Olin ennen lomaa etsinyt kartasta retkikohteiksi soveltuvia paikkoja etenkin Savukosken suunnalta. Tarjontaa oli runsaasti, ja minua kiinnosti esimerkiksi Matrokanharju, jonka liepeillä poikkesimme viime syksynäkin.
Herätessämme Luostolla alkoi kuitenkin näyttää siltä, ettei meidän nyt kannattaisi tavoitella Savukoskea. Sääennusteet olivat jälleen kerran ottaneet takapakkia, ja vaikka sateelta on helppo suojautua, kuvaamista ja varsinkin kopterihommia se haittaa.
Koko pohjoisin Lappi oli epävakaisen säärintaman alla, mutta jo hiukan etelämpänä - Pohjois-Pohjanmaalla - näytti merkittävästi paremmalta. Lyhyen miettimisen jälkeen pakkasimme tavaramme ja lähdimme ajamaan kohti Kemijärveä.
Autossa istuessamme nousi esiin ajatus, että toivelistallamme pitkään roikkunut Paasonvaaran näköalapolku voisi nyt olla kuljettavissa. Se edellyttäisi pientä koukkausta länteen, Simojärven suuntaan.
Lähtöpaikaksi valikoitui vaaran eteläpuolella oleva metsäautotie. Tiellä oli ihan nimikin, vaikka sen varrella ei näkynyt muuta kuin vanhoja hakkuuaukeita. Viimeisin osuus oli aavistuksen heikkokuntoinen, mutta jo muutaman sadan metrin päässä odotti tilava kääntöpaikka.
Päätös vetäytyä sateisesta Lapista vaikutti oikealta, sillä sää oli nyt mitä parhain. Ajomatka Luostolta Paasonvaaralle oli kuitenkin vienyt sen verran aikaa, että maisemareitin lisäksi emme juurikaan ehtisi kulkea ylimääräistä. Paasonsuon ympäri menevä osuus täytyisi ainakin säästää tuonnemmaksi.
Jo alkumetreillä kävi selväksi, että maisemapolku on nimensä veroinen, sillä maasto oli kaunista. Autopaikalta polku laskeutui Paha-Paason rantaan, jossa odotti Kostin kota.
Lähdimme kiertämään polkua myötäpäivään. Muutaman sadan metrin jälkeen meitä vastaan kaahotti lintu, joka taisi olla pyy.
En tiedä, pesiikö pyy vielä heinäkuussa, mutta närkästyneen oloinen eläin yritti selvästikin häätää meitä paikalta. Ymmärsimme yskän, ja annoimme linnulle mahdollisuuden tuntea itsensä voittajaksi. Parempi pyy oksalla kuin kymmenen kimpussa.
Maisemareitti mutkitteli aluksi pienillä soilla ja rehevässä kuusimetsässä, ja alkoi sitten nousta kohti Paasonvaaraa.
Ylempänä kallioiset männyköt toivat mieleen Länsi-Lapissa olevan Raakonvaaran, jossa vuosia sitten patikoimme. Hieno paikka!
Kallioisessa maastossa polku merkintöineen erottui paikoin huonosti, mutta alempana vilkkuvaa Paasonjärveä oli helppo seurata. Pian polku laskeutuikin järven rannassa olevalle melko hyväkuntoiselle laavulle.
Kuvista voi päätellä, että jyrkällä rannalla on joskus rytissyt, kun kallio on veden ja lämpötilan muutosten auttamana halkeillut. Nyt kuitenkin oli hiljaista, tyyntäkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti