Uutta kesää ei näy eikä kuulu, joten palataanpa vielä edellisen tapahtumiin... Ehkä vanhatkin kuvat lämmittävät, tai ainakin luovat toivoa tulevasta kesästä.
Elokuussa iltojen pimenemisen huomaa jo selvästi. Takaraivossa jyskää ajatus lähestyvästä talvesta, mikä työntää ihmistä ovesta ulos, vaikka minnekään ei varsinaisesti olisi asiaa.
Elokuun 2023 loppupuolella jyske yltyi niin kovaksi, että päätimme lähteä yhden yön retkeilyautoretkelle Tiilikkajärven kansallispuistoon. Pian olimmekin tien päällä ja matkalla kohti Rautavaaraa.
Matkan aikana aloimme kuitenkin kyseenalaistaa valitun kohteen mielekkyyttä. Aurinkoisena loppukesän viikonloppuna Tiilikkajärvellä saattaisi olla paljon väkeä, ja paikka on muutenkin tuttu. Olisiko joku muu kohde sittenkin parempi valinta?
Tässä vaiheessa mieleen nousi Pahavaara, joka on jo tovin roikkunut käymättömien kohteiden listallamme. Toissa kesänä pääsimme aika lähelle, mutta pitäisikö homma nyt viimeistellä?
Korjasimme kurssia ottaen suunnan kohti Pahavaaran lounaispuolella olevaa metsäautotien silmukkaa. Yöksi voisimme alkuperäisen suunnitelman mukaisesti ajella Metsäkartanolle, jonka jo alkukesästä havaitsin leirintämielessä hyväksi paikaksi.
Mustavaaran ympäristö on luonnonsuojelualuetta, jonka "erikoisuus ovat useat pienet kalliorepeämärotkolaaksot", kuten WWF:n sivustolla mainitaan. Samaisella sivustolla sanotaan myös, että vaara on Juuan kunnan alueella, mutta kyllä se oikeasti Nurmesta on.
Kallioiset maisemat kiinnostivat myös meitä, ja jotain sopivaa kallionkielekettä päätimme itsekin retkellämme tavoitella. Emme Reiskalla päässeet aivan suunniteltuun lähtöpaikkaan, mutta riittävän lähelle silti.
Pahavaaralle nousee pohjakartan mukaan jonkinlainen kulku-ura, kenties vanha metsätraktorin jälki. Ura erottuu paikoin myös satelliittikuvissa, mutta siinä määrin huonosti, että sen merkitys kulkemiselle oli epäselvä.
Jo retken alkumetreillä kävi ilmi, ettei urasta olisi paljon hyötyä. Heinikkoinen väylä oli paljolti kasvanut umpeen, ja umpimetsässäkin oli helpompaa kulkea, joten siirryimme suosiolla metsän puolelle.
Samalla alunperinkin lyhyt retkemme lyhenisi vielä entisestään, koska vaaralle ei suorinta reittiä pitkin ollut kuin... ehkä kilometri.
Kumpareinen maasto potki kuitenkin sen verran vastaan, että metsässä kulkiessa tuli nopeasti lämmin, vaikka päivä ei ollut helteinen. Muutoin vaaran ympäristö oli jokseenkin helppokulkuista, ja monin paikoin kaunistakin.
Pahavaaran laki oli odotetun kivinen, mutta kallioiset kohdat olivat lähes poikkeuksetta sammaleen tai jäkälän peittämiä. Ilmakuvissa näkyvät "avokalliotkin" ovat siten pikemminkin avojäkälikköjä.
Olin silti pari vuotta aiemmin ottamieni ilmakuvien pohjalta ajatellut, että vaaran eteläpäästä saattaisi löytyä joku mukava maisemapaikka evästelyä varten. Vaaralla ja sen ympärillä tehdyistä metsätöistä on kuitenkin sen verran aikaa, että metsä on paljolti kasvanut takaisin, eikä pieniltä kukkuloilta näe oikein mihinkään.
Mallan lennättäminenkin vaati hieman erityistoimenpiteitä, koska varvikosta ei ole hyvä lähteä lentoon, ja vielä huonompaa siihen on laskeutua. Onneksi vaimo kuitenkin ojensi auttavat kätensä, jotta Malla saatiin turvallisesti alas.
Jos retkikohde vaihtui matkan aikana, niin kävi myös yöpaikan valinnan kanssa. Hetken metsäautoteitä jyrättyämme päätimme jäädä yöksi Kolmisopen liepeille. Avoimella paikalla on miellyttävää yöpyä, vaikka tuulisella säällä kaasua meneekin enemmän. Nyt ei tuuli tuivertanut, ja miljöö oli muutenkin mukava.
Tämä retki taisi olla oma versiomme 24h-laivaristeilystä. Hytin ikkunasta ei tosin näkynyt merta vaan hakkuuaukea, mutta sekin kelpaa. Itse retki olisi silti voinut olla pidempikin, sillä Pahavaaralla olisi saattanut olla hihassaan enemmänkin kaunista kuin mitä hätäisellä vierailullamme ehdimme löytää.
Mutta miksi vaaralla on tuollainen nimi? Useinhan nimen takana on jotain konkreettista. Meitä vaara ainakin kohteli hyvin.
