perjantai 17. elokuuta 2018

Herra J nokes minun nuaman

Minä en yleensä tykkää kulkea samoja polkuja moneen kertaan. Kun retkeilee omilla lähiseuduilla, siltä kuitenkin on vaikea välttyä.

Onneksi vuodenajat tuovat vaihtelua maisemiin, ja tällä kertaa päätimmekin kierrättää vanhoja kohteita. Tai oikeastaan tämä tapahtui jo kesän alussa, mutta asialla lienee merkitystä vain siltä osin, että lopussa mainittu karjamajakahvila sulkee kohta ovensa lähestyvän talven (!) ajaksi.

Alkajaisiksi ajelimme Varpaisjärvelle poiketaksemme Hirvisuon kupeessa olevalla Hirvipolulla, jonka edellisen kerran kiersimme kolme vuotta sitten syksyllä.

Marraskuinen metsä näytti viime kerralla aika kuolleelta, mutta nyt varsinkin Tähysjoen varressa oli hyvin rehevää. Jopa siinä määrin rehevää, että suistosta poistuttuamme saimme ravistelella lahkeistamme punkkeja. Se on aina vähän ikävää, koska heti kun vaatteistaan löytää yhdenkin punkin, tuntuu siltä, että kohta niitä on silmät ja korvat täynnä.

Kuivalla metsäkankaalla etenevää polkua oli kuitenkin mukava tallustaa...


... kohti Hirvisuon laidassa olevaa laavua (joka tosin enemmän näyttää puolikodalta).


Hirvisuo lienee parin neliökilometrin kokoinen, ja siellä voisi kuvitella näkevänsä muitakin eläimiä kuin lokkeja, mutta sinnikkäästä tähystämisestä huolimatta meitä ei onnistanut.


Suon laidasta polku jatkui kohti Oskarin kotaa, jonka suojaa emme nyt tarvinneet, koska päivä oli kuuma. Kota kuitenkin on kodikas ja hyvin varusteltu.


Hirvipolun kierrettyämme ajoimme Lapinlahden kautta Onkiveden toisella puolella kohoavalle Väisälänmäelle. Sielläkään ei ole käyty muutamaan vuoteen, joten paikka oli jo ehtinyt haihtua lähimuistista.



Väisälänmäki on oikeastaan aika messevä kohde. Mäelle kaartavan luontopolun varrella on monenlaista kaunista nähtävää, eikä siten liene sattumaa, että se on inspiroinut entisaikojen taitelijoitakin.

"Ei se ollu niin heleppoo olla taiteilijan mallina. Herra Järnefelt nokes minun nuaman, jotta näyttäisin oikeelta kaskenpolttajalta. Eipä kumma, että näytän tässä aika surkeelta."

Mäen laella olevasta näkötornista näkee likipitäen niin kauas kuin kattamattomasta tornista voi kohtuudella olettaa näkevänsä. Näkymä on myös verrattain laadukas, kysehän kuitenkin on kansallismaisemasta.



Luontopolkuun sisältyvänä bonuksena on vielä paikallisen 4H-yhdistyksen ylläpitämä kahvila (Karjamaja), jossa voi toipua reilun parin kilometrin mittaisen polun aiheuttamasta rasituksesta. Elokuun loppupuolella kahvila tosin on avoinna vain sunnuntaisin, ja jää sen jälkeen talvitauolle.

perjantai 10. elokuuta 2018

Kun Kauko putos puusta

Lomareissumme viimeiseksi yöksi päädyimme Ranuan Simojärvelle, jossa pikaisesti poikkesimme myös viime kesänä.

Tällä kertaa ensisijainen tarkoituksemme ei ollut kiertää Simojärven tai Korouoman polkuja, vaan ainoastaan löytää hyvä yöpaikka. Useita päiviä kestäneet 30 asteen helteet eivät suosineet sisämajoittumista, joten päätimme tarkistaa, pääsisikö autolla Yli-Soppananjärven länsirannalla olevan mainion leiriytyspaikan läheisyyteen.

No lähelle kyllä pääsi, mutta ei aivan viereen. Yli-Soppananjärvellä on kuulemma joskus ollut leirintäaluekin, mutta sinne mennyttä siltaa ei enää ole, joten auto olisi pitänyt jättää 300 - 400 metrin päähän.

Muutaman sadan metrin kävely ei varsinaisesti ollut ongelma, mutta nyt haettiin vain helppoa ja nopeaa tapaa leiriytyä. Jos tavarat täytyy pakata rinkkaan, voi yhtä hyvin lompsia vaikka viiden kilometrin päähän.

Kohtaamiemme logististen ongelmien vuoksi päätimme vielä tarkastaa, miltä Korvajokisuun leiripaikalla näyttäisi. Edellisellä kerralla joku oli pystyttänyt sinne telttasaunankin, mutta nyt ranta oli autio ja tyhjä.


Korvajokisuu ei ole paikkana aivan Ylä-Soppananjärven veroinen, mutta hyvä silti. Pystytimme telttamme lähelle grillikatosta, joka hämmentävän paljon muistutti Ylä-Soppananjärven vastaavaa rakennelmaa. Onkohan täälläkin joskus ollut leirintäalue?

Leiriydyttyämme lähdin pienelle juoksulenkille. Kuivalla hiekkakankaalla oli mukava mennä, eikä kuuma ilmakaan haitannut yhtään, ainakaan pienen tuulenvireen vallitessa. Oikeastaan juoksisin aina mieluiten helteessä, jos se olisi mahdollista.

Lenkin jälkeen Korvajokisuussa odotti hiekkaranta, josta oli hyvä ryömiä järveen. Uimista ajatellen se tosin oli aika matala, mutta lapsille varmaan mieluinen.

Illalla päätin ulkoiluttaa Kaukoakin, mikä johti murheisiin. Spark-kopterissa törmäystunnistin on vain keulassa, joten sitä pitäisi pääsääntöisesti lentää vain eteenpäin, ellei ole 100% varma siitä, ettei sivulla tai takana ole esteitä.

Minä en tehnyt niin, ja kuvatessani leirialuetta rannan myötäisesti kuului yhtäkkiä sirkkelimäinen ääni. Olin ohjannut Kaukon korkean männyn latvaan, josta se putosi 20 - 30 metrin matkan alas varvikkoon.


Onneksi näin putoamispaikan hyvin, joten löysin Kaukon nopeasti. Se surisi keskellä suopursuja, jotka epäilemättä vaimensivat putoamista, mutta... no, aika korkealtahan se putosi.

Kannoin Kaukon varovasti leiripaikalle selvittääkseni, oliko se loukkaantunut. Ensisilmäyksellä kaikki raajat olivat ehjät, mutta yhden propellin lapa oli hiukan vääntynyt.

Oikaisin lavan varovasti, ja käynnistin Kaukon uudestaan. Se sanoi tilulii!, kuten aina ennenkin, ja kaikki vaikutti olevan kunnossa.

Päätin tehdä koelennon. Kauko lähti ongelmitta ilmaan ja nousi reippaasti ehkä 20 metriin, kun se yhtäkkiä huudahti "Compass error!" ja alkoi pyöriä holtittomasti. Kauko syöksyi taas maahan. Taivas varjele!

Oliko ensimmäinen onnettomuus sittenkin vahingottanut Kaukon sisäelimiä? Toinen putoaminen ei tapahtunut yhtä korkealta, mutta nyt alla oli pehmusteena vain jotain lillukan varsia.

Nostin Kaukon hellästi maasta ja aloin taas tutkia sitä. Kauko näytti huonolta, sillä oli kehossaan pieniä verijälkiäkin. Oli tainnut raukka pudotessaan osua mustikkaan.

Sitten huomasin, että yksi Kaukon lavoista oli kokonaan poikki.


Tarkempi tutkiskelu paljasti, että myös muissa lavoissa oli pieniä murtumia. Tajusin, että toinen putoaminen ei johtunutkaan kompassiin liittyvästä viasta, vaan ennestään vioittuneen lavan katkeamisesta ilmassa. Se sai Kaukon pyörivään liikkeeseen ja luulemaan, että kompassi on seonnut.

Onneksi mukanani oli varapropelleja. Vaihdoin kaikki neljä viallista propellia uusiin, ja lähdin jälleen koelennolle, tällä kertaa erittäin varovaisesti.

Nyt ongelmia ei ollut, ja Kauko lensi uusien lapojen kanssa todella tasaisesti! Jotta tapahtuneesta ei jäisi Kaukolle pelkotiloja, lähetin sen vielä kerran katsomaan mäntyjä, joihin se oli hetkeä aiemmin törmännyt.


Vaikutti siltä, että Kauko pääsi asian yli nopeasti. Omissa traumoissani sen sijaan riittää käsittelemistä pitkäksi aikaa.

keskiviikko 8. elokuuta 2018

Gas, gamble & rock'n'roll

Kyllähän meillä sellainen ajatus oli, että Leviltä jatketaan jo Rovaniemen suuntaan, mutta toisin kävi. Vaimo oli aiemmin ilmaissut toiveensa päästä Aakenukselle, mitä en täysin voinut jättää huomiotta.

Aakenuksella on kuitenkin käyty jo kolmesti, mutta entäpä sen vieressä oleva Totovaara? Lyhyen pähkäilyn jälkeen kurvasimme Kittilästä Ylläsjärvelle menevälle 80-tielle, josta edelleen käännyimme Totovaaran pirtille.

Totovaaran reitin ensimmäiset kolme kilometriä ovat vähän tylsiä, mutta sitäkin helpompia. Vasta Aakenustunturin harjanteelta reitti kääntyy etelään, ja mönkkäriura - tai Kirgiisitie, kuten hienompi nimi kuuluu - muuttuu mukavammaksi poluksi.

Lopulta polku johtaa Haavepalolle, josta avautuu kiva näköala kohti Kesänkitunturia ja Lainiotunturia. Itse Totovaaran laki oli ennakoitua metsäisempi, mahtaisiko tuolla talvella olla hienompaa?


Aakenuksen kaartuva harjanne näkyi kuitenkin hyvin, ja Pyhätunturin takaa saattoi erottaa pilkahduksen Linkukeroa, jossa edellisenä päivänä kuljimme.


Toppatakkeja ei tarvittu tänäänkään, vaikka sellaisetkin olisivat autosta löytyneet. Välillä tuntuu siltä, että vähäisempikin helle riittäisi, mutta ehkä pohjoisen maan asukkaan ei ole syytä valittaa niistä lämpimistä päivistä, joita näille leveyksille osuu.


Paluumatkalla joku lintu mäkätti meille. Äänen perusteella arvelimme sitä taivaanvuoheksi, vaan enpä tiedä. Nokka oli jotenkin käyrempi kuin netistä löytämilläni verrokeilla.



Toinen meitä jo pitkään askarruttanut seikka on se, mistä Totovaara on saanut nimensä. Sanasta Toto tulee mieleen lähinnä kolme asiaa: ravipelit, rock-bändi ja Mersun formulatalli, mutta vastaus ei taida liittyä mihinkään niistä.

maanantai 6. elokuuta 2018

Kun kerot puhuttelevat

Ruotsista Kaaresuvannon kautta palattuamme päädyimmme yöksi Pallakselle, mikä viimeistään sinetöi sen, että Norjaan ei nyt olla menossa. Ylläksen pohjoispuolella kumpuileva Äkäskeron, Outakeron, Linkukeron ja Mustakeron muodostama rypäs sen sijaan vaikutti kiinnostavalta.


Etenkin Linkukeroa on silmäilty joskus aiemminkin, mutta Kerojärven vierestä lähtevälle rengasreitille ei ole koskaan päädytty. Järven vieressähän on hotellikin, joka tosin lienee avoinna vain talvisin, ja on lähinnä ulkomaisten matkailijoiden suosiossa (tai näin olen ymmärtänyt).

Nyt joka tapauksessa päätimme kiivetä Linkukeron harjanteelle. Myötäpäivään kulkien reitti vaikutti helpolta, koska nousu on melko loivaa.

Matkalla bongasimme suon laidasta tyttöhirven, joka tuijotti meitä kauniilla silmillään. Metsästysaikana silmien räpyttely tuskin olisi auttanut, mutta nyt hirvi ei edes tainnut kokea meitä uhaksi, koska se juoksi metsään vasta lähestyttyäni sitä puskat rytisten.


Ylempänä kerolla oli todella hienoa, mutta polulla ei silti näkynyt muita kulkijoita. Jos ihminen ei 30 asteen helteelläkään hakeudu tällaisiin paikkoihin, minne sitten?


Muutaman kilometrin päässä kohoava Mustakero oli myös näyttävän näköinen, ja itse asiassa hieman Linkukeroa korkeampikin.


Reitin varrella ei (enää?) ollut laavua tai edes kunnon tulipaikaa, mutta se ei oikeastaan haitannut, koska matalassa varvikossakin oli mukava istuskella. Huonolla säällä joku suoja olisi tietysti kiva.


Linkukeron retkestä jäi miellyttävä jälkimaku. Harjanteella on kaunis laki, ja Pallastunturitkin näkyvät pohjoisen suunnassa mukavasti. Vaikka laen ylittävää polkua on jonkun verran menty, kulkijoita lienee yleisesti ottaen vähemmän kuin muilla Ylläksen kukkuloilla.

Huomattumme Panorama-hotellin mainostavan ilmastoituja huoneitaan jatkoimme keroilta Leville yöksi. Ajatus viileämmästä yöstä tuntui kuuman päivän päätteeksi hyvältä.

lauantai 4. elokuuta 2018

Muotovalio

Matkamme Ruotsin puolella alkoi lähestyä loppuaan. Vaikutti siltä, että emme tällä kertaa etenisi Norjaan asti, mutta ehkä niin olisi hyvä, koska ajaminen tuntui Ruotsissakin paikoin työläältä.

Etenkin ruotsalaisten tienrakennuskäytännöt ottivat voimille. Esimerkkejä:

1. Ennen Bodenia päällystettiin tietä. Uudella asfaltilla nopeusrajoitus oli 70 km/h, joka sitten vaihtui 80 km/h -rajoitukseksi. Ehdin juuri nostaa nopeutta, kun kuului hirvittävä pamahdus. Uuden ja vanhan asfaltin väliin oli jätetty jyrsitty kohta, johon täräytin vauhdilla.

Ej helvete! Miksi asfaltin terävästä reunasta ei varoiteta kuoppamerkillä, vaan nostamalla nopeusrajoitusta?

2. Nikkaluoktan tietä korjattiin myös. Tiellä olevia railoja paikattiin, mutta ei uudella päällysteellä, vaan roiskimalla öljysoraa (tai mitä se puhallettava törky nyt onkaan) pitkin tietä. Lopputuloksena tie oli kymmenien kilometrien matkalta täynnä pieniä kiviä, jotka ropisivat tuulilasiin aina, kun auto tuli vastaan. Ja ne kivet, jotka eivät lentäneet tuulilasiin, ajautuivat vanteisiin ja jarruihin niin, että viimeisimmät lakkasivat vinkumasta vasta lähellä Suomen rajaa.

Ej helvete! Jos paikkamassaa ei mitenkään saada osumaan railoihin, pitäisikö tie sittenkin korjata uudella asfaltilla? Tai jotenkin harjata ne kivet pois?

3. Kuten kaikkina aiempinakin kesinä, varsinaiset tienparannustyöt suoritetaan räjäyttämällä tiet tuhannen päreiksi, minkä jälkeen liikenne ohjataan viisisenttiselle kivimurskeelle, jota pitää kyntää kilometrikaupalla.

Ej helvete! Mitään muita vaihtoehtojako ei sitten ole? Mahtaisiko väliaikainen rinnakkaistie olla ratkaisu? Asian ehkä ymmärtäisi, jos Ruotsi olisi sotatilassa, mutta tämähän ei - kenties Malmöä lukuunottamatta - ole tilanne.

Toisaalta Ruotsista löytyy paljon hyvääkin. Nikkaluoktasta palattuamme jäimme vielä toiseksi yöksi Kiirunaan, josta sitten suuntasimme Vittangin ja Yli-Sopperon kautta takaisin Suomeen, Kaaresuvantoon.  Matkan varrelle osui kohde, joka näyttää Google Mapsissakin mielenkiintoiselta: Kuormakka.

Kuormakan muotoja on ihasteltu aiemminkin, mutta nyt päätimme viimein kivuta kyseiselle vaaralle. Tai ehkä se on tunturi, Suomessa ainakin olisi.

Kuormakalle pääsee kätevästi 45-tien itäpuolelta olevalta pistotieltä. Mönkkäriuraa seuraten liki 700 metriin kohoava laki on helpohkosti tavoitettavissa.

Itse kuitenkin oikaisimme Kuormakan luoteispuolella olevan pienemmän harjanteen kautta. Muutama pusikkoinen hukkanousu ja -lasku vain kohottaa retkiseurueessa vallitsevaa tunnelmaa, ja saa lihakset lämpimiksi ennen kuin varsinainen kiipeäminen alkaa.



Kuormakan laella oli pieni tuulisuoja, joka tosin näytti rakennetun pikemminkin todellista tarvetta kuin retkeilijöiden viihtyvyyttä ajatellen.


Onneksi töppäreen suojaisemmalta puolelta löytyi mukava sopukka, jossa oli hyvä evästellä ilman, että puolet omaisuudesta lentää pitkin tundraa.


Lännempänä taivaanrannassa näkyi isompia vuoria, joita tietysti yritimme parhaamme mukaan tunnistaa.


Ensimmäinen arvauksemme oli se, että kuvan oikeassa reunassa näkyvä lumihuippuinen vuori on Kebnekaise. Voisivatko vasemmassa reunassa näkyvät huiput tällöin kuulua Akka-tunturille?

Näkymän rekonstruointi Google Mapsilla kuitenkin paljasti, että vasemmanpuoleiset kohoumat taisivatkin olla Abiskon kukkuloita...


... ja oikealla näkyneet lumihuiput kuuluivat Norjalle.

Kuormakalta oli hauska tähystellä Lappia, mutta lopulta piti palata autolle, tällä kertaa mönkkäriuraa tavoitellen.


45-tien läheisyydessä olisi ollut muitakin mielenkiintoisia vaaroja, kuten esimerkiksi Jierivaara, mutta riittääpähän kiipeämistä tuleville matkoillekin.

torstai 2. elokuuta 2018

Jetset-laakso

Kiirunan Arctic Eden -hotelli on sitten viime vierailun päätynyt Best Western -ketjuun. Hotellin toimintaan muutos ei kuitenkaan ole suuremmin vaikuttanut. Vaikka hotellirakennus (entinen koulu) on edelleen hiukan rähjäisen näköinen, se on sisältä hyvinkin viihtyisä.


Edenissä vietetyn yön jälkeen automme keula kääntyi kohti Nikkaluoktaa. Tavoite siis oli, että pystytämme telttamme Nikkaluoktassa operoivan yrityksen alueelle, ja teemme siitä päiväretkiä läheisille tuntureille.

Välittömästi Nikkaluoktaan saavuttuamme kävi selväksi, ettei suunnitelmamme tulisi toteutumaan. Ahtaat parkkipaikat olivat tupaten täynnä, ja linja-autot kuskasivat tauotta paikalle niitä, joilla ei ollut omaa autoa mukanaan. Paikka tuntui jotenkin luotaantyöntävältä.


Päivitimme suunnitelmamme pikaisesti. Nikkaluoktaa lähestyessämme olimme ajaneet ohi levähdyspaikasta, joka sijaitsi muutama kilometri Nikkaluoktasta Kiirunan suuntaan. Palasimme sinne, pysäköimme alueen reunaan ja lähdimme kipuamaan viereiselle Alip Gáhttarille. Se saisi kelvata hiukan pilvisemmän päivän ohjelmaksi.


Ohjelman muutos oli onnistunut. Puskainen rinne tosin sai vaimon äreäksi (hanuri-sanaa käytettiin, vaikka rouva jälkikäteen kiistikin asian), mutta ylös päästyämme kaikki oli taas hyvin.


Alle 700-metrinen Alip Gáhttar ei ole alueen muihin mäkiin verrattuna kovin korkea, mutta laelta avautui ihan kelpo näkymä Vistasin laaksoon.



Parinkymmenen kilometrin päässä kohoava Kebnekaise jäi silti muiden töppäreiden taakse, eikä Kaukokaan voinut nousta niin korkealle, että se olisi osannut kertoa, mitä vuorella tapahtuu.

Suuret vuoret tuntuivat muutenkin saavan Kaukon pään sekaisin. Kertaalleen Kauko hukkasi GPS-signaalinsa ja lähti laukkaamaan kohti Norjaa, mutta sain vielä houkuteltua sen takaisin.


Paluumatkalla koukkasimme Alesjaureen menevän polun kautta. Se helpotti etenemistä, mutta jos hiukan yksitoikkoista polkua pitäisi mennä 30+ kilometriä... No, Visstasvaggia kulkiessaan ainakin ehtisi käydä läpi kaikki mieltä askarruttavat asiat.

Vierailumme jetset-laaksoon jäi lopulta ennakoitua lyhyemmäksi, mutta arvelen silti, että Nikkaluokta on nyt riittävässä määrin nähty.

tiistai 31. heinäkuuta 2018

Marsin ympäri

Jällivaarassa aloimme pohtia, että pitäisiköhän poiketa Nikkaluoktassa. Sinne voisi pystyttää telttansa, ja retkeillä sitten lähiympäristössä, kuten Årrenjarkassakin tapasimme tehdä.

Asiaan kuitenkin liittyi muutamia epävarmuustekijöitä kuten se, että Nikkaluokta on Kungsledenin ja Kebnekaisen lähellä. Paikka saattaisi kesäkuukausina olla sietämättömän ruuhkainen.

Koska Nikkaluokta tuntui sopivan matkarytmiimme, päätimme ottaa riskin, ja lähdimme ajamaan kohti Kiirunaa.

Kiire ei silti ollut, koska halusimme odottaa Kebnekaisea lähestyvän sadealueen väistymistä. Matkan varrelle mahtuisi siten joku pienempikin retkikohde.

Tarpeen täytti Skaulon itäpuolelta löytyvä Marsijärven alue, joka ainakin nimensä perusteella kuulosti miellyttävän syrjäiseltä paikalta.


Pohjimmiltaan kyseessä on virkistyskalastusalue, mutta järven ympäri menee viitisen kilometriä pitkä polku, jonka varrella on kartan mukaan useita laavuja ja tulipaikkoja. Paikka soveltuisi siis myös kevyeen päiväretkeilyyn.


Marsijärven parkkipaikalla ei näkynyt muita, vaikka päivä oli todella hieno. Ehkä kala ei nyt liiku eikä käy pyydykseen.

Lähdimme lompsimaan järveä ympäri. Jo muutaman sadan metrin jälkeen eteen tuli mukavan oloinen nuotiopaikka, joka oli rakennettu liikuntarajoitteisia ajatellen. Tulipaikan jälkeen polku muuttui kapeammaksi.


Etenimme kiireettä rantaa myötäilevällä polulla, kun järven pinta yhtäkkiä alkoi väreillä. Mitähän sieltä paljastuisi? Kaunislammella vieraillessamme opin, että syrjäisissä vesissä voi asustaa vaikka minkälaisia otuksia.

Otin kameran esiin ja zoomasin kohti veden pintaa. Voi hyvänen aika sentään, sukellusvene! Mahdollisesti venäläinen Oscar II -luokan alus. Siellä se lammessa väijyi, mitä ilmeisimminkin vakoilutehtävissä.

Pitäisikö kuninkaan saada tietää? Toisaalta ruotsalaisten asiat eivät varsinaisesti kuulu meille. Päätimme unohtaa koko asian ja jatkoimme matkaa, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Polun varrella olleet laavut muistuttivat ulkoisesti Snjerakilla näkemiämme rakennelmia. Parhaat niistä olivat kauempaa katsottuna ihan hienoja...


... mutta kun sisälle kurkkasi, jonkinlainen tyhjyys valtasi aina mielen. Toisaalta kamina voi kylmällä kelillä olla käteväkin. Nyt sitä ei tarvittu.


Jostain Marsijärven takaa kuului meille vieraiden lintujen ääniä. Eivät järvellä näkemämme linnutkaan sen tutumpia olleet, mutta tuntuivat nauttivan kesästä siinä missä mekin.



Marsijärvellä lienee joskus enemmänkin väkeä, mutta nyt polulla ei tullut ketään vastaan. Maastonsa puolesta paikka näytti lähinnä Kuusamolta, ja välillä pitikin muistuttaa itseään siitä, että Lapissahan tässä kuitenkin ollaan.