Kertoisinko teille Sallista?

Utsjoella taisi tällä erää olla matkamme kääntöpiste. Vielä muutama päivä aiemmin pohdimme, pitäisikö ajaa Karasjoen ja Kautokeinon kautta Hettaan, mutta ajatus kumpusi lähinnä Norjan seteliuudistukseen liittyvistä ongelmista. Nyt kun ne oli ratkaistu, päätimme jatkaa kohti Inaria.

Olen joskus tuijotellut kartalla reittiä, joka kulkee Sallijoen, Sallivuoman, Sallijoenkuolpunan, Salliselän, Sallijärven ja Tunturi-Sallivaaran välistä kohti Sallivaaraa. Karttaan merkityistä retkeilypalveluista päätellen alueella täytyisi olla jotain mielenkiintoista.

Reitti on aina jäänyt koluamatta, koska vaikka polku lähtee ison tien varresta, koko paketti on puolivälissä Pokan tietä. Lähestyipä kohdetta kummasta suunnasta tahansa, matkaan menee siis helposti toista tuntia.

Nyt päätimme viimein tutkia, mitä Sallivaarasta löytyisi. Jotta homma olisi mielekästä, viettäisimme Inarissa kaksi yötä ja retkeilisimme Sallivaaraan niiden välissä.

Majoitus järjestyi kätevästi 4-tien varressa olevasta Inari Wilderness Hotelista. Seuraavana aamuna ajelimme jo kohti Ivalon Mattia ja Sallivaaran polun lähtöpaikkaa.

Enimmäkseen helppokulkuinen polku etenee metsäisessä maastossa siellä täällä suolla poiketen. Polun varrella ei ole ihmeemmin nähtävää, mutta hyvänä puolena voi pitää sitä, että 955-tien jäätyä taakse tunnelma on melko erämainen.

Kartassa ei näy, että Lemmenjoen kansallispuistoon kuuluvalla alueella menisi muita polkuja, mutta ilmeisesti Sallivaaran kautta kuljetaan myös Lemmenjoen suuntaan. Maasto ei ainakaan pohjakartassa vaikuta kohtuuttomalta, mitä nyt soita on jonkun verran.

Pari tuntia ottaneen menomatkan aikana yritimme jälleen tiirailla eläimiä, mutta siivekkäitäkään ei nyt näkynyt kovin paljon. Lähempänä Sallivaaraa kuitenkin kohtasimme hauskan punaisen linnun, joka lienee ollut taviokuurna.

Sallivaaraa voi oikeastaan pitää kulttuurikohteena, koska kyseessähän on vanha markkina- ja poroerotuspaikka.

Alueella oli erotusten aikaan paljon muutakin toimintaa, minkä jäljiltä Sallivaarassa on yhä vanhoja, sittemmin entisöityjä kämppiä.

Osa kämpistä on avoimia, ja ainakin opastustuvasta löytyy tietoa paikan historista. Henkilökuntaa ei tosin ole lainkaan, mikä on puute. Pitäisi ehkä ilmoittautua vapaaehtoiseksi. Olen joskus työskennellyt museossa, mahtaisikohan tuo käydä työkokemuksesta?

Varsinainen Sallivaara kohoaa poroerotuspaikan vieressä. Vaikka näköalapaikalle nouseva polku mutkittelee rakkaisen rinteen läpi...

... vaaran laella on yllättävän vehreää. Vaaralta näkyy kauas, mutta en erottannut sieltä mitään maamerkkiä, jonka olisin suoraan osannut tunnistaa.

Ennen paluumatkaa päätin vielä ottaa alueesta muutaman ilmakuvan. Poroerotuspaikka on aitauksineen melko laaja, joten jos sen haluaa yhteen kuvaan, kuva täytyy ottaa korkealta. Niinpä lähetin Kaukon 150 metrin korkeuteen.

Ehdin ottaa pari kuvaa, kun paikalle ilmestyi haukka, joka oli epäterveellä tavalla kiinnostunut Kaukosta. Paha asia!

Mitä tehdä, jos haukka päättäisi hyökätä? Kaukolla ei ole kokemusta ilmataisteluista, joten ainoa vaihtoehto olisi yrittää pakoon. Ongelma vain on, että haukka on olennaisesti nopeampi.

Normaalisti Kauko laskeutuu 150 metristä reilussa minuutissa. Pitäen korkeussäädintä ala-asennossa mietin kuumeisesti käytettävissäni olevia optiota.

• Spiraalimainen laskeutuminen maksiminopeudella? Todennäköisesti haukalle helppo nakki.
• ZikZak-laskeutuminen Sport-tilassa? Haukalle haastavampaa, mutta silti epävarma vaihtoehto.
• Soihtujen (flare) käyttö? Tämä voisikin toimia, mutta... äh, eihän Kaukolla ole sellaisia.
• Moottorien sammuttaminen ja vapaa pudotus? Riski osua veteen tai kiveen on suuri. Kauko ei selviäisi sellaisesta, vaikka muistikortin voisikin ehkä pelastaa.

Lopulta päätin vain odottaa Kaukon laskeutumista ja toivoa parasta. Saatuani Kaukon lähemmäksi itseäni haukka taisi jo hiukan vierastaa meitä ja liiteli ylemmäksi.

Kaukon laskeuduttua pakkasin sen tiukasti koteloonsa. Harmittaa silti, etten saanut haukasta kuvaa silloin, kun se kävi lähellä.

Koivujen maa

Aamu Utsjoella ei ollut edellisen illan veroinen. Kaunis auringonpaiste oli vaihtunut pilviseen säähän, mutta sateita ei onneksi näkynyt.

Koska tunturissa jäi edellisenä päivänä käymättä, päätimme hakeutua sinne nyt. Mutta mille tunturille? Tarjontaa oli runsaasti.

Tutkin karttaa. Karigasniemen tien varresta pääsisi kätevästi ainakin Várddoaiville, ja Inarin tieltä vastaavasti Gukčevárrille.

Lopulta kuitenkin totesimme, että on helpointa jättää auton Lomakylä Vallen pihaan, ja nousta siitä Utsjoen lähituntureille. Kovin tarkkaa reittisuunnitelmaa meillä ei ollut, mutta ehkä pyrkisimme aluksi Goržánvárrin suuntaan, ja jatkaisimme sieltä nenän vartta seuraten muille töppäreille.

Mönkkäripolku johdatteli meitä pari ensimmäistä kilometriä, minkä jälkeen suuntasimme koivikon läpi kohti tunturin lakea.

Tunturin huippu on usein kauempana kuin miltä se aluksi näyttää, ja niin tälläkin kertaa, vaikka matka ei ollut pitkä. Onneksi ylempänä oli helppo kävellä.

Sään suhteen teimme pienen virhearvion, koska luotimme sokeasti aamun poutaiseen sääennustukseen. Päästyämme Goržánvárrille huomasimme, että ympärillämme liikkui useita sadealueita.

Meillä ei tietenkään ollut mukana mitään muita sadevarusteita kuin reppujen sadesuojat. Loppumatka veisi vielä pari tuntia, joten sateen osuessa kohdalle ehtisimme kastua huolella.

Niinpä yritimme tarkkailla pilvien liikkeitä nopeuttaen tai hidastaen vauhtiamme tarpeen mukaan. Menetelmä oli hiukan epätoivoinen, mutta lopulta meillä taisi olla onneakin, koska emme saaneet niskaamme kuin pientä tihkua.

Joskus tällaiset pienet pyrähdyksetkin ovat mukavia. Vähäisin ponnistuksin pääsimme muutamaksi tunniksi tunturiin, ja vaikka reittimme kulki vain Utsjoen lähimmillä töppäreillä, niiltä avautui ihan kelvollinen maisema Tenojoen laaksoon.

Auringonpaistetta olisi voinut olla enemmänkin, mutta lämpö olisi saattanut tuoda tullessaan myös hyttysparvet, joten ehkä näin oli parempi.

Tuubiturismia

Kirkkoniemen Thon-hotelli on miellyttävä yöpaikka. Erityismaininnan voi antaa monipuolisesta aamiaisesta, vaikka puurokattilaa ei kattaukseen sisällykään. Myös pysäköinti on helppoa, koska viereisen poliisilaitoksen kupeessa on tilava parkkipaikka.

Kaikkea ei silti voi saada, ja etenkään saunan puuttuminen ei ole hyväksyttävää. Lisäksi käteismaksu on 150 kruunua korttimaksua kalliimpaa, mikä on outoa.

Vaihtaaksemme taas hiukan seteleitä lähdimme aamupäivällä ostoksille. Omassa mielessäni vilkkuivat Nugatti-tuubit, joita olin pari vuotta sitten ostanut juuri Kirkkoniemestä. Kyseinen erä on loppunut jo aikoja sitten, joten tarvitsin kipeästi lisää.

Tehtävä osoittautui hankalaksi, koska käytyäni läpi 5 - 6 keskustan markettia kassissani ei vielä ollut yhtään tuubia.

Olimme jo poistumassa Kirkkoniemestä, kun päätin vielä poiketa muutamassa laitakaupungin liikkeessä. Viimein löysin Hessengin Rema 1000 -kaupasta 40 tuubia!

Kassatyttö kurtisti kulmiaan, kun asettelin Nugatit hihnalle, ja maksuvälineenä käyttämäni tonnin seteli tuntui aiheuttavan lisää huokailua. Tapahtumaa onneksi tasapainoitti se, että itse olin kuin Naantalin aurinko.

Kaupoissa kiertely vei sen verran aikaa, että päivän retkeilyllinen anti uhkasi jäädä olemattomaksi. Koska meillä ei enää ollut asiaa Norjaan, ajelimme illaksi Utsjoelle, josta olimme kaavailleet yöpaikaksi Lomakylä Vallea.

Saimmekin Vallesta huoneen, joka aamupaloineen oli varsin miellyttävä, joskaan ei kovin edullinen. Mielessä kyti vielä ajatus nousta illalla tunturiin, mutta kello oli jo sen verran paljon, että vaihdoimme sen kävelyyn Tenon rannalla.

Pari kilometriä Vallesta Karigasniemen suuntaan oli kiva kota, jossa hörpimme päivän päätteeksi iltateet. Tunturiin ehdittäisiin seuraavana päivänäkin.