutta lopulta sellainen löytyi harjun kupeesta läheltä lähtöpaikkaa. Taisimme lounastaessamme tuijottella jotain kulttuuriperintökohdetta, vaikka emme sitä tuolloin tajunneetkaan.
Suojelualueen puolella oleva metsäkin oli varsin hienoa, vaikka polkuja siellä ei näyttänyt menevän. Rääkkyvaarantien varteen tai sen läheisyyteen oli kuitenkin karttamerkitty muutamia luonnonmuistomerkkejä, joista yhtä yritimme ohi ajaessamme silmäillä sitä kuitenkaan havaitsematta. Ilmeisesti kyseessä ei ainakaan ollut puu, koska sellaiset yleensä erottuvat ympäristöstään helposti.
Jälkikäteen huomasin myös, että Ilosenkankaan kautta olisi helposti päässyt myös Likajoen retkeilyreitille, jonne muutama vuosi sitten melkein päädyimme. No, ehkä kolmas kerta toden sanoo, joskus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti