Niin retroa

Viime syksy oli aika märkä, tai ainakin minusta tuntui siltä, että liian monta viikonloppua meni ihan sadetta pidellessä. Kun lokakuun loppupuolella viimein oli tarjolla aurinkoisempaa säätä, lähdimme taas Reiskan kanssa tien päälle.

Kolin suunta kiinnosti meitä, koska siellä ei oltu hetkeen käyty. Toisaalta syyslomaviikkoina etenkin Ukko-Kolin ympäristössä saattaisi olla sietämättömän paljon väkeä. 

Päätimme varmuuden vuoksi pitää riittävää turvaetäisyyttä suosituimpiin reitteihin. Tähän tarkoitukseen Valkealammen rannalla oleva Koli Freetime vaikutti sopivalta paikalta.

Vaikka lomakeskuksessa ei ole aiemmin asioitu, paikka ympäristöineen ei ole itselleni ihan vieras. Vanhemmillani oli muinoin (80/90-luvuilla) kesämökki samaisen lammen vastarannalla, joten lampea kierrettäessä samoille tiluksille päätyi väkisinkin. 

Tuolloin Koli Freetimeä ei tosin vielä ollut, ja sen edeltäjänä toiminut Future Freetimekin taisi nähdä päivänvalonsa vasta hiukan myöhemmin. Mutta Kopravaaran koulu sentään oli pystyssä, ja vanhan koulurakennuksen ympärille lomakeskuskin myöhemmin perustettiin.

Teini-ikäisenä alueen soramontut ja metsäautotiet tuli tarkkaan koluttua mopolla, kun yleisille teille ei vielä ollut asiaa, noin periaatteessa. Tältä osin kaikki vaikutti olevan ennallaan, sillä omia jälkiäni nämä tuskin enää olivat.

Sittemmin Raisu on vaihtunut Reiskaan, ja meno muutenkin rauhoittunut. Koli Freetimen caravan-alueella oli edellisenä iltana ollut kymmenkunta autoa, mutta saapuessame paikalle iltapäivällä saimme valita paikkamme vapaasti.

Varsin viihtyisän miljöön... 

... saniteetti- ja keittiötilat ovat auki ympäri vuoden, kenties huhtikuu pois lukien. Iltaisin pääsee saunaankin.

Alunperin tarkoituksemme oli ajaa Kontiolahdelle ja tutustua sieltä Kolin suuntaan menevään Kolinpolkuun, mutta illan lähestyessä päätimme optimoida käytettävissämme olevan valoisan ajan määrän. Niinpä lähdimme lauantaipäivän päätteeksi patikoimaan majapaikastamme Ukko-Kolin suuntaan menevää latupohjaa pitkin.

Hieman tavoitteettoman retkemme kääntöpaikaksi muodostui lopulta Napakallion laavu, joka nimestään huolimatta ei sijaitse Napakalliolla vaan pikemminkin Ruohovaaran rinteessä.

Laavulta lienee joskus avautunut lännen suuntaan hieno maisema, mutta nyt puut hiukan varjostivat näkymää. Tyynenä päivänä saattoi vielä aistia häivähdyksen auringon lämpöä, vaikka eväsleipiä syödessä käsineet tuntuivatkin hyvältä varusteelta.

Seuraava tulipaikka - Ursan kota - olisi odottanut neljän kilometrin päässä, mutta se sai nyt jäädä. Latupohjaa on vähän tylsä talsia kilometrikaupalla, eikä valoakaan olisi riittänyt kuin korkeintaan menomatkan ajaksi.

Leiriin palattuamme kirmasin saunaan, jossa kuulin toiselta karavaanarilta, että Ylä-Kolilla tien varretkin olivat täynnä autoja. Siihen nähden Kopravaarassa oli miellyttävän rauhallista.

Olin pakkasten lähestyessä laskenut autosta vedet ulos, enkä enää talvea vasten viitsinyt tankata Reiskaan uutta vettä, kun tiedossa oli kylmiä öitä. Jos huoltotiloihin pääsee jonottamatta, vesi omassa autossa ei onneksi ole välttämättömyys.

Kopravaarassa testasimme ensi kerran Adrian lattialämmitystä. Toimintoon ei liity mitään tehonsäätöä, mutta hyvä se on ilmankin. Auton lämpötilaan sillä tuskin on paljoakaan vaikusta, mutta yleismukavuuteen jonkin verran.

Yöllä pakkasta lienee ollut viitisen astetta. Olin hiukan odotellut kaasupullon loppuvan, ja yön kylmimpänä hetkenä kaasu lopulta taisikin ehtyä. Satuin silloin olemaan hereillä, eikä Truma-lämmitin enää tuntunut lähtevän samanlaiseen laukkaan kuin mitä se lämpötilan pudotessa yleensä tekee. Onneksi sähkövastus riitti pitämään auton lämpötilan +16 asteessa (asetettuna + 20 C), eikä öiseen pullonvaihtoon ollut tarvetta.

Aamulla testasin vielä kaasun saatavuutta lieden avulla. Pienen odottelun jälkeen liesi yllättäen heräsi henkiin, mikä aiheutti hämmennystä. Eikö kaasu sittenkään ollut loppu?

En ole säätänyt Truman offset-arvoa mitenkään, joten 3 - 4 asteen ero pyydetyn ja saavutetun lämpötilan välillä saattaisi olla toleranssien sisällä. Todennäköisempi selitys lienee silti, että kaasun viimeinen henkäys ei vain pakkasella jaksanut tulla pullosta ulos. 

Päivän valjettua päätimme lähteä pienretkelle Valkealammen ympäri. Edellisestä kierroksesta on jo yli 25 vuotta, joten retkeen voisi jälleen sisältyä pientä uutuudenviehätystä. Eräänlainen retroretki siis ainakin.

Osittain mökkiteitä pitkin etenevä reitti on paikoin varsin hieno, mutta mitään retkeilypalveluita sen varrelta ei löydy.

Vanha kesämökkimme näkyi yhä olevan pystyssä, samoin kuin tutun naapurin mökki. Toivoin ohuesti näkeväni pihalla liikettä, jonka varjolla voisi ehkä käydä vaihtamassa muutaman sanan, mutta se ei nyt toteutunut.