keskiviikko 16. elokuuta 2017

Likkojen lenkillä

Gargian aamu avautui sateisena. Se vähän harmitti, koska vaikka Orrefossenille ei ole tunturituvalta kuin pari kilometriä, ei sinne sateessa kannattaisi lähteä, ainakaan maisemia kuvaamaan.

Aamupalan aikana taivas kuitenkin alkoi rakoilla, ja niinpä peruimme perumispäätöksemme olla lähtemättä putoukselle. Se olikin hyvä juttu, koska pian aurinko paistoi jo hienosti.

Tunturituvan takaa kohti Hellefjelletiä lähtevä polku ehtii lyhyydestään huolimatta nousta sadan korkeusmetrin verran, mutta on muuten helppo. Reilun puolen tunnin jälkeen olimmekin jo putouksen juurella.


Ehkä parasta Orrefossenissa on se, että sitä voi tähystää monesta suunnasta, koska myös viereisille kukkuloille samoin kuin putouksen päälle pääsee pienellä vaivalla.


Koska loman loppu lähestyi, meidän täytyi kuitenkin alkaa valua kohti etelää. Altan liepeiltä ajaa Kuopioon parissa päivässä, mutta kun lähtö vähän viivästyi, jaoimme matkan kolmen osaan.

Pallaksella ei oltu tänä kesänä vielä käyty, joten päätimme pysähtyä sinne yhdeksi yöksi. Vatikurun sauna tuntui parin epämääräisen norjalaiskokemuksen jälkeen erittäin hyvältä. Jo yksistään se, ettei löylyvettä heitetä roskakorista puurokauhaa käyttäen, nostaa tunnelmaa.

Matkamme viimeiseksi yöksi ajoimme Ouluun. Kävi ilmi, että siellä juostaisiin juuri samana päivänä Likkojen lenkki. Todella hienoa, minäkin osallistun!

Ehdimme Ouluun vasta iltapäiväksi, mutta ei hätää. Vaimo ei tällä kertaa lähtenyt mukaani lenkille, joten ottaisin likat helposti kiinni. Porukassa on mukavampaa!

Vaimo kuitenkin pyysi tuomaan kaupasta jugurtin iltapalaksi. Mikäs siinä, kyllä lenkin varrella aina joku kauppa on. Valkoisella viivalla merkitty reitti ainakin löytyi helposti, koska se meni melkein hotellin vierestä.

Likkoja ei kuitenkaan näkynyt missään. Pikemminkin vastaan juoksi karvaisia miehiä, mikä mietitytti hieman. Viivaa seuraten päädyin silti hienolle rannalle.


Rannalta reitti kaarsi takaisin keskustaan. Päätin hakea jugurtin Stockmannilta, mutta sitä ei enää ollut, joten jouduin hetken juoksemaan jugurtin perässä ympäri kaupunkia.

Viimein löysin K-kaupan, jonne harpoin hikisenä sisään. Kaupassa oli mukavan viileää, mutta maksamisesta ei meinannut tulla mitään, kun seteli ei tahtonut irrota hikisestä kädestäni. Kassatyttökin vähän irvisteli seuratessaan maksutapahtuman etenemistä.

Lopulta kuitenkin sain ostokseni maksettua, ja ryntäsin ulos kaupasta. Ei näytä hyvältä, kun juoksee tavara kädessä kaupasta ulos, mutta enpä tuota sillä hetkellä ajatellut.

Illalla osallistuin vielä retkibloggaajien suurtapahtumaan, joka pidettiin Sokeri-Jussin kievarissa Pikisaaressa. Paikalle oli saapunut myös Tapani Kunnas, jonka maanmainiota blogia itsekin usein lueskelen.


Jos joku päätyy tulostamaan yllä olevan groupiemme, voin suositella esimerkiksi Rajala Pro -nettikaupasta löytyviä laadukkaita kehyksiä!

tiistai 15. elokuuta 2017

Kurkkaus kanjoniin

Alunperin tarkoituksemme oli palata Altasta takaisin Suomeen, mutta lopulta päätimme jäädä Norjaan vielä yhdeksi vuorokaudeksi. Se tietäisi hieman pidempiä ajomatkoja viimeisille lomapäiville, mutta tarjoaisi kunniallisen tavan käyttää viimeiset kruunumme.

Käytännössä päätös tarkoitti, että hakeutuisimme viimeiseksi yöksi joko Gargiaan tai Kautokeinoon. Gargia tuntui reunaehdot huomioiden paremmalta vaihtoehdolta, joten käännyimme Altasta Kautokeinoon johtavalta 93-tieltä tielle numero 30.

Gargia on itselleni tuttu paikka muutaman vuoden takaa. Tuolloin poikkesin Sautson kanjonilla ja Orrefossen-putouksella. Niitä ajattelimme tälläkin kertaa tavoitella, koska ne olivat vaimolle vieraita.

Saatuamme huoneen Gargian tunturituvasta jatkoimme vanhaa postitietä kohti parkkipaikkaa, josta Sautson kanjonille menevä polku alkaa. Tai oikeastaan polkuja on kaksikin - neljän ja seitsemän kilometrin pituiset reitit - mutta lyhyempi polku seurailee kanjoniin laskevaa sivujokea, eikä sen kautta tavoita kanjonin jylhimpiä kohtia. Suuntasimme siten pidemmälle reitille.

Kanjonille vievä polku etenee melko tasaisessa maastossa, joskin matkalla saattaa vielä loppukesästäkin olla märkää.


Reitin varrella on kolme joen ylitystä sekä muutamia pienempiä ojia. Ounastelin edellisellä vierailullani, että joet voivat alkukesästä olla hankalia ylittää, mutta en uskonut niiden elokuussa tuottavan ongelmia.

Toisin kuitenkin kävi. Edellisellä kerralla (syyskuussa) Cahppesjohkan yli pääsi kiviä pitkin loikkimalla, mutta nyt vettä oli sen verran, että joen yli oli viritetty lankkusilta.


Itse harpoin toiselle puolelle 15 sekunnissa, mutta huterat lankut - ja mahdollisesti heinäkuussa koetut mutakylvyt - saivat rouvan epäilemään hanketta.

Ehdotin tukikepin etsimistä, ja ylempää kahlaamisestakin puhuttiin, mutta vaimo harasi vastaan. Tosimies olisi tietysti yrittänyt kantaa naisensa joen yli, mutta tyhmempikin tajuaa, ettei siitä olisi seurannut mitään hyvää.

Tilanne oli harmittava, koska kanjonille oli enää kilometri. Lopulta sovimme, että minä juoksen kanjonille yksikseni, ja vaimo vartoo sen aikaa joen töyräällä. Ratkaisu ei miellyttänyt minua, koska pelkäsin, että rouva tylsistyy ja päättää sittenkin yrittää joen yli.

Olin suunnitellut, että voisimme yhdessä tähystää kanjonia Steinfjelletin rinteeltä, mutta sinne en nyt viitsinyt lähteä. Heiluin hetken kamerani kanssa jyrkänteen reunalla, ja palasin reilun tunnin reissun jälkeen Cahppesjohkalle.

Vähän hätäinen pyrähdys siis, mutta ainakin kanjoni näytti eri vuoden- ja vuorokaudenaikana toisenlaiselta kuin viime kerralla. Ilahduttavaa oli myös se, etten tälläkään kertaa pudonnut kanjoniin. Edellisellä vierailulla nimittäin päätin, että jos selviän touhuiluistani hengissä, en enää palaa reunalle.

Jälkeenpäin ajatellen nyt olisi ehkä kannattanut hakeutua lyhyemmälle reitille, tai vaihtoehtoisesti lähestyä kanjonia idästä. Itäpuolellekin taitaa päästä autolla, tosin ei yhtä lähelle reunaa.

maanantai 14. elokuuta 2017

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita

Uusi päivä avautui Karasjoen Scandicissa hämmentävästi. Olimme juuri lähdössä aamupalalle, kun huoneemme palohälytin alkoi huutaa. Tulta tai savua ei näkynyt missään, joten tilanne vaikutti virhehälytykseltä, mutta varmuutta asiasta ei ollut.

Omassa huoneessamme oli kyllä kohtalaisen voimakas savun tuoksu, mikä johtui siitä, että edellisillan kammiruokailun jäljiltä vaatteemme haisivat savulle. Mutta ei sen pitäisi mitään palohälytystä aiheuttaa.

Myöhemmin saimme kuulla, että hälytys ilmeisesti johtui siitä, että joku toinen asiakas oli jättänyt suihkun jälkeen kylpyhuoneen oven auki. No, parempi meille.

Päivän suunniteltu osuus sisälsi lähinnä siirtymisen Altaan, mutta olin poiminut matkalle myös pienen tunturikohteen. Ensimmäisenä kuitenkin piipahdimme ennen Lakselvia olevalla kulttuuripolulla, joka kierteli toisen maailmansodan aikaisen kenttäsairaalan ympärillä.



Alunperin saksalaisten rakentaman sairaalan erikoisuus on se, ettei sille ole sodan jälkeen tehty mitään.


Vierailunsa jälkeen miehittäjät polttivat sairaalan, mutta se mitä rakennuksista sisältöineen jäi jäljelle, on maastossa edelleen (poislukien tietysti pöllityt tavarat). Yli 70 vuoden jälkeen ei kovin paljoa, mutta jotain kuitenkin.



Kulttuuripolun jälkeen virkistimme itseämme nousemalla Porsanginvuonon länsipuolella kohoavan Nuorttat Njeaiddánin rinteelle.


Kyse oli lähinnä lounastelusta, mutta muutaman kilometrin matkalla ruokahalu ainakin ehti kasvaa.



Matkaa jatkettuamme ajauduimme vaaralliseen tilanteeseen, kun maantiellä (70 km/h) oikealle kääntyvän mutkan takana odotti lammas. Kuolemaa halveksuen eläin makasi oikeanpuoleisella kaistalla aivan kuin sitä ei olisi lainkaan kiinnostanut, tuleeko mutkan takaa autoja.

Jarruttamalla auto ei olisi enää pysähtynyt, mutta onneksi vastaantulevien kaistalla oli juuri tuolla hetkellä tilaa. Jos toiselle kaistalle ei olisi voinut väistää... huh!

Mutta makasiko lammas tiellä huvikseen - kuten ensin ajattelin - vai oliko se jo saanut osumaa niin, ettei enää pystynyt liikkumaan? Olisi selvästikin pitänyt tarkistaa tilanne.

Illaksi saavuimme Altaan, jossa majoituimme ennestään tuttuun Scandic-hotelliin. Sinne on helppo mennä; tosin hotellin sijainti E6-tien varrella johtaa siihen, että varsinkin aamiaissalissa on joskus vähän kaoottista.

Aavistuksen rauhaton päivämme päättyi samaan tapaan kuin se oli alkanutkin: hotellihuoneemme palohälytin alkoi nukkumaan mennessämme vinkua. Pienen epäluulon vallitessa poistuimme huoneestamme, kuten muutkin asiakkaat näyttivät tekevän.

Aika pian kuitenkin kävi ilmi, että kyseessä oli virhehälytys. Pitäisikö meidän sittenkin varmuuden vuoksi tuulettaa vaatteitamme?

sunnuntai 13. elokuuta 2017

Kiertotietä Norjaan

Nattasilta laskeuduttuamme jatkoimme Saariselälle yöksi. Tarkoituksemme oli seuraavana päivänä ajaa Karasjoelle, jossa ehkä voisimme vaihtaa vanhenevat Norjan kruunumme uusiin.

Jotta asiointi etenisi sulavasti, päätin aamulla erotella 100 ja 200 kruunun setelit muista rahoista. Olin suihkun jälkeen vielä munasillani ja lajittelin seteleitä, kun hotellisiivooja yllättäen pölähti huoneeseen. Syvä hämmennys paistoi meidän molempien kasvoilta.

Suorin reitti Karasjoelle etenee 92-tietä pitkin, mutta tällä kertaa päätimme kiertää Angelin kautta. Angeliin menevän soratien kunto mietitytti hieman, koska lenkin pituus olisi yli sata kilometriä. Toisaalta 92-tielläkin oli remonttia, joten ehkä ero ei olisi ajallisesti merkittävä.

Ensimmäiset 25 kilometriä 9553-tietä oli päällystettyä ja hyväkuntoista, ja tien varrella ollutta kaunista metsää kelpasi muutenkin ihastella.

Sen jälkeen alkanut soraosuus oli paikoin kuoppainen, mutta ei erityisen paha. Enemmänkin matkaa hidasti Tirron paikkeilla alkanut pitkähkö tietyöosuus, jossa taisi olla 30 km/h nopeusrajoitus.


Myös Angelista Karigasniemen suuntaan jatkunut 9704-tie oli ihan kohtuullisessa kunnossa. Sen verran matka kuitenkin kesti, että vaimo selvästikin alkoi väsyä Angelin tytöt -aiheisiin vitseihini.

Juuri ennen Karigasniemeä bongasin tien poskesta hirven, joka vietti laatuaikaa joessa kylpien.


Yritin paremman kuvan toivossa kömpiä lähemmäksi, mutta eläin aavisti aikeeni, ja kahlasi vesi loiskuen takaisin metsään. Hirven touhuilu näytti kuitenkin sen verran mukavalta, että jäimme itsekin lounastamaan Inarijoen töyräälle.


Rahojen vaihtaminen Karasjoella osoittautui juuri niin vaikeaksi kuin olimme aavistelleetkin: pankkikonttoreissa ei käsitelty käteistä rahaa.

Sitten huomasimme, että Sápmi Park-teemapuiston päärakennuksen seinässä oli lupaavan oloinen teksti: Money Exchange. Hienoa, rahanvaihtopisteessä rahojen vaihtaminen ainakin onnistuu!

Vaan eipä onnistunut. Ystävällinen virkailija ehdotti, että jatkaisimme Osloon.

Oslon sijasta ajoimme Karasjoen Essolle tankkaamaan. Siellä asia sai yllättävän käänteen. Maksaessani polttoainetta kassalla työskennellyt mies sanoi, että hän voisi vaihtaa vanhat setelit uusiin!

Ei ongelma täysin huoltoaseman kassalla ratkennut, mutta ainakin se pieneni merkittävästi. Ystävät, suosikaa Karasjoen Essoa!

Illalla päädyimme syömään Sápmi Parkin kammiravintolaan.


Ulkona ei ollut erityisen kylmä, ja sisällä avotulen loisteessa tarkeni sitäkin paremmin. Varsinkin, kun tarjoilijatyttö löi koko ajan lisää löylyä.

lauantai 12. elokuuta 2017

Tuulen mukana

Aalistunturilta jatkoimme Ylläkselle yöksi. Aamulla koin kauhun hetkiä jäädessäni hetkeksi jumiin hotellihuoneemme suihkukoppiin. Vaimokin jäi, tosin harmittavasti eri aikaan. Selvisimme kuitenkin molemmat tilanteesta säikähdyksellä.

Ajatuksemme oli jatkaa Ylläkseltä Hettaan ja sieltä edelleen Norjan puolelle, mutta sääennusteet vaikuttivat jälleen matkamme kulkuun. Lähdimme ajamaan kohti Saariselkää.

Heinäkuussa sateet työnsivät meidät Keski-Ruotsin sijasta Pohjois-Norjaan. Nyt täytyy olla tarkkana, ettei taas päädytä Kirkkoniemeen!

Retkikohteiden valintaan vaikuttaa tällä kertaa poikkeuksellisen monta asiaa. Säätä tuijotetaan kuten aina, mutta Norjakin pitäisi jotenkin sovittaa matkan varrelle. Toisaalta käsivarteen menevää tietä täytyy tietöiden vuoksi syytä välttää kuin ruttoa.

Taskun pohjalla on myös puolivalmis Lapland Hotelsin kesäkierrospassi. Se ei muuten vaikuta matkan suuntaan, mutta kannattaisi tilanteen salliessa käyttää loppuun.

Lopulta kävi niin, että päädyimme Nattasille, ja nimenomaan Pyhä-Nattaselle.


Vaimo halusi sinne enemmän kuin minä, mutta jälkikäteen voi sanoa, että hieno paikkahan se on. Pyhä-Nattasella olevat kivipahdat ovat komeita, eikä maisemissa muutenkaan ole valittamista.



Nattasille vievä Sompiojärventie kuitenkin on huono, mutta niin kai se on aina. Eikö tietä koskaan lanata? Vai meneekö se heti uudestaan ruvelle tienhoitotöistä huolimatta?

Jos tietä kuitenkin päätyy ajamaan, kannattaa Pyhä-Nattaselle kiivetä etelän suunnasta nousevaa polkua pitkin. Se on paitsi lyhyempi myös kertaluokkaa helpompi kuin lännen puolelta, laavun kautta, kulkeva reitti.

Toisaalta jos haluaa mennä molemmat, louhikkoisempi länsireitti voi olla helpompi nousta kuin laskeutua.

perjantai 11. elokuuta 2017

Ratto

Etsiessäni Rovaniemen läheltä sopivaa retkikohdetta kartasta pomppasi esiin Rattostunturi, jolla on aavistuksen pornahtava, mutta silti vaikeasti muistettava nimi. Se kuitenkin tuntui mukavasti osuvan matkamme varrelle, joten lähdimme ajamaan kohti Meltausta.

Jallustunturiin ei liittynyt suuria odotuksia, siellähän ei ole tupaa tai edes nuotiopaikkaa. Kolmiomittaustornistakaan ei ollut jäljellä kuin kasa lahonneita hirsiä.


Kartan mukaan tunturista saattaisi löytyä paljakkaa, mutta kovin avoin sen laki ei ollut. Yritin tihrustaa pohjoiseen nähdäkseni kenties Yllästunturin, huonolla menestyksellä kuitenkin.

Lollostunturilta laskeuduttuamme jatkoimme Aalisjärventietä kohti Pasmajärveä. Tien länsipuolella kohoaa Aalistunturi, johon nousee lyhyt mutta terhakka polku.

Tunturin laella on vanha palovartijan tupa, jollaisia on tänä kesänä nähtykin jo monta. Käydäänpä silti tapaamassa Aalista!


Nettitietojen perusteella tupa kaipaa korjausta, eikä se ulkopuolelta arvioiden enää ollutkaan nuoruutensa kunnossa. Katto tosin vaikutti uudelta.

Sisältä tupa kuitenkin oli siisti - ellei peräti kodikas - mutta sinne päästäkseen täytyi ensin keplotella itsensä heikoilta vaikuttavien rappusten yli.

Aalistunturin kolmiomittaustorni oli vielä pystyssä, mutta kovin huonossa kunnossa. Varsinkin sinne nousevat portaat olivat vaarallisen lahot. Mielestäni ne voisi vaikka poistaa, jotta ei synny vahinkoja.

Onneksi 372 metriä korkealta tunturilta näkyy ihan mukavasti ilman torniakin, ainakin pohjoisen suuntaan.


Olen tällä reissulla tehnyt retkiruokavaliooni pienen muutoksen. Olen nimittäin vaihtanut sulatejuuston pähkinävoihin, jota tarttui matkaan käydessämme heinäkuussa Kirkkoniemessä.


Tai oikeastaan kyse ei ole pähkinävoista vaan suklaalevitteestä, joka sisältää hieman pähkinää. Tuote on kyllä pilattu liialla sokerilla, mutta sen säilyvyys on olennaisesti juustoa parempi, joten virheen voi retkioloissa antaa anteeksi. Yksi pieni tuubi riittää hyvin lyhyen retken tarpeisiin, muutamalle leivälle siis.

Tällaisissa suklaa- ja pähkinäpohjaisissa levitteissä on kuitenkin yksi huono puoli: ne tosiaan leviävät hyvin. Jos ei ole varovainen, tahnaa löytyy pian hiuksista, vaatteista, kännykästä, kamerasta ja yleisesti ottaen kaikesta, johon on tarve koskea.

Mikäli tuote pääsee kosketuksiin auton ratin kanssa, se leviää vähitellen kojelautaan ja muualle auton sisustukseen. Olette varmaan nähneet autoja, joiden helmoissa on jotain ruskeaa? Asiaan perehtymättömät höpisevät jostain korroosiosta, mutta kyse tietenkin on suklaalevitteestä, joka on päässyt irti varomattoman käsittelyn seurauksena.

Ihan käyttökelpoinen tuote siis, mutta osaamattoman käsissä vaarallinen.

torstai 10. elokuuta 2017

Sisäänajo

Kesän kääntyessä ehtoopuolelle lomailu puuduttaa jo hieman, mutta nyt ei saa antaa periksi. Kohta sataa taas lunta, joten vähäiset kesälomapäivät on käytettävä tarkkaan hyväksi.

Myös vaivihkaa alkanut Norjan seteliuudistus motivoi lähtemään liikkeelle. Ensi keväänä mädäntyviä 100 ja 200 kruunun seteleitä voisi tarjota suomalaiseen pankkiinkin, mutta Ruotsin vastaava remontti opetti, että paras tapa hankkiutua seteleistä eroon on käyttää ne.

Homma olisi tietysti pitänyt hoitaa jo pari viikoa sitten Kirkkoniemessä, mutta asian vakavuus selvisi vasta myöhemmin. Onneksi sääennusteet näyttivät siltä, että pohjoinen on lomamatkaa ajatellen muutenkin järkevä suunta, joten ehkä pieni koukkaus Norjaan sopii kuvioon.

Otin sisäänajomielessä matkalle mukaan uudet vaelluskengät. Tai eivät kengät ihan uudet ole - ostin ne jo vuosia sitten - mutta käyttämättömät kuitenkin.


Iästään huolimatta bootsit ovat hyvässä kunnossa, koska olen vahannut niitä säännöllisesti. Uusien vaelluskenkien kanssa silti jännittää se, miltä ne alkavat tuntua jalassa.

Kenkien sisäänajopaikaksi valikoitui Syötteen kansallispuistosta löytyvä Rytivaaran reitti. Paikka vaikutti syrjäiseltä, mikä oli hyvä juttu, koska samaan aikaan Syötteellä ajettiin MTB-kisoja.

Melko vaihtelevalla Rytivaaran polulla olikin hyvä testata uusia kenkiä. Ne eivät aivan ensimetreistä lähtien istuneet jalkaani täydellisesti, mutta murheet vaikuttivat pieniltä ja todennäköisesti haihtuvat käytön myötä. Uuden kengän aiempaa korkeampi varsi ainakin täytyy nauhoittaa hiukan eri tavalla kuin ennen.


Itse polkua on viime aikoina tuunattu. Reitiltä on ilmeisesti poistettu huonokuntoisia pitkospuita, jotka sitten on korvattu sorastamalla kosteimpia paikkoja.

Sorastaminen helpottaa liikkumista siinä missä pitkospuutkin, mutta maisemallisesti ratkaisu ei ole kovin hyvä. Ja vaikka maastopyöräilijät epäilemättä arvostavat valintaa, sorastettu polku kyllä latistaa jalkapatikassa liikkuvan tunnelmaa.

Syötteeltä jatkoimme kohti Rovaniemeä. Ajomatkan aikana keskustelua synnytti tien poskessa ollut kyltti, jossa kaupiteltiin "hilloja". Hilloja, siis jotain soseita vai kenties hillaa, lakkoja? Epämääräistä!

Toisaalta suomen kieli on joskus vähän erikoinen. Jos tarjolla on marjoja, sekä "Myydään mansikoita!" että "Myydään mansikkaa!" toimivat.

Jos taas myytävänä on viljatuotteita, "Myydään leipää!" on ihan jees, mutta "Myydään leipiä!" kuulostaa oudolta. Ja etenkin kanafarmarin täytyy tarkkaan miettiä, mitä tien poskeen pystytettävään kylttiin kirjoittaa.