Ylläksen jäätyä taakse suuntasin auton keulan kohti Pallasta. Alkuperäinen ajatukseni oli viettää Pallaksella yksi yö ja hiihdellä sitten seuraavana päivänä Hettaan. Logistisista syistä johtuen päädyin kuitenkin tekemään rengasmaisen hiihtoretken Pallakselta käsin. Valitsin kohteeksi Hannukurun, joka on sopivasti Pallas-Hetta -reitin puolivälissä.
Pakkasin siis reppuuni evästä ja juomaa ja lähdin hiihtämään sunnuntaiaamuna heti aamupalan jälkeen. Muutaman vuoden takaisesta Pallas-Hetta -hiihdosta viisastuneena varasin juomista yli kaksi litraa, koska päivä oli aamusta lähtien lämmin, ja keli olisi siten raskas.
Olen tavannut keväisin hiihdellä Madshus Kolleneilla ja ne valitsin alle nytkin, vaikka jääkelin puuttuessa teräskanteista ei olisikaan mitään hyötyä. Entiseen tapaan olin myös tehnyt suksiin vain luistovoitelun, koska tarkoitukseni oli edetä luistellen niin pitkälle kuin voimia riittää. Loppumatkan voisin sitten suksia perinteisellä tyylillä, mitä varten repussa oli pitovoiteita ja nousukarvat jyrkimpiä mäkiä varten.
Hiihtelin menomatkan tunturijonon länsipuolta, jossa ensimmäiset kymmenen kilometriä olivat mukavaa loivaa alamäkeä. Arvelin, että paluumatka olisi helpompi itäpuolen kautta, koska siellä tunturi hieman suojaa latua auringon pehmentävältä vaikutukselta. Joka tapauksessa latupohja oli Lapponia-hiihdon jäljiltä varsin hyvässä kunnossa.
Hiihtovarusteiden puolesta retki sujui hyvin. Oikeisiin luistelusuksiin verrattuna Kollenit ovat melko raskaat eivätkä luista yhtä hyvin, mutta alkujärkytyksen jälkeen niihin tottuu. Tärkeää on hiihtää maltillista vauhtia ja välttää ylenpalttista rehkimistä, koska se syö nopeasti voimat. Toisaalta pelkän luistovoitelun kanssa ylämäissä onkin sitten pakko luistella tai mennä haarakäyntiä, koska vuorotahtia matka ei pidon puuttuessa etene lainkaan.
En loppujen lopuksi tarvinnut matkalla lainkaan pitovoiteita. Pyrinkin tietoisesti välttämään niitä, koska luisteluhan loppuu samalla hetkellä kun suksen pohjaan laitetaan liisteriä. Viimeisen jyrkän nousun Pallakselle (Pyhäkeron ja Palkaskeron välisessä kurussa) tallustin kuitenkin nöyrästi nousukarvojen kanssa, mikä tuntui hyvältä ratkaisulta - ja suksien pohjatkin säilyivät siisteinä.
Ranteessa ollut Suunto Ambit ei tällä kertaa täyttänyt kaikkia odotuksia, sillä yhden harhamittauksen vuoksi se laski matkan pituuden väärin. Olin ennen lähtöä (akkua säästääkseni) säätänyt Ambitin mittaamaan GPS-sijainnin vain minuutin välein normaalin sekunnin sijasta. Tämä asetus ei selvästikään ole luotettava, koska myös edellisellä kerralla 60 sekunnin mittausvälin käyttö johti samanlaiseen virheeseen. No, nyt asia ainakin on tullut selväksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti