Punkkitalkoot

Minilomamme jälkimmäisenä päivänä käänsimme auton keulan kohti Ilomantsia ja aivan rajan pinnassa sijaitsevaa Möhkön kylää. Möhkön koillispuolella olevaa Sysmä-järveä halkoo harju, jota pitkin kulkee Susitaival-niminen reitti. Ajattelimme kulkea 80 kilometrin mittaisesta polusta palan.

Sääennusteen mukaan Ilomantsissa saattaisi aamulla sataa, mutta iltapäivällä kelin pitäisi muuttua aurinkoiseksi. Jotta kuurot ehtisivät mennä ohi, päätimme menomatkalla vitkutella poikkeamalla Enon Suppuravaaralla.

Suppuravaaroja on oikeastaan kaksi, isompi ja pienempi, mutta molemmat on helppo koluta, kun lähtee liikkeelle Kuusijärventieltä erkanevalta metsäautotieltä.

Voisi ajatella, että suuremmalta vaaralta näkee enemmän, mutta tässä tapauksessa lähempänä Suppuralampea oleva kukkula oli ehkä avarampi. Vaaran jyrkkä rinne oli paikoin hankala kulkea, mutta ylempänä vaivannäkö palkittiin.

Kulkemamme polku oli osa Kaltimon kiertoa, jonka varrelta todennäköisesti löytyy muutakin nähtävää. Reittiin täytynee joskus tutustua paremmin.

Sutturavaaroilla (tuohon muotoon nimi väkisinkin taipuu) meni mukavasti pari tuntia, jonka jälkeen jatkoimme kohti Möhköä. Matkalla satoi vielä vettä, mutta perille päästyämme aurinko tuli sopivasti esiin. Autolle löytyi paikka 5004-tieltä kääntyvän sivutien alusta.

Polun alkupäässä ihmettelimme maassa olevia reikiä, joita oli melko runsaasti. Joku eläin ne kai on tehnyt, mutta mikä?

Ilmiö sai selityksensä hetkeä myöhemmin, kun vaimo jälleen järjesti eläinaiheista ohjelmaa polkemalla miltei käärmeen päälle. Käsitimme heti, että aiemmin näkemämme pyöreät reiät ja käärmeet liittyivät toisiinsa.

Asia vaikutti päivänselvältä: reiät syntyvät, kun maan syövereissä talvehtineet kyyt joukkonousevat keväällä maan pinnalle. Se lienee kaunista katsottavaa. Mutta on hyvä muistaa, että siellä missä on käärmereikiä, voi olla käärmeitäkin.

Polku jatkui harjua pitkin kohti Pitkäjärven autiotupaa, jossa evästelimme ja käännyimme sitten takaisin.

Harjumaisema oli varsinkin järvien kohdalla hieno, mutta muuten reitti ei ollut ihan sellaista korpea, jota olin itse toivonut.

Rannoilla näkyi jonkin verran rakennuksia, mikä tietysti olisi selvinnyt kartastakin. Vaihtoehtoinen suunnitelmamme lähteä liikkeelle lähempää Kontiovaaraa olisi ehkä tässä mielessä ollut parempi.

Autolle palattuamme koimme pienen yllätyksen, kun huomasimme, että vaimon poskea pitkin viiletti punkki. Yllätys se oli siksi, että vaikka liikumme paljon luonnossa, emme juurikaan ole olleet tekemisissä kyseisen lajin kanssa. Itse en ole tavannut niitä kymmeneen vuoteen, ellei sitten edellisenä iltana saunassa havaitsemani röppö ollut sellainen.

Poskesta otus oli helppo karkottaa, ja teimme tietysti heti punkkisyynin löytämättä niitä enempää. Tästä huolimatta huomasin kotiin päästyäni, että omassa olkapäässänikin kyhjötti punkki. Myöhemmin löysin jalkateristäni vielä kaksi punkkia lisää. Tulosta ei voi pitää erityisen hyvänä, mutta ainakin päihitin vaimon selvin lukemin 3 - 1.

Onko punkkeja nyt poikkeuksellisen paljon, tai onko niitä runsaasti nimenomaan Ilomantsin suunnalla? Vai olivatko ne tarttuneet matkaan jo aiemmin?

Asia askarrutti meitä, koska luontokäyttäytymisemme ei ole erityisen riskialtista. Kuljemme yleensä pitkälahkeisissa housuissa, emme paini heinikossa, ja teemme punkkitarkastuksen useimmiten heti retken jälkeen.

Ylianalysoituani asiaa tulin siihen tulokseen, että käytännöissämme saattaa olla repun kokoinen turva-aukko. On nimittäin niin, että vaikka ei itse ryömisikään ruohikossa, reppu tulee usein heitettyä maahan aika huolettomasti.

On mahdollista, että punkki kiipeää maassa lojuvaan reppuun, ja kun repun sitten nostaa selkään, se saatana menee kulkijaan kaula-aukon kautta. Tämä ainakin selittäisi poskesta ja olkapäästä pikaisesti löytyneet yksilöt. Asiaan täytynee jatkossa kiinnittää huomiota.

Vaaralta kolmannelle

Edellisen viikonlopun vaarakierros jäi vähän torsoksi, koska emme lopulta ehtineet kiivetä kuin kahdelle töppäreelle. Helatorstaina puute oli mahdollista paikata, joten lähdimme taas ajamaan kohti Juukaa.

Päätimme ensimmäiseksi tavoitella Pihlajavaaraa. Vajaan parin tunnin ajomatkan aikana ehtii miettiä kaikenlaista, kuten esimerkiksi sitä, että mahtaako helatorstai nykyisenä kiky-aikana olla vapaapäivä lainkaan...

Olin kyllä sopinut perjantain vapaaksi, mutta olisikohan minun pitänyt torstaina kömpiä töihin? Toisaalta Salonkyläntiellä asiaa oli jo myöhäistä pohtia. Näitä takaraivoon pultattuja pyhäpäiviä ei kyllä pitäisi hätäisesti säätää.

Pihlajavaaralle näytti helpoiten pääsevän idästä, Ämmälahden puolelta. Karttaan merkitty polku seuraili sopivasti metsäkoneen jälkeä, joten rinnettä oli kevyt nousta. Parhaat näköalat avautuivat vaaran pohjoispäässä olevalta pieneltä jyrkänteeltä, joka oli kuin tehty maisemien tiirailua varten.

Pihlajavaaralta siirryimme lähellä olevalle Sumukanvaaralle, joka tuotti vieläkin suuremman yllätyksen. Vaaraa oli helppo lähestyä Piimätien kautta, ja sen päältä avautui todella hieno näkymä Höytiäiselle asti. Miksi en ole tiennyt tällaisesta helmestä, vaikka olen vuosikausia asunut Juuassa?

Sumukanvaaralla kohtasimme myös jotain meitä hämmentävää. Kuusen alla kyhjötti hirven vasa, joka paikalle osuttuamme silmäili meitä kiihtyneen oloisena.

Oliko sillä joku ongelma, meidän läsnäolomme lisäksi siis? Olihan vasa laiha, ja sen jalatkin olivat ihan kummallisessa asennossa, mutta... Eivätkös ne aina ole tuollaisia?

Muutaman viikon (?) ikäinen eläin ei osoittanut mitään aikomusta nousta ylös, mikä ihmetytti meitä. Hirvihän ilmeisesti kykenee kävelemään miltei heti syntymänsä jälkeen. Toisaalta se ei näyttänyt erityisen kituvaltakaan, joten emme osanneet tehdä asialle mitään.

Poistuttuamme vasan luota bongasin alempaa rinteestä täysikokoisen hirven.

Oliko se mahdollisesti sukua kohtaamallemme vasalle? Toivoimme niin, koska sukulaiset yleensä tapaavat huolehtia toisistaan.

Kolmas päiväkohteemme oli Joensuuntien itäpuolelta löytyvä Telynvaara. Maastokartan perusteella Telynvaara sai korkeat esipisteet, koska sen jyrkiltä, kallioisilta reunamilta voisi näkyä kauas. Lisäksi vaaran laella kulki UKK-reitti.

Tällä kertaa arpa ei kuitenkaan voittanut. Aivan jokaista vaaran kolkkaa emme kolunneet, mutta Telyvaaran puusto oli sen verran runsasta, että maisemapaikkoja oli niukalti. Itään ehkä näki paremmin kuin länteen, mutta Sumukanvaaran veroisiä näkymiä ei ollut tarjolla.

Ruoka-ajan lähestyessä lounastimme Pienen Telynlammen laavulla, joka uusine liiteri- ja käymäläpalveluineen olikin ihan viihtyisä paikka; tosin aika lähellä tietä.

Päivän viimeiseksi luontokohteeksi valikoitui Käränkävaara, jota voi lähestyä vaikkapa etelärinteessä nousevaa polkua pitkin. Vaaran laki oli hiukan metsäinen, mutta molemmille sivuille avautuvia aukkoja oli silti helppo löytää.

Käränkävaaran käsittely jäi vähän kesken, koska sateen mukana lähestynyt ukonilma pääsi yllättämään meidät. Emme halunneet testata onneamme, vaan laskeuduimme vaaralta ripeästi ja ajoimme Kolille yöksi.

Polulla minusta tuntui pariin otteeseen siltä, että joku puree minua takapuolesta. Myöhemmin saunassa alaselästäni irtosikin joku partikkeli, jota en kuitenkaan ehtinyt nähdä. Muurahainenko se oli, vai peräti punkki?

Asia jäi selvittämättä, mutta saunan jälkeen vaimo yllätti minut, kun hieroin käsidesiä pakaroihini. Pitkässä parisuhteessa sitä saa tottua kaikenlaiseen. Siihenkin, että puolisosta paljastuu vielä vuosien jälkeenkin outoja piirteitä.

Vaaralta toiselle

Suuri-Kollee, Lietukka, Polvivaara, Haastinvaara, Pihlajavaara, Sumukanvaara, Telynvaara, Sutkanvaara, Käränkävaara, Rintasenvaara, Korkeavaara, Lamminvaara, Perävaara.

Ainakin nämä paikannimet nousivat esiin miettiessämme ohjelmaa lähestyvälle viikonlopulle. Uusien lähiretkikohteiden keksiminen on joskus tuntunut hankalalta, mutta kyllähän noita löytyy, kun vähän tinkii vaatimuksista.

Metodini pohjautui tällä kertaa Google Mapsiin ja etenkin sen maanpinta-näkymään. Siitähän näkee jo yhdellä vilkaisulla, mistä löytyy suuria korkeuseroja.

Pelkkä korkeusero ei kuitenkaan riitä, jos puusto peittää kaiken näkyvyyden. Siksi on hyvä, jos varsinainen maastokartta paljastaa, että mäen rinteessä on jonkinlainen jyrkänne. Myös kulkemista helpottava polku on eduksi.

Näillä kriteereillä päädyimme jälleen Juukaan, jossa vaaroja on paljon. Tahkovaara lähikukkuloineen on suurin ja kaunein, mutta pienetkin voivat joskus olla helmiä.

Päätimme aluksi tavoitella Kajoon kylästä löytyvää Suuri-Kolleeta. Sen laelta puuttuu jyrkänne, mutta autolla pääsee lähelle mäkeä, joten maisematilanne ainakin olisi helppo tarkastaa.

Kolleen kupeeseen päästyämme tuijotimme hetken vaaralle nousevaa polkua, jota peitti parinkymmenen sentin lumikerros. Kyllähän siitä kävellen pääsisi, mutta koska Kollee ei ollut ranking-listamme kärjessä, emme lähteneet kahlaamaan lumeen, vaan jatkoimme matkaa kohti Lietukka-järveä.

Lietukan rannoilta tuskin näkee vastarantaa pidemmälle, mutta järven itäpuolella mutkitteleva Lietukansärkkien polku vaikutti hauskalta. Alempana lumi ei myöskään haittaisi kulkemista samalla tavalla kuin vaarojen rinteillä.

Lähdimme liikkeelle järven eteläpäästä. Metsässä lunta ei tosiaan ollut paljon, mutta Lietukkaan laskevien, tulvivien ojien ylitys oli paikoin hankalaa.

Oma askelvälini yleensä riitti ojan yli loikkaamiseen, mutta vaimolla oli vaikeampaa. Kerran rouva putosikin näyttävästi puroon, onneksi jalat edellä kuitenkin. Olin itse suositellut juuri kyseistä ylityskohtaa, joten kiskoin vaimon päästä vetäen ojasta ylös. Sattuuhan sitä.

Suota ja metsää halkova harju ei ollut häkellyttävän hieno, mutta ihan mukava kulkea silti.

Lietukan rannalta löytyi yllättäen laavu, joka sijaitsi kauniilla paikalla. Laavun varustelu oli runsas sisältäen esimerkiksi peilin ja maisema-puuceen.

Jälkimmäistä voisi luonnehtia nykyaikaiseksi versioksi paskariu'usta. Tuotekehittely on hieno juttu, ja tavalliseen riukuun verrattuna ainakin seuraavissa asioissa on menty eteenpäin:

• Katos lisää viihtyvyyttä sateella
• Leveän istuinosan ansiosta tasapaino on helppo säilyttää
• Istuimen alla oleva kate suojaa jalkoja roiskeilta

Jos vertailukohteeksi otetaan umpipuucee, avomallissa hajuhaittoja todennäköisesti on vähemmän. Avoin rakenne myös mahdollistaa sen, ettei sosiaalista yhteyttä muihin retkeilijöihin ole hädän hetkellä pakko katkaista.

Lietukan rannoilta poistuttuamme jatkoimme matkaa kohti Polvivaaraa ja sen vieressä kohoavaa Haastinvaaraa, jossa toivoimme kokevamme samanlaisen maisemapläjäyksen kuin viime kesänä Juuanvaaralla.

Karttaa tutkien näytti siltä, että vajaan parin kilometrin matkan Petrovaarantieltä vaaran kupeeseen voisi ajaa autolla. Jo sivutien alussa kuitenkin selvisi, ettei tämä olisi mahdollista, koska lunta oli paikoin yli 30 senttiä. Päätimme silti lähteä tarpomaan tietä pitkin, koska Haastinvaaraan liittyvät odotusarvot olivat korkealla.

Loppunousu vaaran päälle eteni vähän sotkuisessa metsässä, mutta kännykkä toimi rinteessä hyvin, joten kartalla oli helppo pysyä. Retkikartta.fi näkyy nykyään toimivan myös Chrome-selaimella; tosin ei edelleenkään yhtä hyvin kuin Androidin omalla selaimella, koska paikannus lagasi jotenkin oudosti.

Haastinvaara ei lopulta tarjonnut aivan toivotun kaltaisia maisemia, koska puut peittivät suuren osan näköalasta. Tämän vuoksi kiipesimmekin paluumatkalla vielä Polvivaaralle, josta avautuikin avarampi näkymä.

Autolle päästyämme kello oli jo sen verran paljon, että päätimme luopua tavoittelemasta muita kartasta bongaamiamme kohteita. Kävimme syömässä Juuan ABC:lla, ja suuntasimme sitten 508-tien kautta takaisin Kuopioon.

Matkalla koukkasimme silti Perävaaran suuntaan, koska se näytti kaukaa katsottuna houkuttelevalta. Ajaminen kuitenkin tyssäsi lumiesteeseen, mikä ei enää ollut yllätys. Jos lumi joskus sulaa, Perävaaralle täytyy yrittää uudestaan.