keskiviikko 20. kesäkuuta 2018

Yksi pienimmistä

Minulla oli joskus tavoite tutustua kaikkiin Suomen kansallispuistoihin. Ja ehkä ajatus elää edelleen, vaikka olenkin laiska matkustamaan Kuopiota etelämmäksi.

Jos Savosta kuitenkin lähtee ajamaan etelän suuntaan, yksi ensimmäisistä vastaan tulevista puistoista löytyy Leivonmäeltä. Leivonmäen kansallispuisto on uudehko (2003) eikä kovin iso, mutta soveltuu sitäkin paremmin päiväretkikohteeksi.

Niinpä ajelin eräänä toukokuisena aamuna Selänpohjaan, jonka P-alueelta näytti pääsevän aluetta kiertäville poluille. Merkittyjä polkuja ei ole kovin paljoa, mutta ajattelin kiertää Soimalammen ja Joutsniemen kautta kulkevan lenkin.


Selänpohjan maasto oli mukavaa mäntykangasta hiekkaisine harjuineen. Vaikka P-paikalla oli linja-auto, poluilla ei silti näkynyt muita, mikä oli hiukan yllättävää.

Myös Soimalammen ympäristö viehätti omaa silmääni. Mäen rinteeseen rakennetulta laavulta avautui näkymä pienelle suolammelle.


Jos olisi peittänyt korvansa, olisi ehkä voinut kuvitella olevansa jossain Kuhmon takana. Näyttää melkein erämaalta ja tuoksuu erämaalta, mutta ei aivan tunnu sellaiselta. Mukavan oloinen paikka kuitenkin.

Joutsniemen suunnassa maasto muuttui lehtipuisemmaksi. Minulla ei varsinaisesti ollut asiaa pari kilometriä pitkän niemen kärkeen, mutta aurinkoisena päivänä kapeahkolla harjulla oli kiva kävellä.


Niemeä kulkiessani minulle selvisi myös P-paikalla olleen linja-auton merkitys. Joutsniemen tulipaikalla oli iso joukko alle kouluikäisiä lapsia ohjaajineen. Pienille lapsille Leivonmäki onkin hyvä kohde, koska polut ovat helppokulkuisia ja kohtuullisen pituisia.

Hiukan myöhemmin, Lintuniemen laavulla, lapsia oli lisääkin, ja parkkipaikalle palatessani tavoitin vielä kolmannenkin ryhmän. Porukka vaikutti mukavalta, joten en itsekään kiirehtinyt, vaan heittäydyin jonon jatkoksi. Matka eteni jotenkin leppoisasti.

Autolle päästyäni minusta tuntui siltä, että voisin kävellä vähän enemmänkin, joten ajelin vielä Rutajärven eteläpuolelle, Kirveslammen parkkipaikalle. Sen kautta kulkee pari pienempää lenkkiä, jotka sopivasti täydentäisivät muuten lyhyehköä päivämatkaa.


Kirveslammen kierroksen varrella on uudehko lintutorni, joka sijaitsee varsin hienolla paikalla. Kyseinen suo-osuus olikin Soimalammen ohella Leivonmäen parasta antia; tosin Rutalahteen menevä polku (puiston pohjoispäässä) jäi vielä kulkematta. Ehkäpä sinne joskus!


tiistai 12. kesäkuuta 2018

Hevosella pääsee

Katselen toisinaan TV:stä "Alaska: Last Frontier" -sarjaa. Se kertoo Etelä-Alaskassa asuvasta Kilcherien suvusta, jonka jäsenet pyrkivät elämään mahdollisimman omavaraisesti. Suomalaisin silmin katsottuna elämä 20 kilometrin päässä lähimmästä taajamasta ei ehkä ole niin extreme-juttu kuin sarja antaa ymmärtää, mutta ohjelmaa on silti hauska seurata.

Yksi Kilchereiden perinteistä liittyy hevosten kouluttamiseen. Ajatus on, että hevoset täytyy jo varsana totuttaa esimerkiksi veteen ja voimakkaisiin ääniin (aseet), jotta ne eivät myöhemmin säiky eteen tulevia tilanteita.

Itse sovellan samaa käytäntöä autoihin. Uusi auto kannattaa mahdollisimman pian johdattaa huonoille teille, jotta elämän haasteellisuus selviää sille jo varhaisessa vaiheessa.

Olen havainnut, että Juuka-Nurmes-Vaikko -kolmion sisään jäävä alue soveltuu tähän tarkoitukseen hyvin. Alueella on paljon sorateitä, joista osa on pieniä metsäautoteitä. Sinne edellinen Subarukin vietiin uutena, ja nyt oli uuden Outbackin vuoro.

Lähestyimme aluetta pohjoisesta, 75-tien suunnasta, josta käännyimme kohti Vaikkoa menevälle tielle. Kyseessä oli soratie, mutta sen leveys hämmensi meitä. Lentokoneillako puita nykyään rahdataan metsästä pois?


Hiukan myöhemmin tie kuitenkin kapeni, ja muutaman kilometrin päästä ohitimme metsästyskämpän, joka oli yksi alueen harvoista rakennuksista.

Arvaako joku kämpän nimen?


Aivan, Hirvivaaran kämppähän se.

Mutta olihan meillä retkikohdekin katsottuna. Ahmosuon kupeessa menee kartan mukaan polku, jolle on annettu ihan oma nimi: Vaarojen vaellus. Polku ei tosin näyttänyt etenevän vaaroja pitkin vaan pikemminkin soilla, mutta emme antaneet sen häiritä, koska suotkin ovat kivoja.

Ajoimme metsäautotien päässä olevaan silmukkaan, jonka kautta reitti kulkisi. Maastosta polkua ei kuitenkaan erottunut, vaikka kuinka tiirailimme.


Hetken puskia tuijotettuamme luovuimme Vaarojen vaelluksesta jatkaaksemme autolla kohti Panjavaaraa ja Petäisen vuokrakämppää, jonka lähistöllä risteili muutamia polkujakin.

Lähdimme tallustamaan Nurmisen rantaa myötäilevää polkua. Se vei meidät joen rantaan, mikä herätti vaimossa tunteita.

  • Hetkinen, tässä joessa on jotain tuttua...
  • Olisiko noin? Joet muistuttavat joskus toisiaan.
  • Oletko sinä hyväkäs taas raahannut minut Keihäsjoelle? En taatusti ole sivulauseessakaan maininnut Roomaa tai mitään muutakaan Keski-Euroopan kaupunkia!
  • Et niin, mutta lomat lähestyvät, ja tämä on ennaltaehkäisevä toimenpide, joka suojelee sinua pahoilta ajatuksilta.

Kaikesta huolimatta rouva tuntui viihtyvän joella.


Kesäinen Keihäsjoki näyttikin paikoin siltä, että sitä olisi voinut vaikka silittää.


Joen varresta palattuamme kävimme vilkaisemassa Pettäisen kämppää, joka sijaitsi mukavalla paikalla. Tupa näytti metsän suunnasta katsottuna vähän karulta, mutta järven puoleinen sivu oli ihan hieno!



Pettäiseltä jatkoimme autolla kohti Tervavaaraa, jonka pohjoispuolelta löytyy Porttilouhen jyrkkäseinäinen rotko. Edellisellä kerralla lähestyimme kohdetta lännen puolelta, joten nyt ajattelimme patikoida sinne etelästä, UKK-reittiä pitkin.

Lähellä rotkoa koin pieniä kauhunhetkiä. Vaimo taapersi edellä, ja itse loikin perässä poiketen siellä täällä kuvaamaan rotkoa.


Saapuessani Porttilouhen nuotiopaikalle en nähnyt vaimoa missään. Arvelin ensin, että rouva on laskeutunut polkua pitkin rotkon pohjalle, mutta siellä ei ollut ketään.


Huhuilin vaimoa useita kertoja saamatta kuitenkaan vastausta. Aloin huolestua. Jos ei ole varovainen, Porttilouhen sammaleisilta reunamilta on helppo pudota rotkoon, ja siinä käy huonosti.


Puhelimen kenttä oli aiemmin heikko, mutta yritin silti soittaa vaimolle. Olin huojentunut, kun vaimo vastasi, tosin hiukan sekaisen oloisena.

Matala verensokeri oli tehnyt diabeetikolle tepposet, ja vaimo oli tokkuraisena jatkanut kulkemistaan ennestään tutun nuotiopaikan ohi. Maaston piirteet huomioiden tämä oli pelottavaa, ja tilanne olisi voinut päättyä huonostikin. Onneksi ääntä pitämällä löysimme toisemme.

Ensiavuksi tarjoilemani suklaa sai vaimon toipumaan, mutta jatkossa rouva vältteli turhia riskejä.



Päivän päätteeksi patikoimme vielä Kiteenjärven UKK-kämpälle syömään loput eväämme. Paikka vaikutti mukavalta, ja sinne täytyneekin palata paremmalla ajalla uudestaan. Vaikkapa Ylemmäisen suunnasta UKK-reittiä pitkin.


lauantai 9. kesäkuuta 2018

Tervetuliaiset

Auton vaihtaminen on joskus työlästä. Ainakin silloin, jos uuden auton valinta edellyttää koeajorumbaa, kuten itselleni edellisellä kierroksella kävi.

Tällä kertaa ajattelin päästä helpommalla. Tehtävää yksinkertaisti se, että uuteen autoon liittyvät toiveeni olivat nyt pelkistetympiä kuin kolme vuotta sitten:

  • Farmariauton tilat
  • Reilu maavara
  • Neliveto
  • Korkeaprofiiliset renkaat

Ja ehkä listaan voisi lisätä vielä bensakoneenkin, kun dieselien tulevaisuus vaikuttaa vähän harmaalta. Melko lyhyen pohdiskelun jälkeen lompsin Subaru-kauppaan ja tilasin uuden Outbackin.

Näillä kriteereillä Subarulla ei oikeastaan edes ole vaihtoehtoja, ainakaan samassa hintaluokassa. Aiemmin Volvo XC70 paini edes jotenkin samassa sarjassa, mutta sitä ei enää myydä.


Vuoteen 2018 tultaessa Outback koki kevyen kasvojen kohotuksen. Pari edellistä vuosimalliakin sisälsivät pieniä muutoksia, mutta pohjimmiltaan auto on edelleen sama kuin vuonna 2015 esitelty Outback, joka itsellänikin aiemmin oli.


Mitä uutta hyppy vuodesta 2015 vuoteen 2018 tuo tullessaan? Päällisin puolin aika vähän, mutta kun verrataan karvalakkimalleja (Base / Active) keskenään, pinnan alta löytyy lukuisia pieniä muutoksia. Itse arvostan eniten seuraavia:

  • Uudet ajovalot, nyt myös LED-kaukovalot
  • Avaimeton lukitus- ja käynnistysjärjestelmä
  • Uudet lähikamerat edessä ja sivulla
  • Uusi audio- ja informaatiojärjestelmä

Myös EyeSight-kamerajärjestelmään liittyvät uudistukset - kuten vaikkapa kaistanpitoavustin - ovat mukavia. Olkoonkin, että metsäautoteillä niille on harvemmin käyttöä.


Yleisesti ottaen muutokset eivät kuitenkaan ole sellaisia, mitä ei muissa autoissa olisi jo nähty. Subaru ei pienenä autonvalmistajana yleensä kiirehdi teknisten innovaatioiden kanssa, mutta perusasiat ovat sitäkin paremmin hallussa.


Lyhyen alkutaipaleen aikana ei isompia valituksen aiheita olekaan kertynyt, mutta audiojärjestelmästä puuttuva on/off -kytkimen puute ihmetyttää. Radion saa kyllä napista vaimennettua (mute), mutta kun auton seuraavan kerran käynnistää, se on taas päällä. Ainoa tapa pitää radio jatkuvasti hiljaisena on kääntää volyymi nollaan.

Toinen vähän hassu juttu on se, että vanhemmassa mallissa ollut 2-alueilmastoinnin Dual-valitsin on vaihtunut Sync-kytkimeksi. Ennen siis auton molemmille puolille puhallettiin lähtökohtaisesti yhtä lämmintä ilmaa, ja erillissäädön sai halutessaan päälle Dual-toiminnolla.

Outbackin 2018-mallissa lämpötilan erillissäätö on muuttunut oletusarvoksi, ja jos sen haluaa ohittaa, täytyy valita Sync-toiminto, jonka merkiksi keskikonsoliin syttyy ärsyttävä vihreä valo.

Onneksi kellonaika ja ulkolämpötila näkyvät nyt aiempaa suuremmalla fontilla. Ja toki on hyvä tiedostaa, että kojelaudassa palava vihreä valo ei ole ihmiskunnan pahimpia ongelmia.

Moottorina on edelleen 2.5-litrainen bensabokseri, eikä dieseliä enää ole tarjollakaan. Se ei haittaa minua, koska vaikka ensimmäistä Outbackia hankkiessani isohko bensakone arvelutti, olen sittemmin ollut valintaan tyytyväinen. Markkinoilta löytyy tehokkaampiakin moottoreita kuin vapaastihengittävä 2.5i, mutta Outbackilla ehtii Suomen oloissa oikein hyvin.

Kulutuskaan ole auton kokoon ja ominaisuuksiin nähden kohtuuton (maantiellä 5,5 - 7,0 l/100 km, taajamassa 7,0 - 11,0 l/100km). Uuden mallin osalta kulutuksen pitäisi vielä olla pienempi, vaikka viralliset lukemat ovatkin hieman nousseet mittaustapaan tehtyjen muutosten vuoksi.

torstai 7. kesäkuuta 2018

Jäähyväiset

Patvinsuolle suuntautuneella viikonloppuretkellämme oli erityinen merkitys, koska kyseessä oli samalla Subben jäähyväismatka. Subbe ei tosin tiennyt sitä, joten minun piti matkalla ottaa asia esiin.

  • Kuule, meidän täytyy puhua yhdestä asiasta.
  • No mistä? Onko joku huolto jäänyt väliin?
  • Ei, vielä tärkeämpää. Meidän tiemme eroavat.
  • Mitä se tarkoittaa?
  • Sinä saat uuden kodin ja uuden isännän.
  • Ai... Olen joskus pohdiskellutkin, että jotain tällaista saattaisi tapahtua.
  • Tämä ei ole mitenkään poikkeuksellista, joten älä ota asiaa autokohtaisesti. Näin käy useimmille autoille ennemmin tai myöhemmin.
  • Uskon sen. Ehkä uusi omistajakin vie minut joskus metsään?
  • Kyllä varmasti vie.
  • Mutta ajetaanko vielä kerran yhdessä mutaan?
  • Joo, totta kai!

Onneksi Subbe suhtautui tilanteeseen hienosti. Taisin silti haukata liian suuren palan luvatessani sille vielä yhden mutakylvyn. Viikkoja kestäneen kuivan kauden jälkeen kuraa ei löytynyt oikein mistään.

Paremman puutteessa suuntasimme Suovu-Palosen alueelle. Siellä ainakin on metsäautoteitä, joista Subbe tykkää. Samalla voisin itse poiketa vaikkapa Nihtilahden laavulla, jonne talvella lumikenkäilin vaimon kanssa.



Matkan varrelle osui myös Palosen kämppä, jossa en koskaan ollut käynyt, joten tein sinne itsekseni pienen lenkin.


Karttaa selatessani huomasin, että Palossalmessa saattaisi olla jonkinlainen silta, joka mahdollistaisi patikoinnin Pieni-Palosen ympäri. Koska en kämppärannasta sellaista erottanut, lähetin Kaukon tutkimaan asiaa.


Siltaa ei kuitenkaan näkynyt ilmastakaan. Ehkä karttamerkintä kuvaa vain mahdollisuutta kahlata matalan veden aikaan salmen yli.

Lopuksi ajelimme vielä Ryönänkosken laavulle kahvittelemaan. Laavu sijaitsee jokivarressa, ja ensimmäistä kertaa tämän kesän aikana tuntui siltä, että hyttysiä on vähän liikaa. Siihen täytynee taas totuttautua.

lauantai 2. kesäkuuta 2018

Satasaarinen

Näin tässä yhtenä yönä hassua unta. Unessa karhu pisteli vaimon poskeensa, tai ainakin tavoitteli sitä.

Pian tuon jälkeen minusta alkoi tuntua, että meidän pitäisi lähteä Patvinsuolle. Lämpöaallon helliessä suolla olisi ihan erilaista kuin edellisellä kerralla, viime syksynä.

Vaimo ei jostain syystä innostunut asiasta, mutta Kauko sentään lähti mukaan. Suuntasimmekin heti töistä päästyäni viikonloppuretkelle kohti itärajaa.

Patvinsuolle on jonkin verran matkaa, mutta halusin ajaa sinne jo perjantaina, jotta koko seuraava päivä olisi käytettävissä retkeilyyn. Perille päästyämme leiriydyimme Suomunjärven rantaan.

Illalla oli ylimääräistä aikaa, ja kun aurinko vielä paistoi hienosti, lähdin kävelylle Kuikkaniemeen.



Iltapalaa tehdessäni huomasin, että olin viime kesänä ostanut kaasukeittimeen uuden polttimen. Hyvä juttu, edellistä pitikin koko ajan säätää!

Uusi poltin (MSR PocketRocket 2, luulisin) paloi mukavan tasaisesti, tosin hämmentävän pitkään se vettä kuumensi. Ehkä en vanhojen tottumusten vuoksi ollut säätänyt sitä riittävän suurelle teholle.


Suomu on verrattain rauhallinen paikka, mutta yöllä kurjet intoutuivat melskaamaan suolla. Tämä selvästikin hermostutti Kaukoa, koska linnut ja kopterit eivät yleisesti ottaen ole hyvissä väleissä. Dronet taitavat ärsyttää lintuja, jotka joskus hyökkäilevät kopterien kimppuun.

Rauhoittaakseni Kaukoa otin sen viereeni nukkumaan. Loppuyö menikin hyvin, ja ehdin aamulla jo touhuta tovin, ennen kuin Kauko viimein heräsi.


Sitten oli aika hakeutua suolle. Patvinsuolla on paljon polkuja, ja varsinkin kaakkoiskulma oli itseltäni näkemättä. Niinpä päätimme tällä kertaa tavoitella Koiteretta, joka satoine saarineen rajaa Patvinsuota etelässä


Lähdimme liikkeelle Jokivaarankankaalta, josta etenimme kohti Majaniemeä. Matkalla teimme piston Teretin polulle käydäksemme Halosenniityllä, jota viime syksynä lähestyin vastakkaisesta suunnasta. Niityllä oli märkää.


Majaniemessä oli jotenkin rytöistä rannalle kaatuneiden puiden vuoksi. Laavua niemestä ei löydykään, mutta rantatöyräällä oli muutama telttapaikka.



Majaniemestä Pirskanlammen suuntaan mennessä polku kapeni, emmekä lopulta jatkaneetkaan sitä kuin Hietaniemeen asti.

Vaikka palasimme autolle samaa reittiä kuin mennessäkin, paluumatkalla polku näytti ihan erilaiselta. Äkkiä havahduin siihen, kun joku eläin rymisteli puskista karkuun. Ensin luulin sitä karhuksi, mutta kyseessä taisikin olla porsas.


Hetkeä myöhemmin havaitsin kuitenkin ihan oikean karhun, joka makasi varvikossa! Kyseessä oli vihreä panda, joita ei näillä leveyksillä yleensä tapaa.

Karhulla oli reppu selässä, joten se lieneekin tullut jostain kaukaa. Onneksi eläin vaikutti kesyltä; se tuskin olisi syönyt vaimoakaan.


Autolle palattuamme oli aika jättää Patvinsuo taakse. Kotimatkalla poikkesimme pikaisesti Ruunaalla, jossa Neitikoski tulvi yhä, vaikka metsässä oli rutikuivaa.


sunnuntai 27. toukokuuta 2018

Varrella virran

Kaavin ja Juuan rajalla virtaa erityisesti melojien suosiossa oleva Vaikkojoki. Sen rantamilla kulkee myös Vaikon vaellukseksi kutsuttu vaellusreitti, jota jostain kumman syystä on tähän asti vältelty

Reitti ei varsinaisesti ollut meille tuntematon, mutta nyt päätimme perehtyä Vaikon vaellukseen tarkemmin. Niinpä ajoimme autolla Rakkinekoskelle, josta lähtee polku kohti pohjoisempana olevaa Makkarasärkkää. Hienoja nimiä, muuten!

Alkuperäinen ajatuksemme oikeastaan oli autoilla Makkarasärkälle asti, mutta Rakkinekoskella olevan sillan ylittäminen epällytti. Olihan siinä ajokieltokin, mutta jos silta on niin heikko, ettei kaiteisiinkaan parane nojailla, liekö sillalle muutenkaan mielekästä ajaa autolla?

Oikeasti näytti siltä, että silta kaiteineen on hiljattain kunnostettu, mutta päätimme silti kunnioittaa liikennemerkkiä. Jätimme auton Rakkinekosken P-paikalle, ja lähdimme patikoimaan Vaikkojoen vartta ylös.

Vaikkojoki on jäänyt itselleni hiukan etäiseksi, enkä tiennyt, mistä ja mihin se tarkalleen ottaen virtaa. Kun karttaa katsoo, yläjuoksulta löytyy aika monen nimistä jokea, mutta lopulta vastaan kuitenkin tulee Vaikkojärvi. Eli kai se sitten on Vaikkojoki, joka Rakkinekoskessakin virtaa.


Jokien rantamilla on usein alkukesäisin märkää, eikä Vaikkojoki ollut tässä suhteessa poikkeus. Pitkospuita kyllä riitti satametreittäin, mutta ne olivat vähän rempallaan. Oltiinko niitä vasta laittamassa paikoileen, vai oliko tulva levittänyt ne miten sattuu? Pitkokset ainakin näyttivät melko uusilta.


Polkua ympäröivä märkä suo taisi herättää vaimossa vanhoja pelkotiloja, ja arvelinkin, että suohon kaatumisten maailmanennätys on taas kohta uhattuna.


Ennakko-odotuksista poiketen rouva sinnitteli suon yli kuivin jaloin. Hiukan myöhemmin eteemme kuitenkin tuli lisää kosteikkoja, jotka saivat itsenikin epäröimään ylitystä.


Onneksi Retkikartta opasti, että läheisen Rätkäle-Levän kautta pääsisi kiertämään kastelematta itseään. Tuota pikaa saavutimmekin Makkarasärkän, joka vaikutti... todella hienolta!

Polku eteni särkkää pitkin Vaikkojoen lipuessa vieressä, ja navakka tuuli sai ajoittain hongat humisemaan. Tarvitaanko vielä jotain muuta?


Pian havaitsimme laavun, joka oli rakennettu joen rantaan, ilmeisesti myös melojia ajatellen. Ruokahalua herättääksemme kävimme vielä Rajasuon laidassa kääntymässä, ja palasimme sitten laavulle kahvittelemaan.


Paluumatka eteni pääosin samoja jälkiä kuin mennessäkin. Takaisin Rakkinekoskelle päästyämme oli taas nälkä, joten söimme viimeiset eväät kosken partaalla olevalla nuotiopaikalla. Olisihan siinä ollut keittokatoskin, mutta ruoka loppui kesken. Ehkä ensi kerralla sitten.

sunnuntai 20. toukokuuta 2018

Volokin jäljillä taas

Lyhyen lomamme viimeiselle päivälle olimme miettineet valmiiksi kaksi kohdetta. Ensin tavoittelisimme Sotkamon eteläpuolella olevalle Iso Peuralampea, ja sen jälkeen jatkaisimme kohti Sonkajärveä, Volokin polulle.

Iso Peuralampi ei ehkä ole maailmanluokan retkikohde, mutta kartan mukaan sinne menee polku ja perillä odottaa laavu, mikä riittää meille. Päätimme lähestyä lampea Iso Peuravaaran eteläpuolelta, jonne auton saisi helposti parkkiin.

Vaikka metsässä ei enää näkynyt lunta, vaaran kupeeseen nousevalla tiellä oli paikoin paksu hanki. Varjoisissa kohdissa lunta saattoi olla parikymmentä senttiä, ja ylämäkeen saikin ajaa vähän totisemmin.

Onneksi tapanani ei ole hötkyillä ohimenevien trendien kanssa, joten auton alla olivat edelleen kitkarenkaat. Kesärengaspellet olisivat olleet Peuravaaran tiellä ihmeissään!


Kitkarenkaan ominaisuudet eivät yleisesti ottaen ole parhaimmillaan 25 asteen helteessä, mutta soratiellä rengas on hämmentävän hyvä. Pehmeä kumi vaimentaa mukavasti karkean soran ja pienten kivien tuottamaa tärinää.

Iso Peuravaaraa on viime vuosina parturoitu, joten kannon nokkaan noustuaan monokulaarillakin näki aika hyvin. Metsätraktori oli tosin rymistellyt polut olemattomiin, mutta onneksi Peuralammelle ei ollut pitkä matka.


Peuralammen laavu näkyy retkikartassakin, mutta vaikutti siltä, että paikan suuruuden päivät ovat takana. Vieraskirjan edelliset merkinnät olivat kuitenkin viime syksyltä.


Itse lampi oli kaikessa rosoisuudessaan kaunis, vaikka aika vähän sen rannoilla näkyi elämää. Sammakot sentään kurnuttivat, kuten edellisenä päivänä Hiidenportissakin.


Peuravaaralta laskeuduttuamme suuntasimme kohti Sonkajärveä ja Jyrkän kylää, josta pääsisimme kätevästi Volokin polulle, ja varsinkin sen puolivälissä olevalle Uuranholille.

Suorin reitti Sonkajärvelle olisi mennyt Hiisi-nimisen kylän kautta. Se kuulosti hauskalta; etenkin, kun viereisen Hiidenjärven takana olevalla luonnonsuojelualueella kohosi myös kaksi Hiidenvaaraa, iso ja pieni.

Vaarojen välissä oli vielä Hiidenkattilaksi nimetty luonnonmuodostelma, joka täytynee joskus käydä tarkistamassa. Tällä kertaa ei menty, koska reilun 25 kilometrin mittainen oikotie vaikutti niin kuoppaiselta, että päätimme mieluummin ajaa pidemmän lenkin Talvivaaran kautta.

Uuranholille vievä Rehvontie sen sijaan oli hyvässä kunnossa. Pysäköimme auton Kiusalankankaalla olevaan silmukkaan, ja lähdimme patikoimaan Volokin polkua kohti Holinmäkeä.

Viimeinen kilometri Holinmäen rinteessä oli hankalakulkuinen polulle kaatuneiden puiden vuoksi. Lumi kai ne oli sortanut, mutta poikkeuksellista oli laonneiden puiden suuri määrä, joka käytännössä teki polusta kulkukelvottoman. Etelärinteessä olevan hakkuuaukean kautta oli kuitenkin hyvä mennä.



Holinmäelle oli sitten viime näkemän (2016) rakennettu uusi pöytäryhmä, ja jopa pienehkö näköalatasanne!


Mäeltä avautuikin nyt hieno näköala varsinkin Haajaistenjärven suuntaan.



En tosin ole varma, ovatko yllä olevat kuvat omiani vai Kaukon ottamia, mutta lavalta oli joka tapauksessa hyvä tähystää.