sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Viisveejuhlat

Tänään vietän eräänlaisia 5v-juhlia. Siitä on nyt viisi vuotta, kun tulin hankkineeksi Suunto Ambitin ja siihen sykevyön. Suunnon rannetietokoneita on tosin ollut ranteessa aiemminkin, mutta sykevyö oli minulle uusi juttu.


Olen sittemmin tallentanut juoksu- ja hiihtolenkkini Suunnon Movescount-palveluun, ja sieltä löytyvät myös tuona aikana tehdyt retket, joita tosin en ole mitannut Ambitilla.

Vuodet eivät muuten Ambitissa näy, mutta sen akku ei enää pidä virtaa entisen lailla. Osittain tämä kai johtuu siitä, että kellon USB-kaapeli pätkii löystyneiden leukojensa vuoksi virtaa, ja siitähän ei akku tykkää. Kaapeli on myös menettänyt yhden hampaistaan, joten olen joutunut paikkaamaan sitä tinalla.


Ohjelmistopäivityksiä tähän vanhimpaan Ambit-malliin ei ole enää aikapäiviin tullut. Mietin jo aiemmin, että päästyäni 1000 moven kerhoon palkitsen itseni uudella rannetietokoneella, mutta hanke jäi toteuttamatta, kun Ambitissa ei varsinaisesti ollut mitään vikaa. Nyt huomaan taas katsovani rannetietokoneita sillä silmällä.

Suunnolta näkyy ilmestyneen uusi Spartan-malli, joka mittaa sykkeen käyttäjän ranteesta. Tämähän ei ole uunituoretta tekniikkaa, mutta sykkeen mittaaminen muuten kuin sykevyöllä on perinteisesti ollut vähän epätarkkaa.

Syketoiminto ei sinänsä ole minulle kovin tärkeä. En tapaa tuijotella palautumisaikoja, mutta liikunnan tehokkuuteen liittyvä tieto on periaatteessa ihan mielenkiintoista. Käytin sykevyötä melko pitkään, mutta jouduin luopumaan siitä, kun vyö alkoi hikoillessa tuottaa ihottumaa.

Tarvitsen kelloa lähinnä matkan mittaamiseen, joten GPS:n toiminta on minulle tärkeämpää. Tässä suhteessa viisi vuotta vanha Ambitkin on hoitanut homman kelvollisesti, joten tuskin uudemmat laitteetkaan tuottavat pettymystä.

Ehkä kerran kuukaudessa tai kahdessa käy kuitenkin niin, että Ambit ei löydä satelliitteja nopeasti (5 - 15 sekunnissa), vaan ulkona täytyy hetki patsastella, jos mielii tallentaa reitin alusta lähtien.

GPS-kellojen valikoima on nykyään suuri. Takavuosina Suunnolle ei juuri ollut vaihtoehtoja, mutta nyt markkinoilta löytyy kymmeniä erilaisia GPS-vastaanottimella varustettuja rannekelloja. Myös hintahaitari on laaja, liki ilmaisesta miltei tuhanteen euroon.

Periaatteessa minulle riittää, että laite mittaa aikaa ja matkaa, ja että akku ei hyydy kesken suorituksen (eikä uuvu muutaman päivän odottelustakaan). Langaton tiedonsiirto on myös plussaa, mutta täytyyhän laitteeseen jotenkin syöttää virtaakin, eikä langatonta latausta taida vielä olla tarjolla.

Äkkiseltään ainakin seuraavat kellot vaikuttavat mielenkiintoisilta:

  • Garmin Forerunner 235
  • Garmin Fenix 3
  • Polar M600
  • Suunto Ambit3
  • Suunto Spartan

Yksinkertaisinta olisi tietysti pysyä entisessä merkissä, jolloin myös mittausten tallentamiseen liittyvä jatkumo säilyisi. Spartanin ohjelmistoa on kuitenkin moitittu keskeneräiseksi, tosin päivityksillähän se ajan myötä paranee.

Polarin M600-mallissa näkyy olevan musiikkisoitin, mikä voisi olla hyväkin juttu, koska kannan nykyään mukanani erillistä soitinta. Toisaalta akun kesto mietityttää hiukan, enkä varsinaisesti tarvitse M600:n älykello-ominaisuuksia.

Garminista puolestaan löytyy GLONASS-tuki, mikä on paikannustarkkuutta ajatellen hyvä lisä. Fenixistä taitaa vaan kohta tulla uusi malli, joten 3-version hankkimisella ei varsinaisesti ole kiire.

Yksinomaan teknisiä ominaisuuksia vertaillen rannekelloa ei tietysti kannata hankkia. Jos laite näyttää tai tuntuu seurantapannalta, sitä mieluummin liikkuu ilman härpäkettä. Kroppa tuskin pahastuu siitäkään.

torstai 16. maaliskuuta 2017

Kahlaan

Olosuhteet vaihtuvat nyt nopeasti. Vielä maanantaina jäällä oli pehmentyneen lumikerroksen ansiosta erinomainen hiihtokeli. Märkä lumi luisti hyvin, mutta latupohja oli silti sopivan topakka.

Pari leutoa vuorokautta ovat kuitenkin muuttaneet tilannetta. Parhaimmillaan jäälatu oli tosin tänäänkin hyvässä kunnossa...


... mutta vetistä sohjoa oli tarjolla aiempaa enemmän, onneksi pääasiassa ladun vieressä.

Sohjo on petollista, koska sen päällä on usein hyvän näköinen hanki, joka vetää hiihtäjää puoleensa. Mutta kun siihen suksii, hanki pettää ja suksien kärjet työntyvät raskaan lumikerroksen alla olevaan, monon korkuiseen sohjoon. Jos tilanteesta pyrkii peruuttamalla pois, suksen kannatkin työntyvät lumen alle.

Tuollaisena ohikiitävänä hetkenä - veden syöksyessä monoihin - sitä kuumeisesti miettii eri pelastautumisvaihtoehtoja. Olisiko paras hylätä sukset ja kahlata sohjosta pois? Vai pitäisikö luopua monoistakin ja jotenkin heittäytyä kovan ladun suuntaan? Tai olisiko järkevintä jäädä odottamaan kesää, sohjohan tulee joka tapauksessa häviämään taistelun?

Tänään varpaat kastuivat, mutta ehkä sohjon yli voi selvitä kunniallisestikin, jos ei turhia vitkuttele. Kai sitä hiihtää vaikka veden päällä, jos vauhtia on tarpeeksi.


Toisinaan liika vauhti kuitenkin on pahasta. Esimerkiksi silloin, kun suksen kärki tökkää kaarteessa lumivalliin.

Pakkaskelillä tuskin olisin virhettä huomannutkaan, mutta painavasta lumesta suksi ei noin vain noussutkaan ylös. Hetken siinä maailma pyöri ympärillä, mutta onnekseni laskeuduin lopulta ahteri edellä, enkä pieniä venymisiä lukuun ottamatta telonut itseäni sen pahemmin.

Hieman hämmentynyt olo hiihtolenkin jälkeen kuitenkin oli. Ei niinkään törmäilyn vuoksi vaan siksi, että hiihtokauden loppu on näillä leveyksillä selvästikin lähestymässä, vaikka lumesta ei vielä akuuttia pulaa olekaan.

Varjoisat maaladut lienevät hiihtokelpoisia vielä hyvän aikaa, mutta vesi sotkee jääladut, vaikka öisin olisi pakkastakin. Mutta ehkä yöpakkaset saavat aikaan muuta hyvää.

maanantai 13. maaliskuuta 2017

Onnelaan

Tätähän sitä on oikeastaan koko talvi odotettu: hankiaiset. Ladullakin on kiva hiihtää, mutta hiihtokauden huipentuma on se, kun pääsee suksimaan jäälle ilman rajoitteita.

Vielä lauantaina hanki ei aivan kantanut minua, hyvin ainakaan. Koska alla olivat tuolloin lyhyet sukset, päätin sunnuntai-aamuna kokeilla uudestaan normaalipituisten luistelusuksien kanssa.


Lähdin liikkeelle pian aamuseitsemän jälkeen, jotta aurinko ei ehtisi pehmentää lumen pintaa. Ensiraapaisu Jynkänlahden jäällä ei ollut lupaava: jos itsensä sai kammettua liikkeelle, hanki kantoi miehen suksineen, mutta sauva upposi silti syvälle lumeen. Ei hyvä.

Päätin kuitenkin jatkaa kohti keskustaa ja avoimempia seutuja. Itse latupohja oli liian jäinen, mutta koiraladun ja varsinaisen hiihtoladun väliin jäävällä kapealla kaistaleella oli hyvä edetä.

Päästyäni Lehtoniemen ympäri koukkasin kohti Kallaveden selkää.


Kauempana rannasta hanki muuttui kantavammaksi. Kovin tasainen se ei ollut missään, mutta luistelu oli silti miellyttävämpää kuin kovalla latupohjalla.


Tuuli oli alkumatkasta vastainen, mikä tuntui ennestäänkin väsyneissä jaloissa, mutta paluumatkalla oli sitäkin mukavampaa. Kovin pitkälle en nyt ehtinyt, koska en voinut käyttää koko aamupäivää hiihtämiseen.

Pidän suuresti esimerkiksi pähkinävoista, mutta hangilla luistelu on silti parasta mitä tiedän. Harmi vaan, että vuodessa ei ole kovin montaa päivää, jolloin sitä voi harrastaa. Joskus niitä ei osu kohdalle yhtään.

Varsinkin optimiolosuhteet ovat harvinaisia: tyyni sää, kantava hanki, tasainen - mutta ei jäinen - lumen pinta. Edellisestä lentokelistä lienee jo vuosia, tosin paikallinen asiahan tämä on.

Hyvä hankikanto on monen tekijän summa. Ensinnäkin lumen täytyy olla riittävän vettynyttä, jotta se jäädyttyään kantaa hyvin. Pakkasia edeltävä vesisadekaan ei ole haitaksi.

Kantavan kerroksen päällä saisi olla ohut, rapsakka kerros uudehkoa lunta, joka ei ole liian jäistä. Ilman sitä suksen kantti lipsuu, ja luistelusta ei tule mitään. Toisaalta lunta ei saa olla liikaa, koska sitten se hidastaa menoa.

Oma sääreseptini hiihtäjän onnelaan voisi olla seuraavanlainen:
  1. Pari-kolme vuorokautta suojakeliä vesisateineen
  2. Yöpakkasia
  3. Maltillisesti räntäsadetta
  4. Yöpakkasia
  5. Hirmuisesti aurinkoa ja tuuletonta säätä
Mihin voi jättää tilauksen?

lauantai 11. maaliskuuta 2017

Ympäri kylää

Hämmästelin taannoin Itä-Kuopion jäälatujen heikkoa kuntoa. Koska mielikuvat aiemmilta vuosilta ovat toisenlaiset, olen menneellä viikolla kierrellyt eri puolilla Kuopiota tutkien, mahtaisiko tilanne olla muualla parempi.

Ensimmäisenä perehdyin Haminalahden latuihin. En itse asiassa ole koskaan hiihtänyt sillä suunnalla, joten nythän tuokin puute tuli korjattua.

Haminalahden nuorisoseuran talolta Haminalahdelle laskeutuva, paikoin jyrkkä ja kapea ei-kenenkään-latu oli kaupunkiladuksi jännähkö...


... mutta jäällä Pilpan hiihtomajalle menevä lenkki oli hyvässä kunnossa, jopa hiukan luminen.


Seuraavana päivänä lähdin vaimon kanssa liikkeelle Niuvanrannan uimarannalta, josta pääseekin kätevästi moneen suuntaan. Hiihtelimme ilta-auringossa Tervaruukin majalle ja sitten metsälatuja takaisin. Ei edellenkään valittamista, varsinkin Neulamäen erinomaisia latupohjia oli pitkästä aikaa mukava sutia.


Testi jatkui viikonloppuna, kun päätin suksia kylän ympäri, mistä on jo muodostunut jonkinlainen kevätperinne. Tämä ehkä onkin parasta talvi-Kuopiota: kaupungin latuverkko on yhtenäinen, ja mikä tahansa kolkka on hiihtäen saavutettavissa ilman, että sukset on pakko heittää jalasta.

Itse tosin tällä kertaa kävelin pienen pätkän, koska välttelin tietoisesti Puijon hiihtoaluetta. Ei Puijossa mitään vikaa ole, mutta olen aina ennen kulkenut sitä kautta, joten halusin vaihtelua. Lisäksi on niin, että ilman karttaa Puijolle jää helposti hiihtämään ympyrää koko päiväksi.

Kuopiota kiertäessäni sain mahdollisuuden kokeilla taannoin hankkimaani Osprey Talon -sarjan sarjan 11-litraista reppua. En varsinaisesti ole Talon-reppujen fani, mutta hiihtäessä ne kuitenkin toimivat hyvin. Kapea reppu ei rajoita käsien liikettä, mutta kantaa silti termospullon ja vähän evästäkin.

Olin ajatellut, että 11-litrainen Talon olisi siinä määrin pieni, että sitä voisi käyttää yhdessä juomavyön kanssa, mutta hiukan ne vierastivat toisiaan. Kallansiltojen kohdalla alkoi tuntua siltä, että housut putoavat jalasta. Jouduin tunkemaan vyölaukun reppuun.

Kyläkierros kuitenkin vahvisti mielikuvaa siitä, että kaupungin länsipuolen jääladut ovat itäistä reunaa paremmassa kunnossa. Johtuneeko tuo sitten auringon kierrosta, yleisestä liikenteestä vai mistä.

Hanki tuntui jossain määrin kantavan, ja aika moni näkyikin hiihtelevän latureittien ulkopuolella. Itse olin liikkeellä lyhyillä mini-Yokoilla, mikä ei orastavia hankiaisia ajatellen ollut paras ratkaisu. Pidempi suksi olisi ehkä kantanut paremmin. Tai sitten olen vaan plösöytymässä.

Latu-uran vieressä menevää, hiukan ikääntynyttä kelkan jälkeä oli silti hyvä luistella lyhyilläkin suksilla.


Kaupungissa ei tule vastaan ihan samanlaisia maisemia kuin tunturissa, mutta on niillä jotain yhteistäkin. Kylää ympäri hiihtäessäkin törmää joskus yllätyksiin, ja aika monesti sitä huomaa nylkyttävänsä eteenpäin moottorikelkan tekemää jälkeä pitkin.

Suurin ero lienee siinä, että tunturissa ei mene moottoriteitä.


Mutta hyviä fiiliksiähän tässä lopulta tavoitellaan. Suurin osa maailman ihmisistä jää kaikesta tästä paitsi.

Kyläkierros tuskin olisi voinut päättyä paremmin, kun jo lähellä kotia oleva, yleensä tuhannen päreiksi raiskattu latu olikin tänään miltei priimaa.

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Ensimmäisen maailman murheita

Kevät lähestyy nyt hyvää vauhtia. Vaikka yölämpötilat ovat edelleen melko talvisia, päivisin auringonvaloa tarjoillaan isolla kauhalla.

Jäällä on kauniina päivänä hienoa hiihtää. Harmi vaan, että jäälatujen kunto Kuopiossa on tällä hetkellä aika heikko; ainakin sillä puolella kaupunkia, jossa itse asun.

Pertsaladut kyllä vaikuttavat hyväkuntoisilta, mutta luisteluväylä on kauttaaltaan kovin epätasainen. Ongelma ei toki ole uusi, ja juontaa juurensa keväisistä lämpötilan vaihteluista.

Röykkyiselle latubaanalle on helppo keksiä syyllisiä, mutta tällä kertaa vika taitaa löytyä hiihtäjistä itsestään. Silloin kun latupohja on sohjoinen, ei jääladulla pitäisi hiihtää lainkaan, ainakaan luistellen. Jos sohjoon piirtyy monta senttiä syvät suksen jäljet, latupohja on jäädyttyään lähes hiihtokelvoton.

Itse lähdimme jäälle suurin odotuksin, kuten ilmeisesti moni muukin. Tasatyöntö tai siitonen oli kuitenkin tänään soveltuvin hiihtotyyli luistelijoille.

Lopulta päädyimme metsän suojassa kulkevalle maaladulle. Se olikin hyvässä kunnossa, vaikka auringon paisteesta ei metsässä pystykään samalla tavalla nauttimaan.

Hiihtäessäni mietin, että eikö tuollaista kovaa jäälatupohjaa voi murtaa mitenkään? Maaladuillahan ongelmaa ei ole, koska 4 - 7 tonnia painavan latukoneen jyrsin tasoittaa baanan tehokkaasti.


Jääladuille järeää konetta ei ilmeisesti haluta viedä. Ehkä niin onkin parempi, koska aika ajoinhan noita näyttää jään läpi menevän. Ikäväähän sellaista olisi Kallaveden pohjasta naarata.

Jäällä vastaan tuli moottorikelkka, joka kunnosti latuja vetäen perässään auton renkailla varustettua lanaa. Eikö renkaat voisi korvata vähän raskaammalla, kenties piikikkäällä telalla, joka kykenisi rikkomaan jäisen lumen pinnan? Kaipa sellaisia löytyy kelkalla vedettäväksikin.

Ymmärrän sen, että jäälatuja ei kannata höylätä liikaa, koska jos lumen alla oleva jää kuoriutuu esille, hiihtäminen ei luonnistu lainkaan. Mutta jos lumen pinnan vain rikkoo, ei kai se jää heti alta paljastu?

No, ensimmäisen maailman murheitahan nämä ovat... Tosin jos ongelma on pieni, voisi ratkaisunkin kuvitella löytyvän helposti.

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Havaintoja ladun varrelta

Lunta sitten tuli, kuten toive oli. Nyt on taas hyvä suksia jäällä, vaikka uusi lumikerros olikin aluksi vähän pehmeä ja sortui suksen alla.

En oikeastaan tiedä, millaisella laitteella jäälatuja kunnostetaan, mutta ilmeisesti kyseessä on vain moottorikelkan perässä vedettävä lana. Sellainen ei tee kovin tiivistä jälkeä, mikä lienee tarkoituskin. Tamppautuuhan se lumi hiihtäjien toimesta, ja ajan kanssa itsestäänkin.

Avoimella jäällä huomaa hyvin, miten tuuli vaikuttaa hiihtovauhtiin. Tänään puhalsi kohtalaisesti, ennusteen mukaan 5 - 7 m/s, ja hiihtäminen oli paikoin vähän työlästä. Tuoreilla jaloilla etenin vastatuuleen hädin tuskin 10 km/h.

Paluumatkalla takatuuli työnsi eteenpäin parhaimmillaan 18 km/h, ja kovempaakin olisi päässyt, jos olisi hiukan epätasaisella ladulla uskaltanut mennä. Toki tyylipisteetkin ovat tärkeitä, ja niitähän saa enemmän, jos pysyy pystyssä.

Pimeällä luistelu on vielä pykälää hankalampaa, eivätkä muut kulkijat aina tee asiaa helpommaksi. Arvelen, että ladulla kävely on kaupungin pystyttämien kylttien ansiosta vähentynyt, vaikka osa kävelijöistä yhä kulkeekin mieluummin ladulla kuin sen viereen lanatulla kävelyreitillä.

Eilen ihmettelin, kun luistelubaanalla oli parin metrin välein pieniä kuoppia, kilometrikaupalla. Ne olivat muutaman sentin syviä, mutta pikemminkin kavion kuin kengän jälkiä. Eikä ihminen muutenkaan ota kahden metrin loikkia, ainakaan kovin pitkään.

Kai siinä hevosella oli menty? Kuopat olivat yleensä pareittain, joten kevyestä laukasta lienee ollut kyse. En ainakaan keksi, mikä muu eläin urbaanissa ympäristössä tuottaisi samanlaisen jäljen.

Pitääkö se erikseen mainita, että jos ladulla ei ole suotavaa kävellä, ei se kestä ratsastamistakaan? Ainakin kannattaisi mieluummin laukata kävelijoille tehdyllä kaistalla, sillä puolella kuopat eivät kaada ketään.

Ritarimerkkiä ei voi jakaa myöskään sille mönkkärikuskille, joka oli jotenkin päätynyt ladulle ja kyntänyt sitä sitten monta sataa metriä. Ja jos jäljistä pystyi jotain päättelemään, olisi ehkä ajanut pidemmällekin, ellei olisi ohjausvirheen vuoksi suistunut ladulta.

tiistai 14. helmikuuta 2017

Hiihtämisen anatomiaa

Talvi etenee aika kivasti. Huhtikuuhun on vielä matkaa, mutta ei helmikuussakaan mitään vikaa ole, kun hiihto-olosuhteet ovat näinkin hyvät. Ehkä parhaat vuosiin.

Varsinkin jääladuilla on mukava sutia, vaikka aurinko ei kaiken aikaa paistaisikaan. Pieni määrä lunta tosin tekisi nyt hyvää, ainakin luistelubaanalle.


Meidän hiihtoamme rytmittää se, että vaimon täytyy muutaman kilometrin välein pysähtyä niistämään nenäänsä. Se hidastaa matkan etenemistä, vaikka eipä ladulla yleensä kiire ole.

Luulen niistämisrefleksin johtuvan siitä, että vaimon nenä - joka muuten on hyvin sievä - on aavistuksen pystyssä. Tuuli siis pääsee vapaasti tuivertamaan sieraimista sisään, mikä korostuu varsinkin vastatuuleen hiihdettäessä.


Kun omassa päässä törröttää virheetön klyyvari, toisen ongelmaa on vaikea hahmottaa. Olen silti miettinyt, mitä asialle voisi tehdä.

Nenä selvästikin täytyisi suojata jotenkin, mutta miten? Kypärämyssy ei peitä koko kasvoja, ja hiihto- tai laskettelulasitkaan eivät yllä nenän päälle.

Vaan entäpä sukelluslasit? Ne ainakin blokkaisivat edestä puhaltavan viiman, tosin tilalle saattaisi tulla huurtumisongelma. En tiedä, onko sukelluslasien soveltuvuutta hiihtämiseen tutkittu.

Joku visiiripohjainen ratkaisu voisi ehkä toimia paremmin. Moottoripyöräkypärä kenties? Huurtumisen uhatessa visiirin saisi raolleen, ja kypärä päässä alamäkeenkin voisi syöksyä ilman huolen häivää.

Umpikypärä on kuitenkin aika raskas. Ehkä kypäräpäisiä murtsikkahiihtäjiä ei juuri tästä syystä tule usein vastaan.

No tamponit sieraimiin sitten? Vaikka yksinkertaisin ratkaisu on usein paras, tämä vaihtoehto kyllä rajoittaisi hengittämistä. Lisäksi valintaa pitäisi todennäköisesti selitellä vastaantulijoille.

Mutta ehkä nenään voisi tunkea kosteutta sitovaa pulveria! En vaan yhtään tiedä, mikä aine tähän tarkoitukseen soveltuisi. Ja koska hiihtäjät ovat vuosien saatossa lapioineet naamaansa vaikka mitä pulvereita, tällä menetelmällä on vähän huono maine.

Kirurginen operaatio on tietysti viimeinen oljenkorsi. En silti ole kuullut, että kukaan olisi koskaan leikellyt naamaansa aerodynamiikan parantamiseksi. Enkä oikein tohdi sellaista ehdottaakaan, koska sen jälkeen omakin kärsäni saattaisi olla vinossa.

Voi olla paras, että pidämme niistämistaukoja kuten tähänkin asti. Muistaapa sitten juoda mehuakin, kun ei koko ajan kaahota eteenpäin. Laatuaikaahan ne suksilla vietetyt tauotkin ovat.