Juhannus painaa päälle, ja samoin tekee loman loppu. Huomenna täytyy jo olla kotona, mutta tänään ehtisi vielä jonnekin.
Loman ja oikeastaan koko alkukesän aikana on tullut kiivettyä useammallekin vaaralle, mutta yhtään tunturiksi kutsuttua kukkulaa ei ole matkan varrelle osunut. Ajattelimme korjata puutteen ja hakeuduimme 81-tien pohjoispuolella olevalle
Palotunturille.
Tunturin huipulla olevalle autiotuvalle nouseva pistopolku erkanee metsäautotieltä, joka saa alkunsa Kuusamo-Rovaniemi -tieltä. Polku on noin kahden kilometrin mittainen, vaikka reitin alussa oleva kyltti lupaileekin enemmän.
Palotunturin maasto on mukavaa kulkea, mutta paljakkaa ei vajaa 400 metriä korkean töppäreen päältä löydy. Maisemat jäävät siten hieman puiden kätköön, mutta jotain laelta kuitenkin näkee.
Tämä lomareissu taitaa nyt olla retkeilyn osalta päätöksessä. Alkumatkasta näytti siltä, että poutaiset hetket ovat kortilla, mutta umpisateisia päiviä ei lopulta ollut kuin yksi. Tänään meillä tosin kävi tuuri, koska Palotunturilla paistoi aurinko, vaikka tunturille mennessä ja sieltä palatessa ropisi vettä.
Syrjäisiä seutuja on ollut hauska kiertää, mutta juuri nyt tuntuu siltä, että ainakin viikon metsäautotiekiintiö on jo täynnä. Tällainen kukkulaelämä on silti mukavaa, voisin jatkaa samalla rytmillä pidempäänkin.
Mutta mikä oli kohteista miellyttävin? Keskustelimme asiasta päivällispöydässä, ja kaksi nousi yli muiden: Miekojärvi ja Iivaara.
Miekojärven reitti oli monipuolisin, koska se sisälsi niin metsää, vaaramaisemia kuin hienoja rantojakin. Toisaalta Raakonvaaran polku kulki vähän sotkuisten metsien läpi.
Iivaaralla tarjoiltiin lähinnä metsäistä maastoa ja komeita maisemia, mutta kokonaisuus oli aivan timangia. Eli kyllä pokaali Kuusamoon menee.
