sunnuntai 14. lokakuuta 2018

Kulttuuria pään täydeltä

Petkeljärveltä matkamme jatkui hämärtyvässä illassa kohti Lieksaa.

Yöpyminen Lieksassa tarjosi meille mahdollisuuden vierailla yhdessä Suomen suurimmista ulkomuseoista, Pielisen museossa. Vaimolle paikka oli täysin vieras, enkä itsekään ollut käynyt siellä... hmm... 40 vuoteen, joten museo sopisi hyvin kaupunkilomamme viimeiseksi kohteeksi.


Seitsemän euron sisäänpääsymaksu on museon laajuuteen nähden kohtuullinen. Maksamalla kolme euroa lisää olisi saanut oppaankin mukaan, mutta vaimo arveli, ettei opas jaksaisi kuunnella minun horinoitani. En nähnyt tarpeelliseksi kyseinalaistaa vaimon auktoriteettia tässä asiassa.


Vierailupäivänämme museossa vietettiin kesäkauden viimeistä päivää. Talvella museon tarjonta onkin olennaisesti suppeampi, koska ainoastaan päärakennuksessa oleva sisänäyttely on tuolloin avoinna.


Vaikka suuri osa museon kohteista on ollut paikallaan on jo vuosia, alueen reunamilla on myös uudempia osastoja.


Esimerkiksi takavuosien vankienhoidosta kertovat näyttely oli mielenkiintoinen, vaikka varsinaisia museotavaroita siellä oli vähän.

"Kun olin jo ennen kuullut, että edellä mainittu (---) olisi myöskin myynyt täällä kirkolla väkijuomia. Edellä mainitun varkauden tähden oli (---) passitettu Kuopion lääninvankilaan odottamaan oikeuden tutkintaa ja kun hän sieltä tuli, niin poliisikonstaapeli (---) kanssa menin vankituvalle, jossa kuulustelin asiain johdosta ja myönsikin myyneensä pari pulloa konjakkia." (Ylimääräisen poliisikonstaapelin päiväkirja 14.12.1913)

"Illalla ilmoitti eräs mies, että Lieksan kylässä, (---) mökissä, hänen asunnossaan ampui eräs mies hänen vaimoaan kylkeen. Heti paikalla läksin konstaapeli (---) kanssa mainitulle mökille, josta pidätettiin ampuja, sekä vietiin vankituvalle, ja ilmoitin nimismiehelle enempiä toimenpiteitä varten." (Poliisikonstaapelin päiväkirja 23.6.1923)

"Yleensä vankilan ruoan mainitaan olleen hyvää, terveellistä ja riittävää, mutta sisällissodan aikana ja sen jälkeen ruoasta oli pula. Kuopion lääninvankilan lääkärin vuonna 1919 ruokaa koskevassa lausunnossa kerrotaan kuivatuista nauriista tehdyn sopan olleen sekä hajultaan että maultaan vastenmielistä. Sen sijaan kuivatuista kaaleista ja soppajuurista tehty soppa oli välttävän hyvää, mutta sisälsi suuren määrän matoja, jotka tulivat esille soppaa keitettäessä."

"Vuodesta 1608 alkaen ankarien tuomioiden perusteena käytettiin Mooseksen lakia. Lain taustalla oli verivelkaoppi, jonka mukaan koko yhteisöä seurasi onnettomuus, mikäli viattoman verta ei hyvitetä verellä. Tuomarit langettivat kuolemantuomioita muun muassa henkirikoksista ja valtionpetoksista. Tuomio pantiin täytäntöön yleensä mestaamalla, hirttämällä tai teilaamalla."

Vähän karua on aiemmin ollut, mutta muuten olen sitä mieltä, että jos Mooseksen lakia noudatettaisiin yhä, elämä lähiöissä olisi rauhallisempaa.

Myös tukinuitosta ja tukkilaiselämästä yleensäkin kertova osasto oli laaja. Tukkimiehet vaikuttavat takavuosina olleen varsin salskeita.



Keskimäärin näyttelyyn kuulemma käytetään pari tuntia aikaa, mutta meillä meni melkein neljä. Mitä vanhempi koje, sitä enemmän se rouvaa kiinnosti.


Kesäloma alkaa nyt olla paketissa, juuri sopivasti ennen ensilumia. Viimeinen lomaviikko meni paljolti Pielisen ympärillä pyörien, mutta kun järven kiertää ensin myötäpäivään ja sitten vastapäivään, malttaa hetken olla pois tien päältä. Museosta saamamme kulttuuriannos ainakin riittää koko talveksi.

keskiviikko 10. lokakuuta 2018

Pieni on kaunista

Haaveeni munkinurasta kaatuivat - ainakin toistaiseksi - vaimon asetuttua poikkiteloin henkisen kasvuni polulle. Ei auttanut kuin ajaa illaksi Joensuuhun, josta seuraavana aamuna jatkaisimme kohti Ilomantsia ja Petkeljärven kansallispuistoa.

Ajatus oli, että voisimme kevyesti retkeillä Petraniemen ympäristössä, mahdollisesti poiketa Korkeasärkällä. Korkeasärkän polku on kuitenkin lyhyt, joten ehtisimme tutustua myös johonkin toiseen kohteeseen.

Sellainen löytyi Taitajan taipaleen pohjoispäästä: Myllynlamminsärkkä. Molemmat mainituista särkistä näyttivät ainakin kartalla helppokulkuisilta, mikä olisi vaimon kylkiluita ajatellen hyvä juttu.

Kauko riemastui kuullessaan, että sekin pääsisi retkelle mukaan. Itärajan lentokieltovyöhyke oli tosin lähellä, mutta Myllyniemensärkän pohjoisosa jäi rajoitusalueen ulkopuolelle.


Pysäköityämme auton Putkelan pysäköintialueelle lähdimme lompsimaan verkkaista tahtia kohti Hiislammen laavua.

Särkän pohjoispää ei ollut erityisen hehkeä, koska puiden välistä ei juurikaan nähnyt ympäröiville järville. Matkan varrelle osunut Iso-Suokon tulipaikkakin oli jotenkin ränsistyneen ja hämärän oloinen, ainakin aamupäivän tunteina.

Vähän etelämpänä oli kuitenkin hienompaa, ja tuttu kopina alkoi taas kuulua läheisistä keloista.

Muuten paikka oli rauhallinen, vaikka Ilomantsin keskustaan (Pogostaan) ei tikantietä ollut kuin viitisen kilometriä. Kesämökkejäkään ei rannoilla juuri näkynyt, mikä saattoi johtua hieman suomaisesta ympäristöstä.


Hiislammen laavulla kohtasimme yllättäen pari saksalaista nuorukaista, jotka olivat ilmeisesti lähteneet liikkeelle Petraniemestä. Miehet olivat sytyttäneet nuotionkin (yksi vienosti käryävä halko), jonka ääressä he viettivät lepotaukoa.

Itse emme jääneet laavulle tulistelemaan, vaan jatkoimme hiukan pidemmälle päätyen lopulta sammalmättäälle kahvittelemaan. Lammelta puhaltanut tuuli tuntui jo syksyiseltä, mutta auringonsäteet lämmittivät taukopaikkaamme sopivasti.

Autolle palattuamme koukkasimme Ilomantsin kautta kohti Petraniemeä tutustuaksemme vielä Korkeasärkän polkuun. Petkeljärven kansallispuistoa ei ole koolla pilattu, mutta hienoa aluetta se kyllä on, minkä jo muutama vuosi sitten totesimme.

Niemen kärkeen ei ole Petraniemen pysäköintialueelta kuin kolmisen kilometriä, mutta polku on paikoin kivinen ja siten hidaskulkuinen. Koska sää vaikutti lähtiessä hyvältä, emme ottaneet mukaamme sadetakkeja, mikä osoittautui virheeksi.

Niemen puolivälissä huomasimme, että lännestä lähestyi sadealue. Se ei ehkä yltäisi niemen kärkeen asti, mutta kastelisi ainakin parkkipaikan ympäristön. Päätimmekin kärkeen päästyämme vartoa hetken, jotta sadealue menisi ohi, toivottavasti meitä väistäen.

Taisin niemessä seisoessani hiukan ikävöidä Kaukoa, mutta näin lähellä rajaa ei kuitenkaan olisi saanut lentää.


Kun olimme mielestämme riittävästi odotelleet sateen väistymistä, lähdimme lompsimaan takaisin Petraniemen suuntaan. Suunnitelma melkein toimi, sillä sadepilvet karkasivat edestämme itään.


Harmiksemme takaamme kuitenkin hyökkäsi uusi sadealue, joka kasteli meidät viimeisillä sadoilla metreillä. Onneksi vain kevyesti, ja kyllähän kesä kuivaa... Ensi kesä ainakin.

sunnuntai 7. lokakuuta 2018

Pyhien seurassa

Oma lomareissuni oli onnistunut, mutta kotiin palattuani minua odotti yhteiseen loppulomaamme liittyvä problematiikka. Vaimokin ehkä haluaisi lomansa aikana käydä jossain.

Rouvan kylkiluuongelmien vuoksi perinteinen reppuretkeily vaikutti yhä hankalalta. Kaupunkilomalleko tässä sitten pitää lähteä? Ottaa osaa johonkin toritapahtumaan? Jopa mennä elokuviin?

Tuijotin Suomen karttaa ja siinä näkyviä kaupunkeja. Ajaisimmeko Etelä- vai Länsi-Suomeen? Raumalle, tai mahdollisesti Poriin? Vaasassakaan ei ole käyty aikoihin.

Kaikkiin tuntui olevan pitkä matka, enkä todennäköisesti olisi kyennyt keksimään meille mielekästä ohjelmaa. Asia hermostutti minua, joten yritin luikerrella tilanteesta ulos.

  • Kultaseni, olen miettinyt murtunutta kylkiluutasi ja tullut siihen tulokseen, että meidän on tällä kertaa parempi lähteä kaupunkilomalle.
  • Oi, miten ihanaa! Lähdemmekö Roomaan vai Barcelonaan? Tai ei sillä väliä, päätä sinä!
  • Älähän nyt intoile, käytettävissämme on enintään neljä matkapäivää. Ei siinä ajassa ehdi kuin Juutinrauman sillalle, ja silloinkin pitäisi ajaa Malmön ohi, mikä on vaarallista.
  • No mitä mielessäsi sitten on?
  • Olin ajatellut Ilomantsia!
  • Mutta eihän Ilomantsi ole kaupunki.
  • Äh... No sitten lähdetään Petkeljärvelle! Se on hieno paikka, ja ihan tarpeeksi urbaani kohde meille.

Onneksi rouva ei tyrmännyt asiaa täysin. Ehkä kylkiluita kannattaakin jo hiukan koeponnistaa, ja tiukan paikan tullen voisin itse toimia muulina.

Päätimme silti poimia matkan varrelle myös kevyempiä kohteita, joista ensimmäiseksi valikoitui Valamon luostari. Suuntasimme ensi töiksemme Heinävedelle.


Oli mainio ajatus lähteä luostariin. Varsinaisten kirkkorakennusten ohella alue on muutenkin kiehtova, ja munkkien kiireetöntä elämää on rauhoittavaa seurata.

Luostarin lähipiirissä toimii nykyään ainakin hotelli, kahvila-ravintola, muistoesinemyymälä sekä viinimyymälä. Myös kesäkauppa löytyy, tosin lafka oli jo tältä kaudelta suljettu.

Kävi kuitenkin niin, että me ajauduimme luostarialueelta Kuuverinniemeen menevälle retkeilypolulle. Suurin ero tavalliseen retkipäiväämmme taisikin olla se, että tällä kertaa rouva kantoi repun sijasta käsilaukkua, ja minulla oli ylläni kauluspaita.

Vajaan viiden kilometrin mittainen polun ja latupohjan yhdistelmä ei ollut erityisen näyttävä, mutta hirvikärpäsiä metsässä oli paljon. Olimme hädin tuskin päässeet luostarin porteista ulos, kun ne saatanat olivat jo kimpussamme.


Hirvikärpästen tuottama ärsytys kuitenkin haihtui mielestä, kun palasimme luostarialueen suojiin ja menimme Trapesaan kahville.

Kahvittelun jälkeen poikkesimme vielä luostarin myymälään, josta ostin pullollisen Valamon Vaeltajaa. Arvelin sen olevan marjamehua, mutta kun nyt katson tarkemmin, kyseessä onkin "vaeltajan viini". Ei se mitään, viini toimineekin paremmin, jos mielii lähemmäksi Jumalaa.

Luulen, että luostarielämä sopisi minulle. Kun arkiset askareet alkavat tuntua raskailta, pitäisikin ehkä kartoittaa vaihtoehtoja. Onkohan munkiksi vaikea päästä?

Kiinnittäessäni huomiota ortodoksimunkkien pukeutumiseen epäusko kuitenkin valtaa mieleni. Voiko kaapu päällä juosta? Tai hiihtää, mieluiten vapaalla tyylillä?


Joutuisin joka tapauksessa tekemään pukeutumisen suhteen myönnytyksiä. Liturgiaa kun ei ilmeisesti voi vetää tiukoissa trikoissa, tai pelkkää suitsutusta siitä ei ainakaan seuraisi.

sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Hämärissä oloissa tapahtunutta

Patvinsuon vierailuni jäi tällä erää suunniteltua lyhyemmäksi. Asia ei kuitenkaan suuremmin kirvellyt, koska olen viime aikoina käynyt siellä useasti.

Aapaa on kiva katsella, mutta tuoreiden kuvakulmien löytäminen on vähän haastavaa. Suo kun näyttää joka suunnasta kokolailla samalta.

Patvinsuolta joka tapauksessa jatkoin Kolille. Tällä kertaa Koli kiinnosti lähinnä yöpymismielessä, mutta samalla selviäisi, millaiseen lopputulokseen Hotelli Kolin huoneremontti on johtanut.

Illalla oli hiukan ylimääräistä aikaa, joten poikkesin menomatkalla Räsävaaralle. Vaara näkötorneineen on itselleni tuttu, mutta Kauko ei ollut koskaan käynyt siellä. Kiipesin torniin, ja lähetin Kaukon ilmaan.


Yläilmoista katsottuna Kolin vaarat hieman latistuvat. Jeron masto kuitenkin erottuu selvästi, ja Herajärvikin pilkottaa Paimenenvaaran takaa.


Hotelliin majoituttuani kävin illalla kävelyllä Ukko-Kolilla. Kauko ei nyt ollut mukana, mutta kallioilla oli muita kopteriharrastajia. Hämärtyvässä illassa voi saada hienoja kuvia, mutta kovin intensiivisesti taivaalla lentävää kopteria ei parane jyrkillä kallioilla liikkuessaan tuijottaa.


Oma tarkoitukseni oli kuvata auringonlaskua, mutta myöhästyin näytelmästä täpärästi. Lähtiessäni hotellilta auringosta näkyi vielä puolet, mutta muutamaa minuuttia myöhemmin se oli jo kokonaan painunut horisonttiin. Höh.

Aamulla päätin korjata virheeni, ja kiipesin ennen aamupalatarjoilua vaaralle uudestaan. Nyt homma ei onneksi ollut minuuteista kiinni.


Aamiaisen jälkeen nousin Ukko-Kolille vielä kolmannenkin kerran, tällä kertaa Kauko mukanani.



Lentosää oli mainio, ja Kauko tuntuikin olevan täpinöissään. Syksyisen Koli-maiseman usein täydentäviä, alhaalla roikkuvia pilviä ei tosin juuri näkynyt.



Tänään oli se päivä, jolloin minun oli määrä palata kotiin. Matkan loppuminen harmitti hieman, mutta lännestä lähestyvä matalapaine ei olisi lähipäivinä suosinut retkeilyä. Eikä Kaukokaan oikein tykkää sateesta.

Koli-hotellin remontti oli vielä aavistuksen kesken. Uusitut tilat vaikuttavat viihtyisiltä, vaikka huoneet ovatkin vähän pienen oloisia. Kyllähän sinne yksinään mahtuu, mutta kun Kauko levittää tavaransa pitkin huonetta, loppuu pöytätila helposti kesken. Pistorasioista nyt puhumattakaan.

torstai 27. syyskuuta 2018

Turhaa kiirettä

Ruunaalta palattuani jäin yöksi Lieksan Puustelli-hotelliin. Vietin aikoinaan pari vuotta Lieksan kauppaoppilaitoksessa, minkä johdosta hotelli oheispalveluineen ei ole minulle täysin vieras. Ja onhan muistojen arkkua joskus muutenkin kiva penkoa.

Liian syvältä ei kuitenkaan parannut tonkia, koska seuraavana aamuna täytyi taas päästä tien päälle. Olin ajatellut pitää Patvinsuo-päivän, mutta Pielisen takaa voisi ehkä löytyä muutakin mukavaa.

Ruunaanjärvi taisi yhä välkkyä sinisenä mielessäni, kun karttaa tutkiessani bongasin järven eteläpäästä hauskalta näyttävän kohteen: Kyrönniemi.

Kyrönniemi on osa Ruunaan luonnonsuojelualuetta, mikä lisäsi mielenkiintoani sitä kohtaan. Niemen kärkeen näytti menevän polku, jolle pääsisi helposti Kyrönsärkän alkupäässä olevalta hiekkakuopalta.

Niinpä käännyin Lieksan ja Ilomantsin väliseltä 522-tieltä kohti Itkinpohjaa menevälle hiekkatielle, ja pian olinkin jo kartasta katsomani hiekkakuopan portilla. Hiekkakuopan läpi niemen suuntaan jatkui pienempi metsäautotie, mutta se vaikutti hieman umpeenkasvaneelta, joten Subbe sai jäädä kuopalle.

Tietä kävellessäni kävi ilmi, että päätös oli vähän hätäinen, koska vain tien alkuosa oli pusikkoinen. Olisi ollut mahdollista ajaa lähempänä niemeä olevaan silmukkaan, mutta kauniina päivänä parin kilometrin ylimääräinen kävely ei varsinaisesti haitannut.


Lähempänä niemeä tie jälleen kapeni, muuttui sitten metsätraktoriuraksi ja lopulta - luonnonsuojelualueen rajalla - pieneksi poluksi.

Satelliittikuvissa näkyi, että niemen kärjessä on kapea kaistale, josta saattaisi olla vaikea päästä kuivin jaloin yli. Nyt vesi kuitenkin oli niin matalalla, ettei ongelmia ollut.


Kärjessä ei sinänsä ollut mitään erikoista, ja oikeastaan alkumatkasta kulkemani harju oli hienompi. Toisaalta, jos näille kulmille päätyy, kannattaa ehkä mieluummin hakeutua Ukonsärkälle, jonka varrelta löytyy kiva laavukin.

Harjun itäpuolella oleva soinen suisto (Möhkyrinluhta) makkarajokineen näytti kartassa hauskalta, mutta eipä suolle oikein harjulta nähnyt.


Kauko olisi epäilemättä tykännyt kurvailla suon päällä, mutta se ei nyt ollut mahdollista. Toisaalta Kauko ymmärsi tilanteen, onhan nämä Venäjä-asiat jo moneen kertaan käyty läpi.

Tyynenä päivänä alkoi taas olla kuuma. Lisäksi tajusin, että minun pitäisi edetä rivakammin, koska olin kaavaillut ehtiväni illaksi Kolille, ja Patvinsuollakin pitäisi vielä poiketa. Avasin sepaluksen ja kiihdytin vauhtia.

Autolle kaahottaessani olin törmätä metsästä juoksevaan eläimeen. En siinä rytäkässä ehtinyt tunnistaa otusta kunnolla, mutta arvelen, että kyseessä oli mammutti. Niitähän ei ole aikapäiviin näkynyt, mutta ilmastonmuutos lienee taas herättämässä sellaiset henkiin. Tosin puoliksi syötyhän tuo oli, ja poikanenkin vasta.


Patvinsuolle oli verrattain lyhyt matka, joten Kyrönniemestä poistuttuani hurautin sinne reilussa puolessa tunnissa. Päätin lähteä liikkeelle Lahnasuon parkkipaikalta, koska puiston länsiosa oli minulle enimmäkseen vierasta.

Ajattelin tavoitella Koitereen suunnassa olevaa Pirskanlampea, mutta koska Kyrönniemessä meni suunniteltua pidempään, päädyin lähtemään vastakkaiseen suuntaan, Nälmänjoelle.


Nälmänjoen tulipaikalla oli aika paljon väkeä, mikä ei aurinkoisena päivänä yllättänyt. En kuitenkaan jäänyt iskemään tarinaa, vaan loikin Kaukon kanssa suon reunaan.

Annoin Kaukollekin aurinkolasit, mutta ne eivät tainneet olla mieluisat, koska Kauko hiukan pyöritteli silmiään.


Paluumatkalla poikkesin vielä Lahnasuon lintulavalla, joka on aikojen saatossa päässyt huonoon kuntoon.


No, mikään ei ole ikuista, kuten ei ollut Taimenmutkan autiotupakaan, jonka huomaan tätä kirjoitettaessa palaneen.

En ole juurikaan yöpynyt autiotuvissa, vaikka muuten niissä tulee vierailtua usein. Taimenmutkan poismeno tuntuu poikkeuksellisen koskettavalta, koska juurihan me kesäkuussa poikkesimme mutkalla. Se oli jotenkin lutunen, pieni tupa.

Ihmetystä herättää se, että vain muutaman kilometrin päässä oleva Kaakkurinlammen laavukin näytti lähimenneisyydessä palaneen. Lienee kuitenkin jo selvinnut, ettei tapahtumilla ole yhteyttä.

maanantai 24. syyskuuta 2018

Kauas hanhet karkaavat

Tiilikkajärveltä ajelin Bomballe yöksi. Nurmeksesta ajattelin ensin jatkaa Kuhmon suuntaan, mahdollisesti Hiidenportin kansallispuistoon tai Elimyssaloon, mutta yllättäen Patvinsuon sääennustekin osoitti elpymisen merkkejä. Seurasi vatvomista, jonka päätteeksi käänsin auton keulan kohti Lieksaa.

Oikeastaan suunta määräytyi sillä perusteella, että keksin tavoitella Ruunaan aluetta. Ruunaa ei varsinaisesti lukeudu suosikkipaikkoihini, enkä olekaan vuosikausiin käynyt siellä muuten kuin pikaisesti tuijottamassa koskea.

Mielikuvani Ruunaasta on se, että varsinkin jokivarret ovat vähän tylsiä. Ja koska kyseessä ei ole kansallispuisto vaan retkeilyalue, meno on joskus vähän karumpaa. Mutta ehkä olen väärässä.

Välttääkseni mahdolliset lieveilmiöt päätin tavoitella Ruunaanjärven rantoja. Sinne johtava Karhunpolku kulkee itse asiassa Ruunaan luonnonsuojelualueella, ja vie tarvittaessa Patvinsuolle asti. Ehkä hiukan syrjäisemmällä reitillä olisi muutenkin rauhallisempaa.

Jätin auton Haapavitjan pysäköintialueelle, josta lompsin Haapavitjan riippusillan yli kohti Karsikkosuota.

Jokivarressa oli jotain harrastajia, jotka eivät kuitenkaan laskeneet koskea veneillä, vaan loikkivat veteen kelluntapuvuissa. Tai olivat he saattaneet päätyä koskeen vahingossakin, mutta tilannetta oli joka tapauksessa hauska seurata, sillalta.


Ihmettelin hetken sitä touhuilua, ja jatkoin sitten Kakkisen laavun ohi kohti Ruunaanjärveä.

Aika pian tämän jälkeen maasto muuttui hienommaksi, ja varsinkin suota oli paljon. Suo oli hyvää ja kaunista.


Soiden lomassa jylhät mäntykankaat ja värikkäät kosteikot vyöryivät eteen vuoronperää, ja mieli rauhoittui sitä mukaa, kun koskessa kirkuvien ihmisten äänet jäivät taakse.

Ruunaanjärvelle ei lopulta ollut kuin kolmisen kilometriä, joten jatkoin Karhunpolkua vielä muutaman kilometrin verran etelään. Järven rantaan linjattu luonnonsuojelualue ei ole järin leveä, mutta kuitenkin riittävän iso loihtiakseen polun ympärille erämaisen tunnelman.

Lähimmät tiet eivät silti ole kaukana. Järven toisella puolella olisi ehkä vielä rauhallisempaa mennä, ellei rajavyöhyke rajoittaisi kulkemista.

Etelämpänä metsä muuttui sotkuisemmaksi, mutta ruuhkaa Karhunpolulla ei ollut. Tosin oli siellä joku marjastaja käynyt, sankokin oli kaatunut polulle. Miten harmillista!


Marjastajan saappaanjäljet erottuivat vielä selvästi metsäkankaalla. Nokian jalkineiden Kontio Classic, sanoisin.


Paluumatkalla poikkesin Marinkankaan tulipaikalle syömään eväitä. Yritin jälleen kerran kaivella Nutellaa leipäni päälle, mutta siitä seurasi vain, että minun piti kesken ruokailun käydä järvessä peseytymässä.

Rannasta palatessani kohtasin syksyn ensimmäisen hirvikärpäsen, kun huomasin yhden makaavan hengettömänä istuinalustallani. Olin kai epähuomiossa istunut sen päälle. Voih.


Jatkaessani matkaa kuulin järven yltä outoa ääntelyä. Selvästikin joku lintu, mutta mikä?

Lopulta lintuja oli enemmänkin kuin yksi...


... ja jonkin sortin hanhilaivueesta taisi olla kyse, vaikka mitään tunnuksia ei kyljissä näkynytkään.


Pikkupoikia en kuitenkaan hanhien selässä havainnut. Olen totta puhuen alkanut epäillä sitä Nils Holgerssonin juttua.

perjantai 21. syyskuuta 2018

Omaa tahtia

Kun pitää kesälomansa lyhyissä pätkissä, tuntuu välillä siltä, että lomaa on ihan jatkuvasti. En totta puhuen aina edes tiedä, mitä kaikella sillä vapaa-ajalla tekisin.

Syksyinen kesälomaviikkomme alkoi tällä kertaa poikkeuksellisissa tunnelmissa. Vaimon kylkiluu ei ollut Martinselkosella tapahtuneen kaatumisen jälkeen parantunut, eikä rouva ollut innokas lähtemään patikoimaan.

Käveleminen ei sinänsä ollut ongelma, mutta repun kantaminen oli. Pulman voisi tietysti kiertää niin, että minä kannan kaikki tarvikkeemme, ja vaimo kulkee ilman reppua. Kaupunkilomaakin harkittiin; ei ehkä Roomaan, mutta vaikkapa Kuhmoon.

Lopulta kuitenkin päädyimme siihen vaihtoehtoon, että lähden yksikseni liikkeelle muutamaksi päiväksi. Palattuani mietimme asiaa uudelleen, ja keksimme ehkä jotain muuta.

Omat matkakuvionikaan eivät tosin olleet selkeitä. Kesä vaikutti olevan kääntymässä syksyksi, ja tulevan viikon sää enteili sitä. Parin heleän päivän vuoksi ei viitsisi ajaa tuhannen kilometrin päähän, joten jostain lähempää pitäisi tekemistä löytyä.

Mittavan epätietoisuuden vallitessa pakkasin tavarani autoon, ja lähdin ajamaan kohti Nurmesta. Näytti siltä, että olen loman alkajaisiksi päätymässä Tiilikkajärven kansallispuistoon.

Vaikka Tiilikkajärvi on verrattain lähellä Kuopiota, olen viime vuosina vältellyt paikkaa. Minusta on tuntunut siltä, että aina kun Sammakkotammen ohi ajaa, P-alueella näkyy sata autoa. Tällä kertaa autoja oli kuitenkin vain neljä, joten uskallauduin sekaan, ja lähdin kiertämään Autiojärveä vastapäivään.

Polku vaikutti sitten viime kerran leventyneen merkittävästi. Toisaalta kulkijoita ei nyt ollut paljon, joten reitillä oli rauhaisaa. Kesäloma!

Etenin Venäjänhiekan ohi kohti Kalmoniemeä.


En itse asiassa muista, että olisin koskaan käynyt niemen kärjessä asti. Sanotaan, että Kalmoniemen ja Pohjoisniemen välinen salmi olisi kahlattavissa, mutta rannalta katsoen väli näytti aika pitkältä. Venelossi epäilemättä parantaisi selviytymisen mahdollisuutta.


Tiilikkajärvi on lintujen suosiossa. Pienet tirriäiset tuntuivatkin kerjäävän kulkijan huomiota, lienevät tottuneet saamaan osansa retkieväistä.


Tikkojakin näkyi ainakin kahta sorttia, ja ne takoivat puuta niin että tärykalvot helisivät.



Suuremmat linnut sentään käyttäytyivät arvokkaasti.



Syksyn merkkejä ei Tiilikkajärvellä vielä näkynyt. Iltapäivällä oli itse asiassa aika kuuma, koska olin varustaunut matkaan turhan paksuilla housuilla.

Onneksi tuuletusta pystyi tehostamaan pitämällä housujen sepalusta auki. Se viilensi oloa mukavasti, vaikka arvasin kyllä, että vaimo hermostuisi, jos tietäisi minun kulkevan vehkeet levällään.

Palattuani takaisin Venäjänhiekalle päätin pitää ruokatauon. Niiden merkitys jotenkin korostuu, kun kulkee yksin. Ehkä se johtuu siitä, että eväitä joutuu nyt syömään kahden ihmisen edestä.


Varsinkin tuplapakatut mutakakut täytyy käyttää tarkkaan pois, koska jos murusia tippuu polulle, ne vetävät puoleensa nälkäisiä petoeläimiä. Ahmoja ja sen sellaisia, joita Tiilikkajärvellä kuulemma on.

Uiton kämpälle vievä silta oli hiljattain tarkastettu, mahdollisesti Repovedellä tapahtuneen onnettomuuden seurauksena. [Edit: On näköjään tarkastettu muutama päivä ennen onnettomuutta.]


Autiojärven itäpuolella maasto on suomaisempaa, ja hyvin kaunista. Olen ehkä vältellyt Tiilikkajärveä turhan kauan.

Autolle palattuani päätin vielä poiketa Metsäkartanolla. Wikipedia kertoo kartanosta seuraavaa: "Se sijaitsee kaukana pääteistä erämaassa Ylä-Keyrityn järven rannalla, joka on tunnettu hiekkarannoistaan.".

En ehkä lähtisi takaamaan tuota erämaa-lupausta, mutta alueen hiekkarannat ovat kyllä yhtä hienoja kuin Tiilikkajärvelläkin. Ja lounaaksi tarjoiltu hirvenlihakeitto oli maittavaa.