Lähtöviivalla taas

Huomenna järjestetään taas jokavuotinen Kuopio Maraton. Olen entiseen tapaan ilmoittautunut juoksemaan puolikasta maratonia. Liikkuminen isossa porukassa on omalla tavallaan hauskaa, mutta yhtä tärkeältä on viime vuosina tuntunut se, että tapahtumaa edeltävällä viikolla voi syödä oikein luvan kanssa. Myös juoksua seuraava savusaunominen on kivaa, vaikka se onkin samalla alkanut symboloida päättyvää kesää.

Mietin joskus, miksi aina ilmoittaudun puolikkaalle matkalle, vaikka käytännössä samaan hintaan voisi juosta koko maratoninkin. Ehkä kyse on jonkun sortin laiskuudesta. Olen kyllä pari kertaa mennyt täyden matkankin, mutta silloinkin livahdin salaa toiselle kierrokselle... Tankkaamisesta homma ei ainakaan jäisi kiinni.

Toisaalta ero 22.1 ja 44.2 kilomerin välillä on iso. Puolikas maraton menee juoksua harrastavalta helposti, mutta täyden matkan seurauksena on yleensä rakkoja, kipeitä polvia ja irtoilevia kynsiä. Ensimmäisellä kerralla ne kuuluvat asiaan, mutta maratonin uutuudenviehätyksen haihduttua ajatus säästää kroppaansa tuntuu entistä tärkeämmältä.

Tämän vuoden maraton on tavallaan juhlatapahtuma, koska olen nyt mukana kymmenettä kertaa. Hauska sattuma on, että sain tällä kertaa osallistujanumeroksi oman syntymävuoteni.

Kuopio Maratonilla on perinteisesti ollut poutainen sää, enkä muista kymmenen vuoden ajalta kuin yhden osittain sateisen juoksun. Nyt ennusteet olivat vielä muutama päivä sitten vetisiä, mutta viimeisin sääkartta näyttää kuivalta. Toivottavasti se paikkansa, koska kengät kasteleva sade tekee juoksemisesta ikävää ja ainakin lisää rakkojen määrää.

Maratontapahtuman jälkeen onkin sitten syksy, joten täytyy alkaa miettiä ruskaretkeä ja muuta mukavaa.

Hyvät, pahat ja rumat

Paratiisikurun jäätyä taakse on aika miettiä, miten retkeen liittyvät kokeilut ja valinnat onnistuivat. Yleisesti ottaen reissu meni hyvin ja jälkitunnelmat ovat positiiviset. Ainoat vastoinkäymiset liittyivät Sarviojalla vietettyyn kylmähköön yöhön ja siihen, että saavuin Pälkkimäojalle turhan aikaisin, jolloin aika kävi hienoista olosuhteista huolimatta hieman pitkäksi.

Yksi retken tavoitteista oli puristaa rinkan lähtöpaino mahdollisimman pieneksi, mielellään alle kymmenen kilon. Kotona tehty koemittaus kertoi rinkan painoksi 8.8 kg, mutta tämä ei ollut koko totuus, koska rinkasta puuttuivat vielä crocsit, solumuovi ja osa eväistä. Lisäksi vesipullotkin olivat tyhjiä. Kiilopäällä tehty lopullinen mittaus näytti painoksi 13.5 kg, joka sisälsi pari litraa vettäkin.

En ole ihan varma, mistä yrittäisin seuraavaksi tinkiä. Syksyn lähestyessä keventäminen tuskin onnistuukaan, koska varusteet muuttuvat kelien viilentyessä raskaammiksi. Ruokaa olin nyt varannut 3 + 1 päiväksi, ja päivän verran eväitä tuli repussa takaisin. Vaellussauva oli tällä kertaa turha, koska sitä käytin vain Suomun ylityksessä.

Reppuna toimi Osprey Exos 58 (1.1 kg), majoitteena Voimalisko (1.0 kg), makuupussina Mountain Hardwear MTN Speed 32 (0.5 kg) ja makuualustoina sekä 5 mm:n solumuovi että 2/3-mittainen Thermarest ProLite Plus (yhteensä 0.65 kg). Normaalia paksumpi Thermarestin alusta olikin ainoa varuste, jossa tietoisesti otin painon suhteen takapakkia, koska halusin testata viime syksynä hankkimaani 3.8-senttistä alustaa. Se kuitenkin painoi vain 150 g enemmän kuin kesällä tavallisesti käyttämäni 2.5-senttinen versio.

Ehkä vaatetta oli mukana liikaa, vaikka siltä ei Sarviojalla tuntunutkaan. Taitaa kuitenkin olla niin, ettei öinen kärvistely kylmässä sittenkään ollut makuupussin vika. Telttapaikkani oli nimittäin hiukan varjoinen ja sen maaperä tiivistä hiekkakangasta. Vaikka lämmittelin ennen nukkumaan menoa juoksemalla rinteessä, kylmyys tuntui yöllä paitsi jalkaterissä myös pakaroissa ja lonkan seudulla, mikä tarkoittanee, että olisin tuhdimman makuupussin sijasta tarvinnut paksumman solumuovin ilmapatjan alle.

On yllättävää, että kylmä hohkasi vielä 3.8-senttisen ilmapatjankin läpi. Onneksi olin tällä kertaa jättänyt ohuemman Thermarestin autoon. Pälkkimäojalla kylmyys ei vaivannut, koska maaperä oli sammaleinen ja auringonpaisteen ansiosta muutenkin lämpimämpi.

Mitä kantolaitteeseen tulee, 58-litrainen Exos on kelpo reppu ja imaisee varusteet sisäänsä yllättävän hyvin. Tapanani on pakata auton kyytiin useampia varustevaihtoehtoja, joista voin juuri ennen vaellusta kasata parhaalta tuntuvan kokonaisuuden. Nyt mukana oli myös Osprey Kestrel 68, joka ei kuitenkaan tavaroita koepakattaessa vaikuttanut yhtään Exosia tilavammalta. Exosin selkätaskuihin on helppoa sijoittaa ruokatarvikkeet, ja repun sivussa olevat isot verkkotaskut soveltuvat vesipullojen säilyttämiseen paremmin kuin Kestrelissä, jonka taskut ovat hankalia käyttää repun ollessa täynnä. Lisäksi Exosin alaosa on muotoiltu niin, että repun pohjalle mahtuu isokin teltta.

Teltoista matkassa oli Voimaliskon lisäksi myös Nallo 2. Lopulta kuitenkin Lisko sujahti reppuun, lähinnä kiloa pienemmän painonsa vuoksi. Keveys on kiva juttu, mutta neljän testiyön jälkeen täytynee sanoa, ettei Voimalisko tuuletu kovin hyvin. Ulkoteltan sisäpinta on poikkeuksetta aamulla kostea, ja vesi valuu herkästi sisäteltan läpi lattialle asti. Yritin parantaa tuuletusta jättämällä ulkoteltan oven illalla auki, mutta tästä ei ollut apua. Ilmeisesti teltan tuuletusräppänät vaan ovat liian pienet ja/tai väärin muotoillut tai sitten Lisko vaatii enemmän tuulta tuulettuakseen kunnolla (ei uskoisi, kun tuijottaa kahdeksaa nuppineulan paksuista vaarnaa).

Ruokaan liittyvät kokeilut rajoittuivat tällä kertaa leipäosastoon. Mietin aiemmin korviketta tilaa vievälle näkkileivälle, minkä johdosta pakkasin reppuuni pieniä tortilloita, kuivattuja rieskoja sekä ruotsalaista Lembasilta näyttävää "haltialeipää".

Tortillat olivat oikein hyviä tankomakkaroiden kanssa ja muutenkin huolettomia, koska ne saattoi tunkea rinkkaan pieneenkin tilaan. Yksi makkara kahden tortillan kera toimii hyvin kylmänä pikaeväänä. Ja makkaroitahan voi paistaa nuotiollakin, jos sosiaalinen paine sitä edellyttää.

Kuivatut rieskat ja haltialeipä olivat minulle uusia tuttavuuksia. Molemmat ovat kevyttä mutta samalla helposti murenevaa evästä, joten ne täytyy pakata rinkassa päällimmäiseksi. Tykkäsin oikeastaan molemmista, mutta kuivatut rieskat maistuivat hyvältä pidempään. Kummatkin menevät ajan myötä murusiksi, jotka kuitenkin voi kaataa vaikka puuron sekaan.

Ehkä merkityksellisin ruokailuun liittyvä yksityiskohta on se, ettei juustoa tai metwurstia ollut nyt mukana lainkaan. Olen aiemmin kantanut rinkassa Koskenlaskija-sulatejuustoa (200 g) ja pientä metwurstipakettia (100 g), mutta kuivattujen leipien kanssa ne eivät ole kovin käteviä. En varsinaisesti kaivannut matkan aikana leipäni päälle mitään.

Myös uusi kaasupoltin oli tulessa. Hankin rikkoutuneen Primuksen tilalle Optimuz Crux Liten, joka helposti pakkautuu käyttämäni pienen kattilan sisään. Säätöruuvi tosin on herkän oloinen ja sitä täytyy aika ajoin kääntää suuremmalle, jotta kaasu virtaa kunnolla (tai siltä ainakin tuntui).

Tällä reissulla mukana oli uusi kamerapuhelin (Samsumg Galaxy Xcover), jonka ostin lähinnä viihdykkeeksi yksinvaelluksille. Ennakkoon suurin Galaxyyn liittyvä kysymysmerkki oli akun kesto, joka osoittautui kohtuulliseksi, vaikka ei valmistajan ilmoittamiin tuntimääriin yltänytkään.

Käyttäessäni puhelinta lähinnä kamerana (lentotilassa), akku ei parin ensimmäisen päivän aikana tuntunut hyytyvän lainkaan. Päästyäni Pälkkimäojalle innostuin kuitenkin (Sokostin maston tukemana) latailemaan puhelimeen ohjelmia, viestittelemään vaimon kanssa, tviittailemaan ja lukemaan uutisia, jolloin varaus tippui nopeasti puoleen. Varsinkin tiedostojen siirto oli akulle myrkkyä, ja kolmannen päivän iltana luuri jo varoittikin virran vähyydestä.

Arvioisin, että kamerana, radiona ja pienimuotoisessa nettikäytössä Galaxy toiminee 4 - 5 päivää, joten yhden vara-akun kanssa virtaa riittää useimmille vaelluksille. Tätä asiaa täytyy jatkossa tutkia lisää. Xcover-versio on joka tapauksessa kestävyytensä vuoksi hyvä vaihtoehto luonnossa liikkuvalle.

Paratiisikurussa

Kesälomaviikko oli alkamassa ja vaellushermoa kutkutti taas, joten aloin miettiä kohdetta muutaman päivän retkeä varten. Lopulta tehtävä ei ollut vaikea, sillä vaikka UKK-kansallispuisto on minulle osittain tuttua seutua, Paratiisikuru ympäristöineen oli edelleen näkemättä. Kun Nikkaluoktassakin vietettiin Fjällräven Classic -tapahtumaa, päätin ponnistaa kohti Saariselkää.

UKK-puiston keskeisimmille alueille pääsee nopeiten Aittajärven kautta. Aittajärvelle menevä tie on joskus huonokuntoinen, eikä 30 kilometrin ajomatka epämääräistä soratietä pitkin muutenkaan houkuta. Tällä kertaa vaihtoehtoja ei kuitenkaan ollut, koska käytettävissä olisi 3 - 4 vaelluspäivää, eikä siinä ajassa ehditä Paratiisikuruun muiden lähtöpaikkojen kautta (paitsi ehkä Raja-Joosepista, mutta sieltä lähdettiin edellisellä kerralla).

Kartan puuttuessa Aittajärvelle oli hiukan vaikea suunnistaa autollakin, mutta perille kuitenkin päästiin. Jätettyäni auton parkkiin kahlasin ensin Suomujoen yli vaijeroidun ylityspaikan kohdalta ja aloin sitten kulkea Maantiekurua etelään. Olin hahmotellut retken niin, että ensimmäisenä päivänä patikoisin Sarviojalle, toisena päivänä Paratiisikurun ja Ukselmapään kautta Pälkkimäojalle, ja kolmantena päivänä takaisin Aittajärvelle.

Saavutettuani Maantiekurun nuotiopaikan erkanin polulta ja nousin metsäistä rinnettä ylös kohti Kuotmuttipäätä, josta edelleen jatkoin Kaarnepään kautta Sarviojalle. Tunturiin nouseminen oli työlästä, mutta se kannatti, sillä näkymät ylhäältä olivat hienot!

Laskeuduttuani Sarviojalle pystytin telttani tuvan takana olevalle telttapaikalle. Seuraava yö ei ollut kovin miellyttävä, koska jouduin kylmyyden vuoksi toistuvasti lisäämään vaatetta päälleni, eikä uni siten ollut herkässä. Tämä yllätti minut, koska sääennuste oli lupaillut suhteellisen lämmintä yötä (+8 C), eikä makuupussini lämpörajojen kanssa pitänyt siten olla mitään ongelmia.

Kylmän yön jälkeen mietin, olisiko parempi tehdä Paratiisikuruun päiväretki ja palata sitten toiseksi yöksi Sarviojan tuvan lämpöön; Pälkkimäojallahan ei tupaa olisi lainkaan. Lopulta kuitenkin pakkasin reppuuni kaikki tavarani ja lähdin alkuperäisen suunnitelman mukaisesti kohti Paratiisikurua ja Pälkkimäojaa. Polku nousi takaisin tunturiin heti Sarviojan jälkeen, ja maisemat viehättivät silmää. Muutaman kilometrin jälkeen Paratiisikurun rehevä alkuosa tulikin jo näkyviin. Oli hyvä, etten jättänyt telttaani Sarviojalle, koska nyt tuntui hyvältä kulkea eteenpäin.

Olin ennakkoon suunnitellut, että nousen Ukselmapäälle Paratiisikurun putouksen vierestä, mutta maasto näytti sen verran hankalalta, että luovuin ajatuksesta. Niinpä kipusinkin kohti Pirunporttia nousevan jyrkän rinteen ja kaarsin sitten etelään Ukselmapään ja Lumipään kautta.

Lumipään rinteeltä Pälkkimäoja näkyikin jo, joten suunnistaminen kohti Pälkkimäojan laavua olisi helppoa. Laavu oli omassa kartassani merkattu väärään paikkaan, mikä oli tiedossa, mutta en toisaalta tiennyt laavun oikeaa sijaintiakaan. Kun laavua ei alkanut näkyä, pystytin telttani Pälkkimäojan eteläpuolella olevan hietikon kupeeseen. Iltakävelyllä kävi ilmi, että laavulle olisi enää ollut matkaa vain puolisen kilometriä... Vaan samapa tuo, koska jo valitsemani telttapaikkakin oli hyvä. Mukavaa oli myös se, että nyt teltassa riitti lämpöä aamuun asti.

Kolmannen päivän aamuna otin suunnaksi Pälkkimäpään laen, jonne minut johdatti Pälkkimäojan laavun takaa lähtevä mönkkäriura. Kävelin Pälkkimäpäätä ja Seisomakivenselkää pitkin kohti pohjoista, kunnes reittini ristesi Sarviojalta ja Sudenpesältä tulevan polun kanssa. Loppumatka takaisin Aittajärvelle kulki sitten Maantiekurua pitkin metsän suojassa. Retken kruunasi lopussa odottava Suomun ylitys, joka virkisti mukavasti kuuman päivän jälkeen.

Kaiken kaikkiaan retki meni hyvin ja erosi varsinkin maisemiensa puolesta olennaisesti aiemmista Saariselän reissuistani. Muita kulkijoita näkyi yllättävän vähän paitsi kolmantena päivänä, jolloin Maantienkurussa tuli vastaan toistakymmentä ihmistä.