sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Vaaralta toiselle

Suuri-Kollee, Lietukka, Polvivaara, Haastinvaara, Pihlajavaara, Sumukanvaara, Telynvaara, Sutkanvaara, Käränkävaara, Rintasenvaara, Korkeavaara, Lamminvaara, Perävaara.

Ainakin nämä paikannimet nousivat esiin miettiessämme ohjelmaa lähestyvälle viikonlopulle. Uusien lähiretkikohteiden keksiminen on joskus tuntunut hankalalta, mutta kyllähän noita löytyy, kun vähän tinkii vaatimuksista.

Metodini pohjautui tällä kertaa Google Mapsiin ja etenkin sen maanpinta-näkymään. Siitähän näkee jo yhdellä vilkaisulla, mistä löytyy suuria korkeuseroja.

Pelkkä korkeusero ei kuitenkaan riitä, jos puusto peittää kaiken näkyvyyden. Siksi on hyvä, jos varsinainen maastokartta paljastaa, että mäen rinteessä on jonkinlainen jyrkänne. Myös kulkemista helpottava polku on eduksi.

Näillä kriteereillä päädyimme jälleen Juukaan, jossa vaaroja on paljon. Tahkovaara lähikukkuloineen on suurin ja kaunein, mutta pienetkin voivat joskus olla helmiä.

Päätimme aluksi tavoitella Kajoon kylästä löytyvää Suuri-Kolleeta. Sen laelta puuttuu jyrkänne, mutta autolla pääsee lähelle mäkeä, joten maisematilanne ainakin olisi helppo tarkastaa.

Kolleen kupeeseen päästyämme tuijotimme hetken vaaralle nousevaa polkua, jota peitti parinkymmenen sentin lumikerros. Kyllähän siitä kävellen pääsisi, mutta koska Kollee ei ollut ranking-listamme kärjessä, emme lähteneet kahlaamaan lumeen, vaan jatkoimme matkaa kohti Lietukka-järveä.


Lietukan rannoilta tuskin näkee vastarantaa pidemmälle, mutta järven itäpuolella mutkitteleva Lietukansärkkien polku vaikutti hauskalta. Alempana lumi ei myöskään haittaisi kulkemista samalla tavalla kuin vaarojen rinteillä.

Lähdimme liikkeelle järven eteläpäästä. Metsässä lunta ei tosiaan ollut paljon, mutta Lietukkaan laskevien, tulvivien ojien ylitys oli paikoin hankalaa.

Oma askelvälini yleensä riitti ojan yli loikkaamiseen, mutta vaimolla oli vaikeampaa. Kerran rouva putosikin näyttävästi puroon, onneksi jalat edellä kuitenkin. Olin itse suositellut juuri kyseistä ylityskohtaa, joten kiskoin vaimon päästä vetäen ojasta ylös. Sattuuhan sitä.

Suota ja metsää halkova harju ei ollut häkellyttävän hieno, mutta ihan mukava kulkea silti.



Lietukan rannalta löytyi yllättäen laavu, joka sijaitsi kauniilla paikalla. Laavun varustelu oli runsas sisältäen esimerkiksi peilin ja maisema-puuceen.



Jälkimmäistä voisi luonnehtia nykyaikaiseksi versioksi paskariu'usta. Tuotekehittely on hieno juttu, ja tavalliseen riukuun verrattuna ainakin seuraavissa asioissa on menty eteenpäin:

  • Katos lisää viihtyvyyttä sateella
  • Leveän istuinosan ansiosta tasapaino on helppo säilyttää
  • Istuimen alla oleva kate suojaa jalkoja roiskeilta

Jos vertailukohteeksi otetaan umpipuucee, avomallissa hajuhaittoja todennäköisesti on vähemmän. Avoin rakenne myös mahdollistaa sen, ettei sosiaalista yhteyttä muihin retkeilijöihin ole hädän hetkellä pakko katkaista.

Lietukan rannoilta poistuttuamme jatkoimme matkaa kohti Polvivaaraa ja sen vieressä kohoavaa Haastinvaaraa, jossa toivoimme kokevamme samanlaisen maisemapläjäyksen kuin viime kesänä Juuanvaaralla.

Karttaa tutkien näytti siltä, että vajaan parin kilometrin matkan Petrovaarantieltä vaaran kupeeseen voisi ajaa autolla. Jo sivutien alussa kuitenkin selvisi, ettei tämä olisi mahdollista, koska lunta oli paikoin yli 30 senttiä. Päätimme silti lähteä tarpomaan tietä pitkin, koska Haastinvaaraan liittyvät odotusarvot olivat korkealla.



Loppunousu vaaran päälle eteni vähän sotkuisessa metsässä, mutta kännykkä toimi rinteessä hyvin, joten kartalla oli helppo pysyä. Retkikartta.fi näkyy nykyään toimivan myös Chrome-selaimella; tosin ei edelleenkään yhtä hyvin kuin Androidin omalla selaimella, koska paikannus lagasi jotenkin oudosti.

Haastinvaara ei lopulta tarjonnut aivan toivotun kaltaisia maisemia, koska puut peittivät suuren osan näköalasta. Tämän vuoksi kiipesimmekin paluumatkalla vielä Polvivaaralle, josta avautuikin avarampi näkymä.


Autolle päästyämme kello oli jo sen verran paljon, että päätimme luopua tavoittelemasta muita kartasta bongaamiamme kohteita. Kävimme syömässä Juuan ABC:lla, ja suuntasimme sitten 508-tien kautta takaisin Kuopioon.

Matkalla koukkasimme silti Perävaaran suuntaan, koska se näytti kaukaa katsottuna houkuttelevalta. Ajaminen kuitenkin tyssäsi lumiesteeseen, mikä ei enää ollut yllätys. Jos lumi joskus sulaa, Perävaaralle täytyy yrittää uudestaan.

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Leuka rintaan vaan

Mennyt talvi oli hyvä. Ehkä vähän liiankin hyvä, koska kesä tuntuu edelleen lähestyvän hitaasti.

Lumen alta paljastuvat polut ovat toistaiseksi jääneet tallaamatta, mutta kun tiedossa oli aurinkoinen lauantaipäivä, päätin lähteä Tahkolle. Sinne ei olisi pitkä matka, ja erilaisia reittivaihtoehtoja olisi runsaasti.

Tahkovuorella tuskin enää olisi luntakaan. Ajattelin kuitenkin pelata varman päälle ja tavoitella Rahasmäen laella olevaa laavua. Etelärinnettä nouseva polku ainakin olisi paljas, eikä minun tarvitsisi mennä vuoren itä- ja pohjoispuolta lainkaan, jos siellä nyt sattuisi vielä olemaan märkää.

Sopivan pysäköintipaikan löytäminen oli haasteellista, mutta sain lopulta auton parkkiin Karkusuon kupeeseen, ja lähdin kipuamaan kohti Rahasmäkeä.

Jo alkumatkasta kävi ilmi, että talvella ei ollut pienintäkään aikomusta luopua asemistaan. Rahasmäellä kulkeva reitti oli edelleen syvän lumen peitossa.


Lunta oli paikasta riippuen 10 - 40 senttiä. Ehdin jo kertaalleen kaivata suksia, mutta pääosin lumi kesti hyvin myös vaelluskengän alla, joten jatkoin eteenpäin.


Jos etelärinne on näin luminen, millaiset hanget vuoren itä- ja pohjoispuolella ovatkaan? Onneksi en päätynyt sinne, koska minulla oli lyhyet kalsarit jalassa.


Hörppiessäni kahvia Rahasmäen laavulla ihmettelin edelleen lumen määrää. Milloinkahan näillä leveyksillä on viimeksi ollut toukokuussa tällaisia hankia? Jääkaudella ehkä?

Mietitäänpäs vähän... Kuukauden päästä on juhannus, ja sitten tulevat halla ja yöpakkaset. Auringonvalokin alkaa hiipua, kun päivä lyhenee taas.

Kyllä asia on niin, että tämä kesä on menetetty. Lunta yksinkertaisesti on liikaa. Muuttolinnutkin palaavat kiukkuisina etelään, kun jäinen hanki syö niiden räpyläjalat rikki.

Syvärikin näytti edelleen olevan jäässä. Ihan on turha lasten odottaa vesileikkejä, niitä ei nyt ole tiedossa.

Korkeintaan pilttejä voi varoittaa siitä, että heinäkuussa jäät saattavat olla heikkoja. Tai jos ranta jossain sattuisikin olemaan sula, ei jääkylmässä vedessä voi tehdä muuta kuin huljutella kumisaappaita. Kumiankka onneksi liukuu lumessa, sillä voi sentään laskea mäkeä.


Ja veneenomistajat, huomio! Venettä on ihan turha maalata, ei maali kestä tuossa hyhmässä kuin viikon. Mitä sitä kallista alusta muutenkaan jäiden seassa rikkomaan. Mieluummin myy koko paatin pois, kun siitä vielä jotain saa. Rahat kannattaa sijoittaa ilmatyynyalukseen tai hydrokopteriin, ne ovat nykypäivää.

Itsekin tein tyhmän virheen, kun ostin äitienpäiväksi jonkun herkän, etelästä rahdatun kukan. Eihän sellainen täällä lumen keskellä pärjää. Joku katajansukuinen kasvi ehkä saattaisi sinnitellä kylmän kesän yli.

Eli ei kun leuka rintaan vaan ja kohti tulevaa talvea! Syksyllä sentään pääsee nopeammin ladulle, kun uusi lumi sataa vanhan päälle.

Jos jotain on pakko kesän aikana harrastaa, niin kannattaa hankkia sellaiset taitettavat, reppuun mahtuvat sukset. Niillä pääsee kairasta pois, jos olosuhteet takamailla muuttuvat haastaviksi.

keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Takaisin rajan takaa

Vietimme lopulta neljä vuorokautta Torneträskin rantamilla. Kelit olisivat edelleen suosineet, mutta lähestyvä vappu tapahtumineen antoi sopivan sysäyksen lähteä kotimatkalle.

Björklidenissä vapunaaton erikoisuus on Låktastörten eli tapahtuma, jossa kilpaillaan, kuka nopeiten selvittää tiensä Låktatjåkkolta alas Fjället-hotellin luo. Nykyisen ennätyksen haltija on laskenut reitin karvan verran alle 13 minuutissa. Youtubestakin löytyy aiheeseen liittyviä videoita aiemmilta vuosilta.

Me käytimme matkaan 1,5 tuntia. Näin homma eteni omien lasieni läpi katsottuna:


Ja tässä viilettää vaimo:


Riksgränseniin verrattuna Abisko ja Björkliden ovat melko suojaisia paikkoja. Tämä johtunee siitä, että noilla kulmilla tuulee usein lännestä, joten vuorten itäpuolella on tyynempää. Myös kylien alempi sijainti tietysti vaikuttaa asiaan.


Varsinkin Abiskosta löytyy silti muutakin nähtävää kuin vuoret. Turistiaseman vieressä laskevan Abiskojoen uoman ympärille on rakennettu lyhyehkö kävelyreitti, joka kanjoneineen on näyttävä talvellakin. Ja onhan aseman kupeessa luontokeskuskin.


Abiskon jäätyä taakse mietimme Kiirunan suuntaan ajaessamme, pitäisiko vielä poiketa yhdeksi päiväksi Nikkaluoktaan. Liki 80 kilometrin pistotie kuitenkin epäillytti, kun ajettavaa oli muutenkin tarpeeksi.

Jällivaaraan silti kurvasimme, koska meillä oli edelleen harhaisia kuvitelmia siitä, että pääsisimme jossain pankkikonttorissa eroon vanhoista kruunuista.

Jällivaarassa oli Nordean konttori, mutta siellä ei tietenkään käsitelty käteistä rahaa. Virkailija kuitenkin vinkkasi, että samalla kadulla sijaitsee SEB:n konttori, jonka yhteydessä oleva 24h-tallennusautomaatti täyttäisi toiveemme.

SEB:n konttori oli itse asiassa lopetettu, mutta automaatti sentään törrötti seinästä. Se kuitenkin tuntui hylkivän suomalaista pankkikorttia, tai Osuuspankin korttia ainakin ("Palvelu ei ole käytössä."). Jatkoimme Haaparantaan, koska saamamme tiedon mukaan myöskään Kalixin konttorissa ei ymmärrettäisi käteisen rahan päälle.

Suomen rajan lähestyessä kruunuihin liittyvä epätoivo lisäätyi. Aloimme ostaa polttoainetta pienissä erissä, aina 100 - 200 kruunulla kerrallaan.

Haaparannassa majoituimme kaupunginhotelliin, josta taitaa olla muodostumassa kantapaikkamme. Aiemmin vieroksuin kristallikruunuja ja punaisia mattoja, mutta nykyään niitä pitkän ajomatkan jälkeen jo hiukan odottaa.

Viimeisen matkapäivän aamuna meillä oli enää yksi tehtävä: vanhenevista seteleistä eroon. Asia eteni jotenkin näin:

  • Minä menin Shellille ja ostin polttoainetta.
  • Rouva meni ICA-markettiin ja osti teetä.
  • Minä menin ICA-markettiin ja ostin näkkileipää.
  • Rouva meni ICA-markettiin ja osti suklaata.
  • Minä menin ICA-markettiin ja ostin lisää teetä.
  • Minä menin Giganttiin ja ostin kahvia.
  • Minä menin Naturkompanietiin ja ostin pesuainetta.
  • Minä menin System Bolagetiin ja ostin olutta.
  • Minä menin System Bolagetiin ja ostin viiniä.
  • Minä menin ICA-markettiin ja yritin tallentaa loput kruunut automaatilla ("Palvelu ei ole käytössä.").

Tässä vaiheessa luovutimme pelin jo kertaalleen ja ajoimme Tornioon, mutta käännyimme kuitenkin ympäri ja palasimme Rajalla-kauppakeskukseen. Oli todennäköisesti viimeinen tilaisuutemme tehdä vanhoille seteleille jotain.

  • Rouva meni Piknik-kahvilaan ja osti teetä ja sämpylän.
  • Minä menin Piknik-kahvilaan ja ostin kahvin ja sämpylän.
  • Minä yritin tallentaa loput kruunut suomalaisella automaatilla ("Automaatti ei ole käytössä.").
  • Minä menin luontaistuotekauppaan ja ostin helokkiöljykapseleita.
  • Minä menin Alkoon ja ostin viinaa.
  • Minä menin Alkoon ja ostin lisää viinaa.

Mission accomplished!

Juttelin matkalla seteliuudistuksesta muutaman ruotsalaisen kanssa. Kaikki olivat sitä mieltä, että ainoa helppo tapa hankkiutua vanhoista rahoista eroon on käyttää ne. Vaikka se tuntuu vähän hölmöltä, asia on todennäköisesti suunniteltu tapahtuvaksi juuri näin: pankit haluavat rahan kiertävän, eikä setelien vastaanottaminen edistä tätä tavoitetta.

Mutta sitä en ymmärrä, miksi Ruotsissa ei samantien uudistettu koko valuuttaa. Eihän siinä ole mitään järkeä, että ruohonleikkuri maksaa sata tonnia, eihän?

tiistai 2. toukokuuta 2017

Hoitoa hulluuteen

Olimme jo toisen kerran tekemässä lähtöä Abiskosta. Autoa pakatessani taisin mumista jotain Suomeen ajamisesta, kun Subbe tarttui asiaan.

  • Kuinka rouva voi? Joko hiihtoahdistus on helpottanut?
  • Kai se enimmäkseen on, tai ainakin pertsa tuntuu jotenkuten sujuvan.
  • Se on hyvä kuulla. Kun teidän touhuiluanne katselee, on vaikea uskoa, että hiihtämisenjälkeistä elämää olisi olemassa.
  • En tosin tiedä, onko helpotus kestävää, koska hiihtolenkkimme ovat olleet melko kevyitä. Vaimoa pitäisi ehkä koeponnistaa jotenkin.
  • No mitäpä jos houkuttelet rouvan Låktatjåkkon rinteeseen?
  • Låktatjåkkon rinne... Siis se yhdeksän kilometrin mittainen nousu? Hmm... Niin, siellähän tuo asia tosiaan selviäisi.

Ajoimme takaisin Björklideniin. Ihmettelin vähän, miten Subbe tiesi Låktatjåkkosta, koska se ei ollut mukanamme käydessämme Låktalla ensimmäisen kerran.

Kyseessähän on Ruotsin tunturimajoista se, joka sijaitsee kaikkein korkeimmalla (1228 möh). Kyseessä ei kuitenkaan ole STF:n maja, mistä syystä Låktatjåkkosta käytetään hiukan mahtipontisesti nimitystä "fjällstation", vaikka kovin suurihan se ei ole.

Edellisellä kerralla oli kesä, joten uusintavierailu ainakin olisi erilainen. Nousu yli kilometrin korkeuteen tuskin olisi suksilla yhtään helpompi kuin kävellenkään, mutta paluumatka arvatenkin sujuisi nopeammin.

Lähdimme aamupäivällä kipuamaan tuvalle johtavaa talvireittiä. Kevätkauden erikoisuus on se, että reitti lanataan Björklidenin ja Riksgränsenin suunnasta järeällä rinnekoneella. Periaatteessa vuorelle voi siis pienin varauksien hiihtää vaikka luistelusuksilla. Heti koneen mentyä baana olikin todella hyvä.


Ihan pelkkää ylämäkeä matka ei ole, mutta tasamaata tai alamäkeä ei liene kilometriä tai kahta enempää.



Mitä nousukuntoomme tulee, ei mäki ihan ensimmäisen virren aikana loppunut. Vajaan kolmen tunnin jälkeen kuitenkin saavutimme tunturimajan, joka on tunnettu paitsi sijainnistaan myös hyvistä vohveleistaan.



En tosin ole varma, ovatko vohvelit sen herkullisempia kuin muuallakaan. Yleensä vain on niin, että fyysisen rasituksen jälkeen on kiva syödä jotain. Friteeratut porkkanat saattaisivat yltää yhtä suureen suosioon.


Paluumatkalle oli kuitenkin hyvä lähteä, kun vatsa oli saanut täytettä. Viimeistään alamäkeä laskiessa kävi selväksi, mikä Låktatjåkkon ympäristössä talvella häiritsee: villi moottorikelkkailu.


Rinnekoneen tamppaama baana oli menomatkamme aikana tuhottu. Mitä järkeä hiihtopohjan tekemisessä on, jos sitä ei enää tunnin päästä ole olemassa?


Kun tuvalle hiihtäneiden ruotsalaisten juttuja varovasti kuunteli, hekään eivät olleet ilmiöön kovin tyytyväisiä.

Sinänsä asiasta ei voi syyttää yksinomaan kelkkailijoita, koska Låktatjåkkolle kuitenkin menee virallinen moottorikelkkareitti, eikä kelkkailua alueella ole muutenkaan rajoitettu. Eikö kelkka- ja hiihtoreittejä silti jotenkin saisi erilleen?

Vaikka mitäpä asia minulle kuuluu, kun en edes ole ruotsalainen. Mutta jos olisin Ruotsin kuningas, tekisin asialle jotain.

maanantai 1. toukokuuta 2017

Sulaa hulluutta

Heräsimme Abiskon tunturiasemalla aurinkoiseen aamuun. Matkan jatkosuunnitelma oli yhä levällään, mutta pakkasimme kuitenkin tavaramme ja menimme aamupalalle. Useinhan palaset loksahtavat kohdilleen juuri ennen lähtöä, tai jopa ajomatkan aikana.

Aamiaisen aikana meistä alkoi tuntua, että Abiskosta poistuminen juuri nyt olisi sulaa hulluutta. Aurinko paistaa kuin viimeistä päivää ja tunturit hohtavat vieressä. Missä asiat olisivat paremmin?

Lisäksi Nuoljan kupeessa menevä, Kårsavaggeen johtava latu-ura oli juuri edellisenä päivänä lanattu. Oli hiukan epäselvää, mitä se käytännössä tarkoittaisi -
moottorikelkan jälkeä vai ihan leveää latubaanaa - mutta kokeilemallahan tuo selviäisi. Jatkoimme huonevaraustamme päivällä ja lähdimme sutimaan kohti rotkolaaksoa.

Abiskojoen sillan vierestä lähtevä reitti tarjosi itse asiassa useampia vaihtoehtoja. Rinteeseen nousivat sekä 4,5 km:n että 9,0 km:n rengasreitit, ja lisäksi jälkimmäisen varrelta erkani Kårsavaggen tuvalle menevä talvireitti.


Suomessa samanlaista latua kutsuttaisiin ehkä luontoladuksi tai erämaaladuksi, mutta lyhyemmälle rengasreitille oli sentään vedetty pertsaura. Yhdeksän kilometrin reittikin oli kapea, mutta silti jotenkin kelkalla lanattu, arvelen.



Kårsavaggen suuntaan jatkuvalla pistopätkällä oli tarjolla vain kelkkauraa...


... mutta siinäkin oli hyvä edetä, eikä asialla oikeastaan valkoisten tunturien keskellä ollut merkitystä.


Olin edellisen päivän reissun jälkeen miettinyt, että Abiskojauren suuntaan olisi ihan hyvin voinut hiihtää mini-Yokoilla. Tänään sitten lähdinkin liikkeelle Yokoilla, kun ilmassa oli toivoa paremmasta latupohjasta.

Suksivalinta oli hyvä. Ensimmäiset viisi kilometriä tosin sisälsi toinen toistaan jyrkempiä ylämäkiä, mutta kun rinne hiukan tasoittui, hiihtäminen oli miellyttävää. Kelkkauraakin oli kiva luistella, vaikka vaimo yhä mieluummin hiihtikin pitopohjasuksillaan.

Normaalimittaisilla luistelusuksilla kapea ura olisi ainakin alkumatkasta ollut hankala. Joku näkyi kokeilleen sellaisia oman retkemme aikana, mutta kovin pitkälle V-jäljet eivät lähtöpaikasta yltäneet.

Kävimme kääntymässä kansallispuiston rajalla, ja laskettelimme sitten takaisin Abiskoon.


STF Abisko on miellyttävä paikka. Aamupala on mainio, ja myös tunturiaseman sauna on ruotsalaiseksi rakennelmaksi hyvä.

Paitsi että löylyhuone on iso, lauteet ovat riittävän korkealla ja ilmanvaihto toimii hyvin. Ikkunaa saunassa ei tosin ole, mutta löylyhuoneen ovi on kuitenkin savulasia, joten tila ei näytä aivan kaasukammiolta. Pesu- ja pukuhuoneen välistä ovi toki puuttuu, mutta asian kanssa voi elää, kun ilma vaihtuu riittävän nopeasti.

Jos haluaa kylpeä tuntureita ihaillen, kannattaa kuitenkin mennä hotelli Fjälletin saunaan Björklidenissä. Sieltä näkyy Lapporten.

sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Isolla kauhalla

Jouduimme huonerajoitusten vuoksi poistumaan Björklidenistä, joten päätimme kokeilla Abiskoa, josta onnistuimmekin saamaan STF-pohjaisen majoituksen yhdeksi yöksi. Se sopi meille, koska myös Abiskossa oli mukavan rauhallista.

Huonetta varatessani opin, mitä eroa on double- ja twin-huoneilla. Twin-huoneessa on kaksi erillistä sänkyä, jotka tosin voivat olla kiinni toisissaan. Double-huoneessa on yksi iso sänky, ja STF-hinta on 500 kruunua kalliimpi. Kruunujen tuhoamista ajatellen jälkimmäinen siis on parempi, mutta valitsimme kuitenkin ensimmäisen.

Abisko on kuulemma Ruotsin vähäsateisin paikka, mikä ei tietysti kerro aurigonpaisteen määrästä mitään. Nyt auringonvaloa kuitenkin tarjoiltiin isolla kauhalla.

Rouva olisi tänäänkin halunnut lähteä lumikenkäilemään, mutta lähdimme silti asiasta keskusteltuamme hinkkamaan suksilla kohti Abiskojaurea. Se olikin hyvä valinta, koska tunturiin nouseva talvireitti on verrattain helppo. Kesällähän tästä on joskus mentykin.



Menomatkalla tapasimme ahkiota vetävän miehen, joka kertoi lähteneensä reissuun jo helmikuun puolessa välissä. Reilussa parissa kuukaudessa Norrbottenia ehtii nähdä enemmänkin, ja matkan varrelle varmasti osuu synkempiäkin päiviä.

Abiskojauren tuvalle asti emme suksineet, vaan pidimme evästaukoa Keronin kupeessa, ja käännyimme sitten takaisin Abiskoon. Vaikka lunta oli edelleen runsaasti, aurinko oli sieltä täältä paljastanut pieniä töppäreitä, joilla istuskelu liki tuulettomassa säässä oli mukavaa.


Hiihdin nyt ensimmäistä kertaa tämän talven aikana Kolleneilla. Joka paikassa niillä ei voi uran kapeuden vuoksi luistella, mutta missä leveyttä riittää, matka etenee paremmin kuin tervatuilla pertsasuksilla. Abiskojauren suuntaan menevällä reitillä ei ole isoja nousujakaan.

Rouva pisteli menemään pitopohjasuksilla, eikä loman alussa vaivanneesta oireilusta ollut nyt tietoakaan. Liittyikö ongelma jotenkin luisteluhiihtoon?

Pitäisi ehkä kysyä neuvoa lääkäriltä. Omat hoitosuositukseni perustuvat yleensä riittävään määrään toistoja, mutta niitä vaimo ei arvosta.

lauantai 29. huhtikuuta 2017

Kolonnekjøring

Lähdettyämme Bardufossista ajoimme aluksi keväisessä säässä kohti Narvikia...


... koukataksemme sitten Ruotsiin nousevalle E10-tielle.

Olin koko aamun pohtinut, pitäisikö Riksgränsenista varata majoitus etukäteen. Mitä jos siellä onkin ihan kauheat markkinat?

Aikaa pähkäilyyn ainakin riitti, sillä E10-tie oli hetken suljettuna huonon sään vuoksi. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että odottelimme jonossa puolisen tuntia, minkä jälkeen tielaitoksen auto johdatti kertyneen letkan Bjørnfjellin yli. Mielestäni sää tai keli ei olisi edellyttänyt tuollaista operaatiota, mutta tottapa paikalliset tietävät asiat paremmin.


Ruotsin puolelle päästyämme kurvasimme hotelli Riksgränsenin pihaan. Hyvin pian aloimme tuntea tyytyväisyyttä siitä, että huonevaraus oli jäänyt tekemättä. Väkeä nimittäin oli ihan liikaa, ja autojakin kuin Mannerheimintiellä.

Edelleen kovaa puhaltanut, lunta nostattava tuuli lisäsi tunnetta, että hulinasta on päästävä pois. Mutta minne?

Jos Riksgränsen on täynnä, tilanne Björklidenissä tai Abiskossa tuskin on yhtään lohdullisempi. Täytyykö tässä ajaa Kiirunaan asti, tai peräti Suomeen? Toista peräkkäistä ajopäivää emme todellakaan toivoneet.

Poistuimme vikkelästi Riksgränsenistä, mutta päätimme silti käydä katsomassa, miltä meno Björklidenissä näyttäisi. Hämmästyimme suuresti seesteisyyttä, joka tunturikylässä vallitsi. Lapset laskivat pulkkamäkeä Fjället-hotellin edustalla, autopaikka löytyi muutamassa sekunnissa ja taisipa rinteestä kuulua kerubien lauluakin.

Kaiken kukkuraksi saimme huoneen -50% alennuksella. Huoneen siivousta piti tosin hetki odotella, mutta homman tultua valmiiksi pakkasimme reppumme ja lähdimme tunturin kupeeseen lumikenkäilemään. Vaikka hiihtäminen tuottikin aiemmin vaikeuksia, lumikenkien kanssa rouva kirmasi tunturissa kuin gaselli.





Olemme parhaamme mukaan yrittäneet päästä vanhenevista kruunuista eroon, mutta rahan peseminen etenee silti tuskastuttavan hitaasti. Björklidenissä tarjoutui mahdollisuus nopeuttaa prosessia, kun huomasin, että hotellin vitriinissä on kiviä myytävänä.


Jos ostaisin parikymmentä kiveä, ongelma olisi likipitäen ratkaistu. Kivet saattoivat olla jotenkin erityisiä (taivaalta pudonneita, hoitavia kiviä tms.), mutta kaupan mielekkyys arvelutti silti.