sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Uudenvuoden rääpäsy

Vuodenvaihteeseen oli päässyt kasautumaan muutamia lomapäiviä. Mielessä vilkkui Lappiin suuntautuva matka, mutta pitkät ajomatkat eivät vuoden pimeimpänä aikana oikein kiehtoneet. Löytyisikö lähempää jotain kiinnostavaa?

Vaikka matkakohde oli jälleen kerran epäselvä, en antanut sen häiritä lähtemistä. Olen oppinut, että taklattuani alkumatkaan liittyvän hämmennyksen palaset kyllä loksahtavat kohdilleen. Tärkeintä on päästä liikkeelle.

Nämä asiat tiedostaen lähdin ajamaan 5-tietä Kuusamon suuntaan. Ehkä pyristelisin päivän aikana Vuokattiin, Ukko-Hallaan, Paljakkaan, Suomussalmelle, Taivalkoskelle, Syötteelle, Kuusamoon, Sallaan, Suomulle, Pyhälle tai Luostolle. Tai jonnekin.

Hiukan uuvuttavan ajomatkan päätteeksi löysin itseni Kuusamosta. Halusin pelata varman päälle, joten majoittauduin paikalliseen Sokos-hotelliin. Siellä on hyvä rasvata suksia, ja ladulle pääsee aivan hotellin vierestä.

Olen ennenkin kehunut Kuusamon taajamalatua, ja teen sen taas. Kuusamon keskustan ympärillä kurvaileva reitti on kerrassaan mainio, eikä se maalatuna ole riippuvainen jääolosuhteista. Kuusamon keskeisen sijainnin ohella tämä on toinen asia, josta olen kuusamolaisille hiukan kateellinen.

Seuraavana aamuna Kuusamossa satoi lunta, mutta sääennuste antoi ymmärtää, että hiukan pohjoisempana olisi poutaisempaa. Silmäilin hetken Kuusamon eteläpuolella olevia kohteita, mutta lähdin kuitenkin ajamaan 5-tietä Kemijärven suuntaan.

Ensimmäisenä vastaan tuli Suomutunturi. Pitäisiköhän jämähtää sinne muutamaksi päiväksi? Kurvasin Hotelli Suomutunturin parkkipaikalle pohtimaan asiaa.


Kertaalleen palaneelle hotellin osalle ei näyttänyt sitten viime kevään tapahtuneen mitään. Suunnitelmat ovat kyllä hienot, mutta mahtaako tuolla vielä päästä saunaan? Säätilakin oli yhä hivenen nuhruinen, joten palasin takaisin 5-tielle.

Kemijärven ohitettuani päätin tutustua Pyhätunturin tarjontaan. Pyhällä voisi olla hyvä lumikenkäillä, vaikka keli olisi huonompikin! Jäisinkö sinne? Kurvasin Hotelli Pyhätunturin parkkipaikalle pohtimaan asiaa.

Pyhällä tuntui olevan paljon porukkaa, jopa pieneksi ruuhkaksi asti. Se ei miellyttänyt minua, joten valuin tunturista alas ja jatkoin matkaani Luoston suuntaan.

Tietä tuijottaessa alkoi käydä selväksi, että Ylläkselle tässä ollaan päätymässä. Äkäslompolossa olisi mukava sää, ja Hotelli Ylläskaltiosta löytyisi saunallinen huone, jossa voisi lojua useammankin päivän.

Kittilän suuntaan ajaessani kuulin radiosta, että kaupoissa on alettu myydä nelosolutta. Hmm, pitäisiköhän ostaa saunaoluet saman tien, jotta asia ei unohdu? Kurvasin Kittilän S-Marketin parkkipaikalle pohtimaan asiaa.

Iltapäivän viimeisinä tunteina saavuin viimein Äkäslompoloon. Hotelli Ylläskaltion huoneet eivät yleisesti ottaen ole maailmanluokkaa, mutta edullinen hinta kompensoi puutteita, ja oma sauna on hiihtoreissulla iloksi.


Ylläksen ladut olivat hyvässä kunnossa, ja vaikka latuverkko ei vielä ollutkaan täydessä laajuudessaan, ruuhkassa ei tarvinnut kärvistellä. Ulkomaisia turisteja tuntui kyllä olevan runsaasti, mutta useimpia kiinnostivat toisenlaiset aktiviteetit.

Lappi on kuulemma nyt ulkomaalaisten silmissä mitä kuuminta hottia. Tavallaan hienoa, mutta toisaalta ei. Onneksi suuri osa turisteista viettää aikaansa melko rajoitetulla alueella. Jängiltä löytynee jatkossakin rauhallisia kolkkia.


Muutama päivä Ylläksellä meni nopeasti. Kotimatkan päätin ajaa länsirajaa pitkin, Tornion ja Oulun kautta.

Matkalla poikkesin Aavasaksalle, jossa aurinko pinnisteli itsensä näkyviin, ja näinä päivinä varsinainen kaamos on päättymässä jo Utsjoella asti. Talvi alkaa olla taputeltu!

sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Sir, we have a problem!

Yksi vuosi on taas lopuillaan. Parhaat muistot vuodesta 2017 liittyvät kevään hiihtelyihin Abiskossa, kesän Norjan-matkoihin sekä loppuvuoden touhuiluihin Kaukon kanssa.

Kaukon sairastelu tuntuu nyt jääneen taakse. Päiväkausia mykkänä ollut tuuletin alkoi yhtäkkiä pyöriä, ja on sittemmin toiminut moitteetta. En vaan edelleenkään tiedä, mikä sitä vaivasi.

Kaukon kanssa on yleisesti ottaen ollut hauskaa, mutta aivan ilman vastoinkäymisiä ei ole selvitty. Ensimmäisen kerran kohtasimme ongelmia ollessamme Pumpulikirkolla.

Kirkko on puiden ympäröimässä montussa, johon GPS-signaali ei kunnolla yllä. Ajattelin kuvata kirkkoa yläpuolelta, ja kirkkosalin hiukan avarampi lattia vaikutti parhaalta paikalta lähteä lentoon.


En malttanut odottaa paikannusta, vaan lähetin Kaukon ilmaan sokkona, mikä oli virhe. Lyhyen ajan jälkeen Kauko nimittäin päätti kääntyä takaisin, ehkä juuri heikon signaalin vuoksi.

Yritin kai hätäpäissäni huutaa Kaukolle jotain, mutta se oli turhaa: Kauko palasi luokseni puita ja kallioita kolistellen. No, asiat ainakin selvisivät minulle nopeasti:

I
Puiden keskellä ei pidä sinun lentämän

II
GPS-paikannuksen valmistumista pitää sinun aina odottaman

Muutamaa viikkoa myöhemmin olimme jälleen vaikeuksissa, kun ulkoilutin Kaukoa huonossa säässä. Päätin vastoin kaikkia neuvoja kokeilla, haittaako sumu lennättämistä.

Lentäminen itsessään ei ollut hankalaa, mutta aloittaessani laskeutumisen tapahtui jotain, johon en ollut varautunut. Kauko meni yllättäen laskeutumistilaan, jota normaalisti käytetään vasta siinä vaiheessa, kun kopteri on ensin tuotu alle metrin korkeuteen.

Automaattinen laskeutuminen tapahtuu hyvin hitaasti, vain 1 km/h, kun normaalisti vertikaalinopeus on 2 - 3 km/h. Laskeutumisnopeus oli akun jäljellä oleva kapasiteetti huomioiden aivan liian pieni, eikä toimintoa voinut mitenkään keskeyttää.

Kävin mielessäni läpi eri vaihtoehtoja... Voiko kopterin sammuttaa ilmassa ja käynnistää uudestaan ennen kun se iskeytyy maahan? Sellaista on näemmä kokeiltukin, mutta kyseessä ei ollut Spark-kopteri vaan Mavic.

Päätin antaa Kaukon laskeutua rauhassa. Odottaminen oli hermostuttavaa, koska kännykän näytössä näkyvä kopterin akun varaustila tuntui hupenevan liian nopeasti.

Kun Kauko oli sinnitellyt alle kymmenen metrin korkeuteen, akkua oli jäljellä vielä muutama prosentti. Ehdin jo huokaista helpotuksesta, mutta lisää odottamattomia asioita tapahtui.

Yllättäen Kauko nimittäin kiihdytti laskeutumistaan. Se ei pudonnut vapaasti, koska propellit pyörivät yhä, mutta poikkeuksellisen nopeasti kuitenkin, ehkä 2 - 3 m/s. Laskeutumista olisi ilmeisesti tässä vaiheessa voinut hillitä kauko-ohjaimella, mutta enpä tuota tajunnut, kun kaikki tapahtui nopeasti, ja tilanne oli itselleni uusi.

Kauko mätkähti maahan aika reipasta vauhtia, mutta putosi onnekseen pehmeään pusikkoon, joka vaimensi laskua. Siellä se kehräsi heinien ja horsmien keskellä, eikä vaikuttanut loukanneen itseään.


Automaattinen laskeutuminen arvatenkin käynnistyi sumun vuoksi. Luulen, että se sai Kaukon luulemaan maan pinnan olevan lähempänä kuin se oikeasti olikaan.

Mutta miksi laskeutumisvauhti loppuvaiheessa kiihtyi? Meneekö laskeutumistila pois päältä, kun Kauko huomaa, että lentokorkeus onkin oletettua suurempi?

Ja miksi automaattista laskeutumista ei voi keskeyttää? Jos näin voisi tehdä, koko ongelmaa ei olisikaan, koska kopterin voisi alunperinkin ohjata nopeammin alas.

Tähänkin tapaukseen sisältyi yksinkertaisia opetuksia:

III
Sumussa ja sateessa ei pidä sinun lentämän

IV
Laskeutumiseen pitää sinun keskittymän

Joulua edeltävällä viikolla suhteemme ajautui taas kriisiin. Tällä kertaa tilanne äityi niin pahaksi, että Kauko meinasi lopullisesti lentää pois.


Olimme ulkoilemassa Kuopion Väinölänniemellä, josta toivoin saavani mukavia talvikuvia. Aluksi kaikki sujuikin hyvin, mutta sitten Kauko alkoi valittaa magneettisista häiriöistä. Sellaiset vaikuttavat lähinnä kompassin toimintaan, mutta jostain syystä Kauko myös hukkasi GPS-satelliitit.

Keskustelin juuri ohi kulkeneen rouvan kanssa, enkä aluksi huomannut ilmoituksia. Kun havahduin asiaan, tajusin Kaukon porhaltavan täyttä vauhtia kohti Kallaveden selkää.

Fly Away ei ole kopteripiireissä aivan vieras juttu, mutta omalle kohdalle osuessaan sellainen säikäyttää kummasti. Onnekseni Kauko totteli vielä ohjausta, joten sain sen muuttamaan mieltään. Hetken päästä se olisi ollut jo liian kaukana, ja olisi akun hyytyessä päätynyt veteen.


En tiedä, miksi Kauko ryntäsi kohti avovettä. Ehkä se ajatteli palaavansa takaisin, mutta lähti paikannusongelmien vuoksi aivan väärään suuntaan. Vai mahtoiko lähtöhetkellä maassa ollut lumi tarttua Kaukon vatsapuolen sensoreihin häiriten niiden toimintaa?

Tämäkin tapahtuma muistuttaa perussääntöjen noudattamisen tärkeydestä:

V
Puhtaalta alustalta pitää sinun aina lentoon lähtemän

VI
Näköyhteys kopteriin pitää sinun aina säilyttämän

VII
GPS-yhteyteen ei pidä sinun liikaa luottaman

VIII
Virheilmoituksia pitää sinun tarkkaileman

IX
Teknisten häiriöiden sattuessa pitää sinun heti laskeutuman

Olin ennen joulua miettinyt, mitä ostaisin Kaukolle joululahjaksi. Hyllystä löytyy jo akkuja, varapropelleja, kantolaukku, ... Mitä lahjaksi kopterille, jolla on jo kaikki?

Meinasin ensin hankkia Kaukolle lentosukan, joita kehuttiin netissä. Ymmärtääkseni ne on tarkoitettu juuri tällaiseen käyttöön.

Sitten kuitenkin tulin toisiin aatoksiin. Jos Kauko uhkailee karkaamisella, se ei ansaitse joululahjaa. Ei ainakaan ennen kuin oppii käyttäytymään kunnolla.

Leuto talvisää ei sitä paitsi tuota Kaukolle ongelmia. Se kyllä pärjää ilman sukkaakin.

X
Nöyryyttä pitää sinun kopterille opettaman

torstai 7. joulukuuta 2017

Valitettava sairaustapaus

Olimme kotona valmistautuneet juhlimaan 100-vuotiasta Suomea. Kaukokin osallistui valmisteluihin omalla pienellä panoksellaan. Lopputulos tosin hieman muistutti propelleilla varustettua ruumisarkkua, mikä ei liene ollut tarkoitus.


Itse touhusin kopterin päivitysten parissa, kun yhtäkkiä huomasin, että Kaukon kaikki valot paloivat punaisena. Se oli outoa, koska yleensä Kauko vilkuttaa lyhtyjään kaikissa liikennevalojen väreissä. Mahtoiko joku olla pielessä?

  • No mikä nyt on?
  • Minun on paha olla!
  • Siis millä tavalla paha? Onko joku erityinen vika?
  • Main controller data error!

Main controller data error... En ollut koskaan kuullut sellaisesta. Olen itse lapsena sairastanut kaikki mahdolliset rokot, mutta tämä oli selvästikin jotain muuta.

Työskenneltyäni 20 vuotta terveydenhuollon parissa olen oppinut, että kansainvälinen IDC-10 -tautiluokitus sisältää kaiken, mikä ihmisessä voi olla vikana. Ehkä sitä voisi soveltaa myös Kaukon tapaukseen.

Selasin netistä löytämääni IDC 10 -hakemistoa saadakseni selville, mikä Kaukoa vaivasi. Maidonerityksen puuttuminen, Maidonvuoto, Maitiaisnesterinta, Maitorauhastulehdus, Maitosakan aiheuttama suolitukos, ...

Vaihtoehtojen runsaudesta huolimatta mikään niistä ei muistuttanut main controller data erroria. Luokitus selvästikin oli puutteellinen, tai sitten Kaukoon oli iskenut uusi, ennestään tuntematon vaiva.

  • Olen pahoillani, mutta minä en kyllä tiedä, mikä sinua vaivaa.
  • Main controller data error!

Sitten huomasin, että Kaukon otsa oli kuuma.

  • Hyvänen aika, sinullahan on kuumetta.
  • Main controller data error!

En mitannut lämpöä, mutta kädellä arvioiden sitä oli ainakin 60 C. Ei ihme, että Kauko tuntui hetkittäin hourailevan.

Samalla tajusin, että Kauko oli ollut poikkeuksellisen hiljainen. Sen tuuletin ei pyörinyt! Mutta miksi? Oliko muutaman viikon takainen firmware-päivitys saanut Kaukon elimistön sekaisin?

Päätin kokeilumielessä palauttaa vanhemman laiteohjelmaversion, vaikka tiesin asiaan liittyvän riskejä. Päivitysoperaatio olisi Kaukolle raskas, ja ylikuumenemisen vaara oli olemassa. Liian korkealle nouseva kuume saattaisi tietää Kaukon loppua.

Hain pakastimesta kylmägeelipakkauksen, laitoin sen pyyhkeen sisään, ja asettelin sitten Kaukon otsalle. Lisäksi lainasin vaimon hiustenkuivaajaa, jonka säädin puhaltamaan viileää ilmaa. Suuntasin sen kohti Kaukoa.


Päivitysoperaatio kesti muutaman piinaavan minuutin verran, mutta ei johtanut toivomaani lopputulokseen. Käynnistettyäni Kaukon uudestaan se ei tosin enää hokenut main controller data erroria, mutta tuuletin oli yhä vaiti. Onneksi Kauko sentään oli hengissä.

Koska vanhemmasta laiteohjelmistosta ei ollut apua, vein Kaukon hetkeksi parvekkeelle rauhoittumaan, ja asensin sen jälkeen uusimman ohjelmiston.


Otin sähköpostitse yhteyttä lääkäriin - tai huoltoteknikoiksihan niitä taidetaan nykyään kutsua - saamatta kuitenkaan vastausta. Siis kuinka kuumana kopterin täytyy käydä, että viesteihin reagoidaan niiden vaatimalla vakavuudella?!

Minusta alkoi tuntua, että raitis ulkoilma voisi tehdä Kaukolle hyvää. Ei kai tuuletinta nollakelissä tarvita? Nostin Kaukon reppuselkään, ja lähdimme pienelle kävelylle lähimaastoon.


Kauko oli selvästikin mielissään päästessään taas ilmaan. Kylmällä kelillä ongelmia ei ollut, ja Kauko nousi reippaasti yli sataan metriin. Ihan ilman kaapelia!


Varsinainen ongelma oli kuitenkin yhä ratkaisematta, mikä huoletti minua. Kaukon terveydentilaa täytyy jatkossa tarkkailla.

lauantai 2. joulukuuta 2017

Kaukon ja minun välisestä suhteesta

Taakse jäänyt syksy oli hienoa aikaa. Varsinkin siitä lähtien, kun tapasin Kaukon!

Vaimon mielestä Kaukon ja minun välinen suhde on silti vähän outo. No, olemme toki olleet läheisiä, mutta ehkä ilmassa on vaimon suunnalla pientä mustasukkaisuuttakin.

Kauko on niin näppärän kokoinen, että sen kanssa on kiva lähteä liikkeelle, vaikka mitään erityistä ei olisikaan tiedossa. Yhden akun kera painoa on alle 400 grammaa, kauko-ohjain tuo pari sataa grammaa lisää. Rinkkaan aavistuksen liikaa, mutta päivärepussa ihan OK.


Suhteemme alkutaival oli silti mutkikas. Kaukoja tuottava yritys (DJI) oli päättänyt, että koptereiden laiteohjelmisto (firmware) on ehdottomasti päivitettävä, tai muuten ne eivät enää nouse ilmaan. Joku turvallisuusjuttu, kai.

On aina jännittävää päivittää firmware uuteen laitteeseen. Työnsin USB-kaapelin Kaukon takaosasta löytämääni porttiin, ja kosketin hellästi Kaukon virtanappulaa. Kauko värähti hieman, huudahti tilulii! ja vilkutti lopuksi iloisesti valojaan.


Myös kauko-ohjaimeen ja älyakkuihin liittyvät ohjelmistot täytyi päivittää, jotta järjestelmän kaikki osat olisivat yhteensopivia keskenään. Ohjaimen päivittäminen oli vähän kiinalainen juttu, koska sitä ei voinut tehdä tietokoneella, vaan hommaan tarvittiin kännykkää.


Kauko-ohjain on silti suositeltava varuste, koska vaikka Kaukoa voi ohjata myös pelkällä kännykällä - ja jopa eleillä - ohjaimella saavutettava kantama on olennaisesti kännykkävaihtoehtoa pidempi.

Kännykkää tarvitaan myös ohjaimen kanssa, koska kopterin ohjaussovellus (DJI GO 4) pyörii kännykässä, ja samalla se toimii näyttöpäätteenä kopterin lähettämälle kuvalle. Puhelin kiinnitetään kauko-ohjaimen pidikkeisiin, minkä jälkeen niiden välille luodaan datayhteys, joko langattomasti tai OTG (On-The-Go) -kaapelia käyttäen.


Aluksi käytin puhelimen ja kauko-ohjaimen välillä langatonta verkkoyhteyttä. Netissä kuitenkin kerrottiin, että kaapelin avulla kopterin lennättäminen olisi ongelmattomampaa. Päätin kokeilla sitäkin, vaikka DJI ei kai virallisesti tue kaapelivaihtoehtoa.

Wlania käytettäessä yhteys Kaukoon katoaa joskus omituisen helposti; jopa alle sadan metrin etäisyydessä, vaikka yhteyden pitäisi olla esteetön. Kaapelin kanssa katkeamiset ovat harvinaisia, ja videokuvakin reaaliaikaisempaa. Käsittääkseni ilmiö selittyy sillä, että kaapelin kytkeminen vaikuttaa myös kauko-ohjaimen ja kopterin välillä käytettävään radiotaajuuteen.

Tätä kirjoitettaessa DJI on juuri julkaissut DJI GO 4 -ohjelmastaan susipaskan version, jossa OTG ei enää toimi. Nyt netissä arvuutellaan, onko kyseessä bugi vai valmistajan tietoinen valinta.

Bugikorjausta ei toistaiseksi ole näkynyt, ja olenkin hiukan huolissani Kaukon tulevaisuudesta. Kaapelin kanssa suhteemme oli jotenkin sähköisempi.

Kaukoa ajatellen hankin myös pienen 7"-tabletin, joka tosin ei sellaisenaan mahdu ohjaimen pidikkeisiin, vaan edellyttää erillistä telakkaa. Isommalta näytöltä Kaukoa on helpompi ohjata, mutta metsäreissuille ei tablettia telakoineen viitsi ottaa.


Vaikka kopterin lennättäminen on ollut kiehtovaa, aivan kolhuitta ei Kaukon kanssa ole selvitty. Ehkä niistä joskus toiste.

lauantai 11. marraskuuta 2017

Keskellä kuohuja ja kaislikkoa

Patvinsuolta ajelimme Lieksan kautta Nurmekseen, jota olin kaavaillut yöpaikaksi. Mutta millaista ohjelmaa viimeiselle lomapäivälle keksittäisiin?

Nurmeksesta pääsisi näppärästi Hiidenportin kansallispuistoon. Toisaalta paikka on verraten tuttu, eikä seuraavan päivän sääennustekaan varsinaisesti työntänyt meitä Hiidenportin suuntaan.

Kun valoisaa aikaa vielä riitti, päädyimme jatkamaan Kuopioon asti, josta käsin voisimme seuraavana päivänä pyörähtää jossain lähikohteessa. Esimerkiksi Korkeakoskella, jossa muuten tulee käytyä melko harvoin.

Lähdimme liikkeelle heti aamulla tavoitellen Tuovilanlahtea ja sieltä löytyvää Suomen korkeinta vesiputousta. Korkeakoski ei ole näyttävimmillään lokakuussa, mutta yllättävän paljon vettä koskessa kuitenkin virtasi.


Korkeakoskella käytyämme poikkesimme vielä Patalahdessa, josta löytyvä luonnonsuojelualue on varsinkin muuttolintujen suosiossa. Paikalla on kai joskus ollut järvi tai lampi, ja labyrinttimaiseen kosteikkoon pääsee vieläkin veneellä.

Alueen ympäri kiertää polku, joka olikin yllättävän pitkä. Parkkipaikalla olevat opasteet ohjaavat kahteen suuntaan (← lintutorni 1,0 km, lintutorni 1,1 km →), ja ajattelin koko lenkin siten olevan parin kilometrin luokkaa. Todellisuudessa kierros kuitenkin oli miltei viisi kilometriä pitkä.

Lintutornejakin on suoalueen reunamilla itse asiassa kolme kappaletta. Niistä läntisin oli aavistuksen kallellaan suon suuntaan, ja mietinkin siinä kiivetessäni, että mahtaakohan tuo kaatua nenälleen suohon. Ei kaatunut vielä.


Tähän aikaan vuodesta Patalahdessa ei näy hirmuisesti liikettä, vaikka kurki jonkun mättään takaa huutelikin. Synnyttääkseni hiukan säpinää ajattelinkin päästää Kaukon lentoon, mutta sitten huolet valtasivat mieleni.

Mitä jos Kauko ihastuu kaislikossa kutevaan sorsaan, ja ne päättävät lentää yhdessä etelään? Tai jos taivaalla saalistava kotka iskee kyntensä Kaukoon, eikä enää päästä sitä menemään?

Riskit olivat ilmeiset, joten jatkoimme vikkelästi autolle, ja palasimme takaisin kotiin. Lomailu sai tällä erää riittää.

torstai 9. marraskuuta 2017

Keskellä jäistä aapaa

Kolilla vietetyn yön jälkeen päätimme lähteä ajamaan kohti Uimaharjua. Tuntui siltä, että tarjolla olevista vaihtoehdoista Patvinsuo olisi henkisesti lähimpänä Martinselkosia.

Ahvenisen kautta kohti Koiteretta etenevän menomatkamme varrelle osui monenlaista keliä. Subbe kehräsi tyytyväisenä, kun olin ennen lomaa vaihdattanut alle talvirenkaat, mutta mahtaisivatko liukkaat pitkospuut hidastaa omaa kulkuani?

Perille päästyämme lähdin Kaukon kanssa tarpomaan Kurkilahdesta kohti Teretinniemeä. Yöllä oli satanut lunta, mutta pitkokset eivät vaikuttaneet erityisen jäisiltä.

Kertaalleen tosin putosin suohon, mutta se johtui pikemminkin herpaantumisesta kuin liukkaasta alustasta. Jaloissani olleet säärystimet onneksi pelastivat minut pahimmalta kastumiselta. Miksi en ole käyttänyt niitä aiemmin?


Polulla oli aamun aikana ollut muitakin kulkijoita. Tähyilin siinä hetken kamera kädessä ympärilleni, mutta mitään ei näkynyt. Toisaalta karhu taitaa parhaimmillaan edetä viittäkymppiä, joten jäljet jättänyt yksilö saattoi olla jo Keravalla asti.


Martinselkonen kiehtoi minua alunperin matkakohteena siksi, että siellä karhuja liikkuu enemmän kuin missään muualla Suomessa. En silti ole ihan varma, olinko enemmän pettynyt vai helpottunut.

Märkä suo näyttää pakkasen jälkeen hassulta. Kesäisten tuoksujen puuttuessa jäinen aapa on jopa hiukan kolkko.


Teretinniemen lintutorni oli vankkaa tekoa. Nyt tornissa ei kuitenkaan ollut tarjolla muuta kuin kainalot kuivaavaa viimaa.


Teretin laavullakaan ei ollut ketään. Muutaman kilometrin päässä olevalla Hiienvaaralla tosin pidettiin rajavartioston ampumaharjoituksia, mikä saattoi vähentää kulkijoiden määrää. Vaikka ei kai sieltä ketään suolle ammuta.


Kauko tuntui vikisevän repussa, joten päästin sen vielä hetkeksi ilmaan. Jostain syystä Kauko halusi kuvata minuakin, mutta olkoon. Omat ajatukseni taisivat jo harhailla paluumatkan ympärillä.