sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

Vastarannalla

Viime vuoden toukokuussa tuntui hetken siltä, ettei kesä tule Suomeen lainkaan. Mutta aika paljon on lunta tänäkin vuonna. Itärajan tuntumassa lumen syvyys oli viikko sitten 120 senttiä, vaikka aika reilusti noista lukemista on sittemmin tultu alaspäin.

Nyt kuitenkin eletään vasta huhtikuuta, joten eiköhän kesä tänäkin vuonna nähdä. Kesää ennen olisi silti kiva päästä hankiaisille, mutta se edellyttäisi pakkasöitä, joita on ollut niukasti.

Järvetkin ovat muutamassa päivässä menneet huonon näköisiksi. Vaikka jää kantaisikin, sohjoa on hiihtämistä ajatellen liikaa.

Ehkä tilanne vielä muuttuu, mutta tällä hetkellä on mukavampi edetä lumikengillä. Me etenimme viikonloppuna Kallaveden taakse, Niittylahteen. Tai oikeastaan ajoimme sinne autolla, mutta heti Tonkkurinmäen P-paikalle päästyämme siirryimme lumikenkinemme metsän puolelle.


Aamupäivällä paistoi aurinko, ja Tonkkurinmäeltä kelpasikin tähyillä Kallaveden yli, kotikaupungin suuntaan. Puijokin erottui, tosin kunnolla vasta jälkikäteen tietokoneella kuvia tarkastellessa.

Tonkkurinmäen polulla näkyi muitakin lumikengän jälkiä. Länsirinteestä lumi oli jo hiukan huvennut ja kulkeminen siten helpompaa, mutta varjoisessa metsässä valmiit askelmerkit kevensivät mukavasti askelta.


Niittylahden retkeilyreitin varrella on yksi laavu, mutta se ei osunut oman polkumme varrelle. Sopivaa lounaspaikkaa tavoitellen jatkoimme siten Ritoniemeen, jossa on joskus tullut hangen kantaessa hiihdeltyäkin.


Nyt homma ei olisi ainakaan 150-senttisillä suksilla onnistunut, ja kirkkain auringonpaistekin ehti ajomatkan aikana vaihtua navakkaan tuuleen.


Lumikengillä oli kuitenkin hyvä tallustaa. Tuuli rajoitti evästelyyn soveltuvien paikkojen määrää, mutta rannalla olleen saunarakennuksen rappuset tarjosivat lopulta hiukan tuulensuojaa.

Kesä oli silti alkanut lähennellä Savon Rivieraa, vaikka lumen ja tuulen vuoksi rantatunnelmaan olikin vaikea virittäytyä.


Olen ehkä katsellut liikaa Alaska-aiheisia ohjelmia, mutta Ritoniemi alkaa muistuttaa vanhaa, erämaan laidalla rapistuvaa kyläpahasta. Ja sellainenhan se hylättyine ravintoloineen ja bensapumppuineen oikeastaan onkin, lomakyläpahanen.

Toisaalta niemessä käydessäni siellä on aina ollut muitakin, vaikkei sentään ruuhkaksi asti. Täytynee joskus tarkastaa tilanne kuumana kesäpäivänä.

torstai 5. huhtikuuta 2018

Huuhkajan jäljillä ja ehkä vähän ketunkin

Pääsiäiseen osui tänä vuonna mukavaa säätä. Auringonpaiste ja pikku pakkanen houkuttelivat lähtemään liikkeelle, tällä kertaa Rautavaaran kupeessa olevan Älänteen suuntaan.

Aluksi ajattelimme tavoitella lumikenkäillen Haatainniemeä, jossa alkutalvestakin pikaisesti poikkesin. Niemen suuntaan vievä Juudinsalontie olikin aurattu, mutta pysäköintiin soveltuvia paikkoja oli kapealla tiellä niukasti. Lisäksi vaikutti siltä, ettei niemen kärkeen pääsisi kuin umpihankea tarpomalla.

Koska tarkoituksemme ei pääsiäisestä huolimatta ollut maksimoida kärsimystä, päätimme sittenkin kokeilla Huuhkajankierrosta. Pysäköimme auton 582-tien varteen, Iso-Valkeisen vieressä olevalle P-paikalle, jonka vierestä joku näytti jo lumikengin lähteneen samaan suuntaan. Osittain tampattu polku helpottaisi omaakin kulkuamme.


Valmista uraa riitti ehkä kilometrin verran, mutta sen jälkeen polun tekijä oli tainnut kyllästyä hommaansa, koska lumikenkien jäljet kääntyivät takaisin kohti Iso-Valkeisen jäätä. Se tiesi meille lisähommia, mutta onneksi hanki ei upottanut tolkuttomasti.


Hetkeä myöhemmin tavoitimme lumesta jonkun eläimen jäljet, joita lähdimme seuraamaan. Pian jäljet kuitenkin mystisesti katosivat, jatkuakseen 3 - 4 metrin päässä uudestaan.

Vaimo pohti kiivaasti, millainen eläin loikkaa lumessa tuollaisen matkan. Kettuko? No ei, kettu ei hyppää puolen metrin hangessa yli kolmea metriä.

Olimme jälleen perimmäisten kysymysten äärellä. Mitä yleensä tulee mieleen, kun näkee eläimen juoksun noin äkillisesti katkenneen? Aivan, eläin on mitä ilmeisemminkin temmattu pois.

Toisaalta tempausteoriani keskeisin opinkappale on se, että vain kuolleet eläimet temmataan pois. Todisteiden valossa ei näyttänyt siltä, että kettu (tai mikä lie) olisi ollut kuollut.

Pikemminkin se vaikutti vahvasti seisoneen jaloillaan, tai ainakaan hangessa ei näkynyt muita painaumia. Käpälänjälkien jatkuminen muutaman metrin päässä ei myöskään viitannut tempauksen tapahtuneen.

Asia jäi vaivaamaan minua, ja mietinkin sitä kävellessäni, kunnes viimein ymmärsin, mistä oli kyse.

Talvella eläimiä menehtyy enemmän kuin kesällä. Se tietysti aiheuttaa kiirettä, ja kiire johtaa virheisiin. On mahdollista, että kaiken tohinan keskellä temmatuksi päätyy muutama elävä yksilökin.

Olimme selvästikin todistaneet tällaiseen tapahtumaan liittyviä jälkiä. Todennäköisesti eläin on liikkunut poikkeuksellisen hitaasti tai näyttänyt muuten huonolta, jolloin se on hätäisesti temmattu pois.

Kun virhe on huomattu, eläin on laskettu takaisin, mutta aivan entisille askelmerkeille ei siinä hässäkässä ole osuttu. Muutaman metrin virhe ei normaalisti haitanne mitään, mutta hangessa jälki näyttää oudolta.

Olin siis viimein ratkaissut arvoituksen, mutta en halunnut vaivata asialla vaimoa, koska se olisi vain aiheuttanut välillemme kärhämää. Vaimon on yhä vaikea hyväksyä sitä, että tempausteoriani selittää luonnossa kohtaamamme mysteerit, yksi toisensa jälkeen.


Vaimon edelleen ihmetellessä asiaa matkamme jatkui kohti kauniisti kiemurtelevan Tiilikkajoen varressa olevaa Huuhkajaniemen laavua.




Laavu sijaitsee retkeilyreitin puolessa välissä. Tarkoituksemme oli kulkea koko kierros, mutta kun toisessa suunnassakin oli tarjolla umpihankea, palasimme lopulta autolle omia jälkiämme seuraten. Jo muutama lumikengän painauma helpotti kulkemista merkittävästi.

sunnuntai 25. maaliskuuta 2018

Olen spitaalinen

Arjessa asiat tulevat joskus eteen vähän yllättäen. Näin kävi myös muutama päivä sitten, kun eräs tuttavamme mainitsi olevansa lähdössä Italiaan lomailemaan. Roomaan, kaupunkilomalle.

Tapahtui se, jota ehkä sekunnin murto-osan ajan ehdin pelätä: vaimokin innostui asiasta. Mehän voisimme lähteä mukaan!

Tilanne oli vakava. Jos asiassa kerran antaa periksi, Roomaan saa jatkossa lähteä joka kevät, ja elämä on pilalla.

Tartuin aiheeseen topakasti ja ilmoitin vaimolle, että me emme matkusta Roomaan, vaan lähdemme Keihäsjoelle lumikenkäilemään! Kohteella ei varsinaisesti ollut merkitystä, mutta Keihäsjoen luonnonsuojelualueella on ennenkin sammutettu Keski-Euroopan matkailuun liittyviä paloja.

En totta puhuen tiennyt, onko Keihäsjoella edes hyvä lumikenkäillä. Talven lumihuippu alkaa olla käsillä, ja syvässä hangessa saattaisi olla työlästä edetä lumikengilläkin. No, Roomassa olisi vielä kurjempaa.

Lähdimme liikkeelle varhain voidaksemme menomatkalla poiketa Juuassa, Nunnanlahdessa. Siellä pidettiin muutama viikko sitten jäänveiston SM-kilpailut, johon liittyvät työt olivat edelleen esillä Juuan Kivikeskuksen edustalla.


Erilaisia veistoksia oli viitisentoista, ja monet niistä olivat taidokkaasti tehtyjä. Yleisesti ottaen teokset näyttivät sitä paremmalta, mitä enemmän niissä oli pieniä yksityiskohtia.

Roomastakin olisi epäilemättä löytynyt veistoksia, mutta sikäläiset pystit taitavat enimmäkseen olla kivestä tehtyjä, ja siten hiukan tylsiä. Ei liene sattumaa, että Kivikeskuskin on hiljattain lopettanut toimintansa. Olisiko Jääkeskus vetänyt paremmin väkeä?


Nunnanlahdessa on aiemminkin ponnisteltu jäätaiteen parissa, joten SM-kilpailut olivat perinteelle luonteva jatko. Jäästä tehdyt veistokset ovatkin mielenkiintoisia, koska katselukulman vähänkin muuttuessa kohde saa aivan uuden ilmeen.




Nunnanlahdesta jatkoimme kohti Mataran kylää ja Ala-Ruokosen rantamilla sijaitsevaa Keihäsjoen autiotupaa. Perille päästyämme kävi selväksi, että metsässä lunta oli tarpeettoman paljon, mutta moottorikelkan jäljissä oli hyvä lompsia.

Keihäsjoella on talvisin rauhallista. Siistissä tuvassa olikin mukava istuskella, vaikka ei pakkanen ulkonakaan kiusannut. Sisällä oli silti parempi, koska olen joutunut luopumaan eturauhaslääkityksestäni sen tuotettua minulle spitaalimaisia oireita.

Alkuperäinen ajatuksemme oli hippastella vähän matkaa Keihäsjoen vartta pitkin, mutta syvä lumi sai meidät toisiin aatoksiin.

Kaikessa rauhallisuudessaan paikka on silti jotenkin kiehtova. Rooman matkastakaan ei enää tarvinnut puhua.


lauantai 3. maaliskuuta 2018

Kervisillä kylässä

Kirpeä pakkasaamu oli houkutellut auringon esiin. Suksen luisto ei olisi parhaimmillaan, mutta lumikenkien kanssa voisi ehkä lähteä jonnekin. Mutta minne?

Vaihtoehtoja löytyi pienen miettimisen jälkeen useita:


Talvinen Volokin polku vaikutti kiehtovalta, mutta se tuntui Kuopiosta katsottuna olevan kaukana. Jos matkaan menee kaksi tuntia suuntaansa, päivästä kuluisi neljä tuntia autossa istuen.

Lisäksi Volokin polkuun liittyi muutamia epävarmuustekijöitä. Emme esimerkiksi tienneet, onko polun alkupäähän - Susi-Kerviselle - johtavia pienempiä teitä aurattu.

Toisaalta Rautavaaran takana olisi todennäköisimmin rauhallista. Ja voisimmehan aina peruuttaa vaikka Kiparille, jos Kerviset eivät ottaisi meitä vastaan. Lähdimme ajamaan 75-tietä kohti Nurmesta.

Rautavaaralta Sonkajärven puolelle päästyämme totesimme teiden olevan hyvässä kunnossa. Pysäköimme auton Rehvontien varteen, ja lähdimme lompsimaan lumikengillä kohti Särkkä-Kervisen laavua.

Odotusarvo oli, että kauniina päivänä polun varrella olevilla laavuilla saattaisi kertyä muutakin väkeä, mutta ihan hetkeen polkua ei oltu menty. Edes verrattain lähellä tietä olevalla Susi-Kervisen laavulla ei näkynyt tuoreita jälkiä.

Joku sentään oli liikkunut polulla hiihtäen, mutta siitäkin vaikutti olevan jo aikaa.



Särkkä-Kerviselle päästyämme kaivoimme termospullot repusta ja pidimme evästauon. Meillä ei yleensä ole tapana tehdä tulia, eikä nuotiota nytkään sytytetty, vaikka tällä kertaa pieni lisälämpö ei olisi ollut pahitteeksi.


Talviretkeily aiheuttaakin joskus uudenlaisia ongelmia. Itse taisin pari viikkoa aiemmin Suovulla kylmettää itseni, tai ainakaan eturauhaseni ei yhtään tykännyt laavulla istumisesta.

Kaukollakin taisi olla samantapaisia vaivoja, koska vaikka se vielä Särkkä-Kervisellä nousi reippaasti ilmaan...


... palattuamme takaisin Susi-Kerviselle lentäminen ei enää maistunut. Oli kuulemma liian kylmä. Harmi, koska aurinko paistoi Susi-Kervisen laavullekin oikein mukavasti.


Kauko palautui retken rasituksista nopeasti, mutta itse jouduin menemään vaivojeni vuoksi lääkäriin. Lääkärikäynti tutkimuksineen ei lukeudu elämäni tähtihetkiin, mutta tohtorikin epäilemättä sai kurottaa oman mukavuusalueensa ulkopuolelle.

Saamani hoito-ohje sisälsi muun muassa lämpimiä kylpyjä. Meillä ei kuitenkaan ole kylpyammetta, ja koska ämpärissä istuminenkin on hankalaa, vaihdoin kylvyt mikroaaltouunissa lämmitettävään viljatyynyyn.

Lämmin viljatyyny alavatsan päälle aseteltuna tuntuukin aika mukavalta. Täytyisi kai hankkia joku samantapainen Kaukollekin. Esimerkiksi aktivoitava kädenlämmitin voisi pitää akut toimintakykyisinä pakkasellakin.

sunnuntai 11. helmikuuta 2018

Risusavotta

Suovun retkeilyreittiä tulee kuljettua aika harvoin, vaikka alue sijaitsee lähellä Kuopiota. Syykin on oikeastaan tiedossa: Suovun maasto ei - ehkä Vanhansahansaaren ympäristöä lukuunottamatta - ole erityisen näyttävää.

Mutta olisiko lumisena aikana hienompaa? Päätimme tutkia asiaa lähtemällä lumikenkäilemään Vanhansahansaaren suunnalle.

Aluksi ajelimme Ryönänkoskelle, mutta sinne päästymme mieli muuttui, ja päätimmekin tavoitella Nihtilahden laavua. Vanhansahansaaren luonnonsuojelualueella on paikoin rytöistä, mikä ei olisi suosinut lumikenkäilyä.

Niinpä erkanimme Lammasjärventieltä metsäautotielle, joka vei meidät lähelle Kivilampea. Pienet tiet oli hiljattain aurattu, mutta ne olivat melko kapeita. Kohtaustilanteessa jonkun olisi täytynyt peruuttaa, ehkä satoja metrejä.

Kivilammella jalkauduimme, ja tietä hetken talsittuamme loikkasimme lumikenkinemme metsän puolelle. Kesäreitti oli kohtalaisen helppo kulkea, mutta sotkuiselle metsälle ei muuten herunut kunniamainintoja.


Onneksi maa oli jäässä, koska Suovulla on paljon kosteikkoja. Lähempänä Nihtilahtea polku siirtyi auraamattomalle metsätielle...


... ja viimeiset metrit ennen laavua tallustettiin hakkuuaukiolla.



Laavu erillisine nuotiokatoksineen ja pöytineen sijaitsee niemessä, jossa voisi aurinkoisena päivänä olla ihan hienoakin.


Omalla retkellämme ei aurinkoa juuri näkynyt, mutta avoin nuotiopaikka vaikutti risukkoisen metsän jälkeen yllättävän viehättävältä. Kartan mukaan kilometrin päässä on toinenkin tulipaikka, mutta se lienee varustukseltaan vaatimattomampi.


Kahvia hörppiessä alkoi tuntua siltä, että Nihtilahteen täytyy palata myöhemmin uudestaan. Mutta ehkä vasta kesällä, ja vaikkapa autolla tietä pitkin ryömien, kun viidakkoreitti on nyt nähty. Samalla voisi tarkastaa myös Käänniänlahden tulipaikan, joka jäi tällä reissulla väliin.

lauantai 27. tammikuuta 2018

Yksi helmistä

Aurinko ei kuulemma näyttäynyt joulukuun aikana Kuopiossa kertaakaan. Enpä epäile asiaa, melko harmaata tosiaan oli.

Tammikuu kuitenkin toi mukanaan häivähdyksen valoa. Päätimme juhlistaa sitä hakeutumalla aurinkoisena viikonloppuna Kinahmille, jossa ei ole aiemmin keskellä talvea käytykään.

Ajatuksemme oli lähteä liikkeelle Kinahmin eteläpäästä, läheltä Halunaa, mutta kaavaillulle lähtöpaikalle vievää tietä aurattiin parhaillaan. Emme malttaneet jäädä odottelemaan työn valmistumista, vaan ajoimme pohjoisemmaksi, ennestään tuttuun lähtöpaikkaan. Sieltä ainakin olisi hyvä kiivetä.


Ounastelin joskus aiemmin, että Kinahmin laella menee moottorikelkkareitti. Saattaa mennäkin, mutta nyt siitä ei näkynyt mitään merkkejä.

Lunta mäen harjalla olisi kyllä riittänyt. Jyrkimmän nousun jäätyä taakse eteemme avautui kiehtova näkymä lumen alle jääneeseen metsään.



Isommat puut jaksoivat vielä sinnitellä pystyssä, mutta monet niistä olivat vaarallisen painavia. Jäädäkseen kaatuvan puun alle täytyy olla todella huono-onninen, mutta korkealta putoava, jäätynyt lumimöhkälekin voi tehdä kipeää.

Luminen metsä on kuitenkin kaunis katsella. Edellisellä vierailulla huomiotta jäänyt näkötornikin löytyi nyt, vaikka ei siitä paljon iloa ollut, paitsi ehkä läheisille puille.

Lopuksi kaarsimme syömään eväitä laavulle, jonne osui samaan aikaan myös pari lumilautailijaa.

Hassu sattuma oli se, että kahdella meistä oli lumikenkien ja -sauvojen osalta identtiset varusteet. Lähtiessä pitikin olla normaalia tarkempi, kun kaivoi hangesta omia välineitään.


Auringon alkaessa jo painua mailleen lähdimme lompsimaan takaisin autolle. Lumikengillä ei alamäkeen pääse juuri nopeammin kuin ylöspäinkään, mutta ainakin nenä osoitti valoa kohti.


Kinahmi on kyllä kiehtova paikka, talvella jopa enemmän kuin kesällä. Ei ihme, että se on valittu yhdeksi sadasta luontohelmestä.

Lumisia rinteitä katsellessa tuntui vähän siltä kuin olisi Lappiin päätynyt. Voi olla, että tänne palataan vielä keväthankien aikaan uudestaan.

sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Uudenvuoden rääpäsy

Vuodenvaihteeseen oli päässyt kasautumaan muutamia lomapäiviä. Mielessä vilkkui Lappiin suuntautuva matka, mutta pitkät ajomatkat eivät vuoden pimeimpänä aikana oikein kiehtoneet. Löytyisikö lähempää jotain kiinnostavaa?

Vaikka matkakohde oli jälleen kerran epäselvä, en antanut sen häiritä lähtemistä. Olen oppinut, että taklattuani alkumatkaan liittyvän hämmennyksen palaset kyllä loksahtavat kohdilleen. Tärkeintä on päästä liikkeelle.

Nämä asiat tiedostaen lähdin ajamaan 5-tietä Kuusamon suuntaan. Ehkä pyristelisin päivän aikana Vuokattiin, Ukko-Hallaan, Paljakkaan, Suomussalmelle, Taivalkoskelle, Syötteelle, Kuusamoon, Sallaan, Suomulle, Pyhälle tai Luostolle. Tai jonnekin.

Hiukan uuvuttavan ajomatkan päätteeksi löysin itseni Kuusamosta. Halusin pelata varman päälle, joten majoittauduin paikalliseen Sokos-hotelliin. Siellä on hyvä rasvata suksia, ja ladulle pääsee aivan hotellin vierestä.

Olen ennenkin kehunut Kuusamon taajamalatua, ja teen sen taas. Kuusamon keskustan ympärillä kurvaileva reitti on kerrassaan mainio, eikä se maalatuna ole riippuvainen jääolosuhteista. Kuusamon keskeisen sijainnin ohella tämä on toinen asia, josta olen kuusamolaisille hiukan kateellinen.

Seuraavana aamuna Kuusamossa satoi lunta, mutta sääennuste antoi ymmärtää, että hiukan pohjoisempana olisi poutaisempaa. Silmäilin hetken Kuusamon eteläpuolella olevia kohteita, mutta lähdin kuitenkin ajamaan 5-tietä Kemijärven suuntaan.

Ensimmäisenä vastaan tuli Suomutunturi. Pitäisiköhän jämähtää sinne muutamaksi päiväksi? Kurvasin Hotelli Suomutunturin parkkipaikalle pohtimaan asiaa.


Kertaalleen palaneelle hotellin osalle ei näyttänyt sitten viime kevään tapahtuneen mitään. Suunnitelmat ovat kyllä hienot, mutta mahtaako tuolla vielä päästä saunaan? Säätilakin oli yhä hivenen nuhruinen, joten palasin takaisin 5-tielle.

Kemijärven ohitettuani päätin tutustua Pyhätunturin tarjontaan. Pyhällä voisi olla hyvä lumikenkäillä, vaikka keli olisi huonompikin! Jäisinkö sinne? Kurvasin Hotelli Pyhätunturin parkkipaikalle pohtimaan asiaa.

Pyhällä tuntui olevan paljon porukkaa, jopa pieneksi ruuhkaksi asti. Se ei miellyttänyt minua, joten valuin tunturista alas ja jatkoin matkaani Luoston suuntaan.

Tietä tuijottaessa alkoi käydä selväksi, että Ylläkselle tässä ollaan päätymässä. Äkäslompolossa olisi mukava sää, ja Hotelli Ylläskaltiosta löytyisi saunallinen huone, jossa voisi lojua useammankin päivän.

Kittilän suuntaan ajaessani kuulin radiosta, että kaupoissa on alettu myydä nelosolutta. Hmm, pitäisiköhän ostaa saunaoluet saman tien, jotta asia ei unohdu? Kurvasin Kittilän S-Marketin parkkipaikalle pohtimaan asiaa.

Iltapäivän viimeisinä tunteina saavuin viimein Äkäslompoloon. Hotelli Ylläskaltion huoneet eivät yleisesti ottaen ole maailmanluokkaa, mutta edullinen hinta kompensoi puutteita, ja oma sauna on hiihtoreissulla iloksi.


Ylläksen ladut olivat hyvässä kunnossa, ja vaikka latuverkko ei vielä ollutkaan täydessä laajuudessaan, ruuhkassa ei tarvinnut kärvistellä. Ulkomaisia turisteja tuntui kyllä olevan runsaasti, mutta useimpia kiinnostivat toisenlaiset aktiviteetit.

Lappi on kuulemma nyt ulkomaalaisten silmissä mitä kuuminta hottia. Tavallaan hienoa, mutta toisaalta ei. Onneksi suuri osa turisteista viettää aikaansa melko rajoitetulla alueella. Jängiltä löytynee jatkossakin rauhallisia kolkkia.


Muutama päivä Ylläksellä meni nopeasti. Kotimatkan päätin ajaa länsirajaa pitkin, Tornion ja Oulun kautta.

Matkalla poikkesin Aavasaksalle, jossa aurinko pinnisteli itsensä näkyviin, ja näinä päivinä varsinainen kaamos on päättymässä jo Utsjoella asti. Talvi alkaa olla taputeltu!