Beaches

Beaches - tunnelmia suomalaisilta rannoilta.

Linkki videoon

Överit

Kerronpa tässä välissä ongelmasta, jonka hiljattain Adrian kanssa kohtasin.

Kun olemme reissussa, lataan usein autossa monenlaisia laitteita: kännyköitä, koptereita, koptereiden ohjaimia, kameroita, tablettia, kelloa, ... Oikeastaan kaikkea, ja ihan liikaa.

Adria Twinissä on kaksi tupla-USB-A -pistorasiaa, yksi ruokaryhmän yläpuolella ja toinen auton takaosassa. En ole löytänyt Adrian käyttöohjeesta tietoa siitä, kuinka paljon virtaa portit antavat, mutta oletettavasti lukema on 2,1 ampeeria. Se riittää kännyköille, tableteillekin ja jopa akkuaan lataavalle dronelle, tai ainakin tähän asti on riittänyt.

Taannoin yksi DJI Mini 2 -kopterin akuista alkoi kuitenkin hämmentävän pitkään kestäneen lataustapahtuman aikana turvota. Jäähdyttyään akun muoto hieman palautui, mutta koska vioittuneet litium-akut saattavat olla vaarallisia, en enää uskaltanut säilyttää akkua kuumassa retkeilyautossa vaan vein sen kierrätyspisteeseen.

Lisää ongelmia oli tiedossa, kun samaisen kopterin kauko-ohjain yllättäen mykistyi, eikä enää lähtenyt käyntiin. Hiukan myöhemmin myös kopterin lennätyksessä käyttämäni Asus Zenfone 8 -puhelin alkoi ladattaessa piippailla oudosti, ja niin teki Lenovon tablettikin.

Tässä vaiheessa tajusin, että kaikkia näitä tapauksia yhdistää se, että olin ladannut laitteita auton takaosassa olevasta USB-liittimestä. En tuolloin tutkinut asiaa tarkemmin, mutta luulen, että Adrian USB-portit alkavat lämmetessään toimia huonosti. Joko pistorasiassa on jonkinlainen lämpötilatunnistin, joka suojaa komponentteja rajoittamalla virtaa, tai sitten virran laatu vain muuten huononee, kun rasia kuumenee. 

Aiemmin tällaista pulmaa ei ole ollut, helteelläkään, mutta nyt päällä oleva kuuma jakso lienee silti myötävaikuttanut ongelman syntymiseen. Jos autossa on muutenkin lämmin, ja porteista lataa samanaikaisesti ja peräkkäin paljon virtaa tarvitsevia laitteita, portit kuumenevat liikaa. Todennäköisesti tämä tappoi sekä kopterin akun että kauko-ohjaimen.

Portit eivät silti varsinaisesti ole rikki. Kun pistorasia jäähtyi, ainakin Asus Zenfone 8 latautui ongelmitta samalla kaapelilla kuin ennenkin. Näyttää siis siltä, että laitteiden lataaminen vain meni överiksi.

Mitä tästä voi oppia? Ainakin sen, että runsaasti virtaa tarvitsevia laitteita ei helteellä kannata ladata USB-porteista lainkaan, eikä etenkään rinnakkaisista porteista samaan aikaan. Jos tarjolla on 230 V -verkkovirtaa, kannattaa käyttää sitä, ja ehkä tupakansytyttimeen kytkettävä USB-laturikin on turvallisempi vaihtoehto.

Vähäisemmät laitteet kuten kellot ja kännykät tuskin yksinään aiheuttavat ongelmaa, koska niiden latausvirta on pienempi.

Aapaa, vaaraa ja tunturia

Blogin ylläpitoon liittyy näin kesällä tiettyjä haasteita. Pelaankin nyt hieman aikaa, ja julkaisen lyhyen kokoelmavideon viime kesältä. Vanhaa kuvaa, mutta ainakin vuodenaika täsmää nykyhetken kanssa.

Linkki videoon

AT3

Pitkään pyörittelemäni rengasasia sai päätöksensä, kun lompsin Lapin Kumiin ja ostin Reiskaan General Grabber AT3 -renkaat.

Kyseessä ei siis lopulta ollut CP-merkitty rengas, tai edes C-merkitty sellainen. Jos tavallinen rengas kelpaa sekä katsastuskonttorille että vakuutusyhtiölle, kelpaa se minullekin.

Valintaan vaikutti myös se, että pitkään odottamaani BFGoodrich All-Terrainin KO3-versiota ei edelleenkään kuulunut. Lisäksi minusta alkoi lukuisia arvosteluita luettuani tuntua siltä, että General Grabber saattaisi sittenkin soveltua omaan käyttööni paremmin.

Grapper on All-Terrainin tavoin maastorengas, mutta ehkä hieman enemmän maantieominaisuuksia painottaen. Se pärjäsi verrattain hyvin testissä, jossa vertailtiin maastorenkaiden soveltuvuutta matkailuautoihin.

AT3-renkaan tekniset tiedot ovat jokseenkin samat kuin All-Terrainilla:

• Koko: 225/75 R16
• Kantavuus- ja nopeusluokka: 115/112S LRE

Ehkä viimeisin seikka, jonka pohjalta päädyin hankkimaan C/CP-luokittelemattoman renkaan oli se, että AT3:n Load Range-luokitus on "E". Käytännössä se tarkoittaa, että renkaassa voi käyttää maksimissaan 5,5 barin painetta, aivan kuten CP-renkaissakin. En kuuna päivänä aio tehdä niin, mutta lukema kertoo siitä, että AT3 tältäkin osin vastaa Camping-renkaita.

Grapperille ilmoitettu kantavuusindeksi 115 tarkoittaa, että yksi rengas kantaa maksimissaan 1215 kilon kuorman. Periaatteessa neljä rengasta siis selviytyy 4860 kilon kuormasta, ja akselipaino saa olla noin 2430 kg.

Matkailuautojen painoihin liittyvät asetukset ovat vähän sekavia, enkä ole varma, olenko ymmärtänyt kaiken oikein. Auton todellisen painon pohjana joka tapauksessa on rekisteriotteeseen merkitty omamassa, joka matkailuauton kyseessä ollessa sisältänee auton painon perusvarusteineen, ja lisäksi esimerkiksi nämä:

• Kuljettaja
• Polttoainetankki 90-prosenttisesti täynnä
• Raikasvesisäiliö 100-prosenttisesti täynnä
• Yksi alumiininen kaasupullo (16 kg)

Adria Twinin todellista painoa laskettaessa sen omamassaan (2658 kg) täytyy lisätä jälkikäteen lisätyt varusteet eli esimerkiksi nämä:

• Vaimo (laskennallisesti 75 kg, todellisuudessa vähemmän)
• Kaksi akkua asunto-osaan (2 x 25 kg = 50 kg)
• Kaksi teräspulloa kaasulle (2 x 25 kg - 16 kg = 34 kg)
• Aurinkopaneeli (10 kg)
• Radio (3 kg)
• Lokasuojat (10 kg)
• Takaovien ja tuulilasin lämpöpeitteet (10 kg, talvella)
• Patjat, tyynyt lakanat ja makuupussit (10 kg)
• Kaikki muut autoon tuodut tavarat (yhteensä ehkä 200 kg)

Kaiken pikkutavaran painoa on vähän vaikea arvioida, mutta käytin arviossani oletusta, että kukin kaappi tai laatikko sisältää tavaraa keskimäärin 5 kg. Lisäksi jääkaappi vetää 10 kg, ja peräkontti kaikkiaan 100 kg. Meillähän ei koskaan ole matkassa mitään polkupyöriä, retkipöytiä tai -tuoleja ja muita sellaisia.

Listasta saattaa puuttua jotain, mutta näin laskien auton todelliseksi massaksi tulisi reilu kolmisen tonnia, ehkä max 3100 kg. Jos lastatun auton ajaa vaa'alle, usein kuulemma pettyy, mutta ehkä suuruusluokka on oikea.

Yhdelle renkaalle kertyy siis alle 800 kilon paino, minkä AT3-renkaalle ilmoitettu kantavuus reilusti ylittää. Isommassa matkailuautossa asia ei välttämättä ole näin selvä, eikä laskelmaa voi muutenkaan soveltaa yleisemmin, koska jokainen tietysti lastaa autonsa omalla tavallaan.

Aiemmin käyttämiini Michelin Agilis Camping -renkaisiin verraten odotusarvoni AT3-rengasta kohtaan olivat seuraavat:

+ Kestävämpi sepelipäällysteisillä teillä

+ Parempi pito soralla, savella, nurmella ja lumella

+ Yleisesti ottaen mukavampi hiekkateillä

- Huonompi pito asfaltilla

- Jonkin verran äänekkäämpi

- Nostaa vähän polttoaineen kulutusta 

Uusista renkaista on jo kertynyt jonkin verran kokemuksia. Mitä äänimaailmaan tulee, alle 50 km/h-nopeuksissa renkaista kuuluu asfaltilla hyvin pieni ylimääräinen ääni, joka maantienopeuksissa katoaa muiden hälyäänien alle. Retkeilyautossa melu ei siis ole ongelma ainakaan silloin, kun autolla ajetaan kuivalla tiellä max 80 - 90 km/h -nopeutta. Reiskan pyöränkoteloissa olevat ylimääräiset lokasuojat toki hieman vaimentavat ääntä.

Sorateillä General Grapperit ovat miellyttävämmät kuin Michelin Agilis Camping -renkaat, vaikka olen toistaiseksi käyttänyt jokseenkin samoja rengaspaineita kuin ennenkin (4,6 - 4,9 bar). Asia korostuu etenkin silloin, kun tiellä on paljon pieniä kiviä.

Renkaan kestävyyttä on vielä vaikea arvioida, mutta luottamukseni Grapperia kohtaan ainakin on hyvällä tasolla. Kulutus on ehkä hitusen aiempaa suurempi, mutta silti pienempi kuin talvirenkailla.

Maisema Kolilta

Jos Eero Järnefeltillä olisi ollut drone, olisiko taiteilija malttanut tuntikausia seistä rinteessä hyttyset seuranaan? Vai olisivatko monet Koli-aiheiset maalaukset jääneet tekemättä; Maisema Kolilta ja muutkin?

Linkki videoon

Vikaa kaasujalassa

Syksyisen kesälomaviikkomme loppu häämötti jo, mutta kun hyvät kelit suosivat edelleen, emme malttaneet ajaa Paiholasta suorinta tietä Kuopioon. Sen sijaan koukkasimme kohti Kolia, vaikka emme olleet ihan varmoja, oliko se alkusyksyinen retkeilysesonki huomioiden järkevä suunta.

Ylä-Kolin puolelta löytyy kuitenkin yhä polkuja, joita emme ole koskaan menneet. Ehkä suurin osa muista kulkijoista liikkuisi Ukko-Kolin eteläpuolella, jossa reittivalikoima on laajempi.

Ajoimme Reiskan Ollilan pysäköintialueelle, joka on lähellä Ylä-Kolintietä, mutta kunnollisten ajo-opasteiden puuttuessa hiukan piilossa. Ollilan kulmalta liikkeelle lähtien voisimme tehdä muutaman kilometrin mittaisen lenkin Ipatin ympäri.

Koska itse suosimme yleensä pienempiä kohteita, Kolilla retkeily edellyttää pientä aivojen uudelleenkalibrointia. Kolin poluilla väkeä tulee ja menee, eikä vaaroilta löydy samanlaista rauhaa kuin vaikkapa itärajan reiteiltä. Kaikenlaisia sääntöjäkin on paljon, joten tarkkana saa olla.

Toisaalta maisemat ovat kauniit, ja onhan Koli paikkana ja luontonsa puolesta erityinen. Rinteestä voi löytää vaikkapa esihistoriallisen linnunjalkafossiilin, joka on mahdollisesti kuulunut Phorusrhacidae-lajin edustajalle. Liekö lintu sumussa osunut Kolin rinteeseen, ja pudonnut sitten maahan?

Kiehtova on myös Mattilaan vievän tien varrella tekemäni leijonahavainto. Onkohan tämä karannut Yrttisuolta vai mistä?

Ipatin rinteessä menevät polut tarjoavat näkymän Kolin historiaan. Mäen länsipuolella olevat Mattilan, Ollilan ja Turulan tilat ovat nykyisin osin matkailukäytössä, mutta Mattilan rakennukset ovat takavuosina toimineet myös jonkinlaisena kulttuurin kehtona, jossa aikaansa ovat viettäneet monet taidemaalarit kuten esimerkiksi Kolilla viihtynyt Eero Järnefelt.

Kolin maalareiden on täytynyt olla hyväkuntoisia, sillä tasaista maastoa Kolin rinteiltä ei juuri löydy. Mattilan tilalta satamaan vievä reittikin - joka joskus on ollut nykyistä merkittävämpi kulkuväylä - on pelkkää mäkeä, tosin vain kilometrin mittainen.

Nykyisin Ylä-Kolin polut ovat paljolti sorastettuja, ja siinä mielessä helppokulkuisia. 

Mattilan tilan pihapiiri on viehättävä. Jos ei ole tarvetta yösijalle, pelkälle kahvillekin voi pysähtyä.

Oma retkemme oli tässä vaiheessa niin alkumetreillään, ettei kahvia vielä tehnyt mieli. Niinpä jatkoimme sataman kautta koukaten Vaaralanahon tulentekopaikalle.

Ipatin rinteet eivät ainakaan puuston osalta edusta ihan tyypillisintä pohjois-karjalaista luontoa. Osittain tämä johtuu kasken poltosta, jota tällä seudulla on pitkään harjoitettu. Ja poltetaan vieläkin, ainakin perinnemielessä.

Tämä oli oikeastaan piristävän erilainen retki Kolille. Ehkä olen vältellyt paikkaa ihan turhaan, osittain vanhojen mielikuvien pohjalta.

Illaksi jatkoimme Merilänrantaan, ja Pieliseen! Olen kesän 2024 aikana uinut enemmän kuin monena edellisenä kesänä yhteensä, ja kaiken sen syyskuussa.

Syysiltoina hämärä laskeutuu Merilänrantaan melko varhain, mutta Pielisen takaa aamulla nouseva aurinko lämmittää yhä aikaisin. Vaunuilijoita oli edelleen yllättävän paljon, myös ulkomaalaisia. Respa kuitenkin oli jo illalla kiinni. Vähän haikeaa tällainen.

Niin on taas yksi loma paketissa. Minusta tuntuu, että ajoimme viikon aikana paljon, mutta ehdimme silti hädin tuskin Pielisen ympäri. Ehkä on hyvä, että pidemmät reissut tuli tehtyä nuorempana, kun kaasujalka oli raskaampi. Nykykunnolla olisi turha haaveilla mistään Välimerelle suuntautuvista automatkoista.

Mä yössä kuljen

Olen viime päivinä jälleen pohtinut Adrian rengasasioita. Tarkistin Reiskan renkaiden urasyvyyden, joka oli vielä 4 - 5 milliä. Kulutuspinnan puolesta niillä siis pärjäisi vielä tämän kesän, mutta ei kovin pitkälle seuraavaa.

Minua häiritsee se, että en yhtään luota Reiskan alla oleviin Agilis-renkaisiin. En tästäkään syystä halua ajaa niitä sakkorajalle, koska tokihan renkaan kestävyys heikkenee kulutuspinnan ohentuessa. Kumeja on myös korjattu kahdesti, joten ihan uudenveroiset ne eivät tältäkään osin ole.

Kuten olen monesti maininnut, mieleni tekisi hankkia jotkut maastokäyttöön soveltuvat renkaat - kuten BFGoodrich All-Terrain, jonka uutta KO3-mallia ei kuitenkaan vielä saa Suomesta (Ducato-koossa). Ei siksi, että kuvittelisin Fiatin olevan maastoauto, vaan siitä syystä, että uskon sellaisten renkaiden kestävän paremmin myös normaalia käyttöä. ("Normaali" tässä tapauksessa tarkoittaa, että auto ajetaan jossain hevonv*tunkuusessa olevan metsäautotien päähän.)

Otin muutama päivä sitten bfgoodrich.fi-sivuston kautta yhteyttä BFGoodrichin maahantuojaan tiedustellakseni KO3-mallin saatavuutta. BFGoodrich on Michelinin alabrändi, joten tietoa ei herunut sen enempää kuin taannoisessa keskustelussani Michelinin edustajan kanssa.

Yhteydenottoni oli silti hyödyllinen, koska sen myötä tajusin, että renkaiden valintaan liittyy tekijöitä, joita en ollut aiemmin huomioinut. 

Olen tähän asti lähinnä tuijottanut rekisteriotteeseen merkittyä rengaskokoa ja verrannut renkaille ilmoitettua kantavuusindeksiä Adrian akselipainoon (1960 / 2000 kg). Akselipainoon nähden BFGoodrichin 115/112 -indeksi on riittävä, mutta toisaalta Adrian rekisteriotteessa lukee, että tyyppihyväksytty rengas on "225/75R16CP 116/114Q". 

Nopeusluokka (Q) ei rajoita menoa, koska jokseenkin kaikkien renkaiden luokitus riittää siihen vauhtiin, jota Reiskalla pääsee. Mutta pitäisikö kantavuusindeksi (116/114) ja Camping-merkintä (CP) tulkita aivan kirjaimellisesti, siis akselipainot unohtaen?

Arvelin, että vastauksen saattaisivat tietää seuraavat tahot:

• Renkaan valmistaja ja/tai maahantuoja
• Katsastuskonttori
• Vakuutusyhtiö

Ihan aluksi kysyin asiasta tekoälyltä, jonka kanta merkintöihin oli melko ehdoton:

Myös Michelin maahantuojalta saamani sähköpostivastaus oli saman suuntainen:

"Pyytäisimme kuitenkin huomioimaan, että me emme suosittele kyseistä rengasta retkeilyautoonne. BFGoodrich -renkaat eivät ole varustettuja "C"- tai "CP" -merkinnällä, joista luultavasti ajoneuvonne valmistaja on määrännyt jomman kumman pakolliseksi. Voitte tarkistaa tämän rekisteriselosteestanne."

Vastaus kuitenkin epäillytti minua, koska eihän ainakaan CP-merkittyjä talvirenkaita taida olla olemassakaan. Jos CP-merkintä on "pakollinen", ei talvella saisi ajaa lainkaan.

Seuraavaksi tiedustelin asiaa suullisesti kolmelta eri katsastusasemalta. Kaikissa oltiin sitä mieltä, että kantavuuden osalta rengas on OK, jos sen kantavuusindeksi on akselipainoihin nähden riittävä. Katsastuskonttorilta kerrottiin myös, ettei CP-merkintä ole renkaissa pakollinen. Suositeltu se saattaa olla, ja etenkin C-merkintä on sellainen, mutta ei niiden puuttumisen vuoksi autoa hylätä, eikä muutoskatsastuskaan ole tarpeen.

Viimeisimpänä, mutta ei vähäisimpänä, halusin selvittää vakuutusyhtiön kannan asiaan. Vakuutusten voimassaolon kannalta on tärkeää, ettei vakuutusyhtiö tulkitse renkaita laittomiksi. LähiTapiolan esitteestä:

"Ajoneuvon on oltava ajoneuvolain määräysten mukainen ja muutoin sellaisessa kunnossa, että sen käyttäminen tiellä on sallittua ja että se hyväksytään katsastuksessa (tieliikennelaki ja ajoneuvolaki). Tämä tarkoittaa esimerkiksi, että ajoneuvossa tulee olla säännöstenmukaiset renkaat."

Omat vakuutukseni ovat LähiTapiolassa, josta minulle vastattiin seuraavasti:

"... ja ajoneuvolla tulee olla siihen tarkoitetut ja soveltuvat renkaat. Kunhan renkaiden kantavuus on riittävä vaatimukset huomioiden, myös katsastuskonttorin mukaan, ei C/CP merkinnän puuttumisella ole vaikutusta korvattavuuteen."

Näyttäisi siis siltä, että kaikista tiukimmin rekisteriotteen merkintöjä tulkitsee renkaiden maahantuoja. Mutta johtuuko tämä siitä, että maahantuoja epäilee omia tuotteitaan, vai onko taustalla kenties kaupallisia syitä?

BFGoodrichin ohella olen silmäillyt myös General Grabber AT3 -maastorengasta, josta on 235/65 R16 -kokoisena olemassa myös C-luokiteltu versio. Sen kai voisi periaatteessa laittaa Ducaton alle, mutta malli on laskennallisesti 16 milliä 225/75 -kokoa matalampi, ja käytännössä enemmänkin, jos käytetään pienempää rengaspainetta. Kaikki tämä on pois maavarasta, jota ei riitä tuhlattavaksi asti.

Yksinkertaisin vaihtoehto olisi tietysti löytää joku alkuperäisen kokoinen C/CP-luokiteltu rengas, joka olisi nykyistä Michelin Agilis Camping -rengasta kestävämpi. Saman firman myymä Michelin CrossClimate Camping voisi kenties olla sellainen, mutta en oikein luota siihenkään.

CrossClimate-mallia myydään kolmessa eri kantavuusluokassa: 116, 118 ja 121. Adriaan riittäisi 116 (joka myös on edullisin), mutta mahtaisivatko 118 ja 121 paremmin sietää kalliomursketta?

Kantavuuslukema ei aina suoraan viittaa renkaassa olevien vyökerrosten määrään (→ PR-luokka), mutta lienee silti suuntaa-antava tekijä renkaan kestävyyttä arvioidessa. Tähänkin tosin sisältyy kompa, sillä 121-luokitellussa mallissa ei yllättäen ole CP-merkintää: 

Michelin CrossClimate Camping saattaisi olla vahvin sellaisista renkaista, jotka Adrian alle voisi heittää asiaa enempää miettimättä. Mutta tuleeko Ducatosta sen myötä vielä enemmän kivireki kuin nykyään? Ja jos ensijaisesti haen kestävää rengasta, miksi en sitten ajaisi talvirenkaina käyttämilläni Hakkapeliitoilla, joiden luokittelu on vastaava (C121, PR10)?

Sain myöhemmin Michelin maahantuojalta vielä toisenkin viestin.

"CP-renkailla on sen vuoksi suuri kantavuus ja ne kestävät siksi huomattavasti korkeampaa ilmanpainetta ja samalla suojaa mekaanisilta vaurioilta.

Vahvistus on tehty useissa kerroksissa. Vahvistus myös suojaa renkaita pitkien seisontajaksojen aikana."

Michelinillä ei taideta ihan ymmärtää, mitä minä haen takaa. En halua rengasta, joka sietää huomattavan korkeaa ilmanpainetta, vaan sellaisen, joka toimii, vaikka sitä ei olisi pumpattu aivan kivikovaksi. En liioin ole kiinnostunut siitä, miten rengas selviytyy pitkistä seisontajaksoista, vaan pikemminkin siitä, miten se kestää, kun sillä ajetaan.

Mutta täytyy sanoa, että olen hiukan yössä tämän asian kanssa. Olisi helpompaa, jos retkeilyautoihin jo uutena asennettaisiin retkeilykäyttöön soveltuvat renkaat.

Vakiovarusteilla

Viritetty Raisu olisi saattanut olla Ritosärkällä hyvä, mutta onneksi sille ei nyt ollut todellista tarvetta.

Linkki videoon

Tehomännän merkityksestä

Lieksassa on aina jotenkin mukava vierailla, mikä osittain selittyy muistoilla, jotka opintolainantäyteinen elämä kaupungissa 80-luvun loppupuolella synnytti.

Hyviä muistoja on sittemmin kertynyt myös Pieneltä Ritojärveltä, jossa kymmenisen vuotta sitten poikkesimme.

Tässä vaiheessa elämää toistoilta ei enää voi välttyä, joten jatkoimme Lieksasta Kontiovaarantien kautta kohti Ritojärveä. Kontiovaarantie on jo yksistään miltei matkakohde, sillä maisematieksikin tituleerattu reitti on poikkeuksellisen hieno etenkin Lieksan puoleisen päänsä osalta.

Reiskan pysäköinti meinasi kuitenkin muodostua ongelmaksi, sillä joku oli tulpannut henkilöautollaan Ritojärven P-paikalle johtavan lyhyen tien. Ehkä vierestä olisi väkisin tunkien mahtunut ajamaan, mutta en viitsinyt yrittää, kun ei ollut pakko.

Myös Kontiovaarantien toisella puolella olevalla levikkeellä oli auto. Edempänä saman pikkutien varressa oleva - yöpaikaksikin kaavailemamme - silmukka ei sekään tullut kyseeseen, koska sitä edelsi jyrkähkö, veden syömä ylämäki, jonka arvioin Reiskalle hankalaksi.

Lopulta päädyimme parkkiin sota-aikaan liittyvän muistomerkin P-paikalle. Myös siltä pääsi reitille hyvin; lähdimme kiertämään Ritojärveä vastapäivään.

Ritojärven ympäri menevä lenkki on paljolti kaksiosainen: järven itäpuolella on pitkospuita ja kivaa suomaastoa...

... kun taas länsipuolella polku etenee hienolla Ritosärkällä. 

Ritojärven ympärillä kartassa näkyy lähinnä korpea. Siellä täällä on muutamia rakennuksia, mutta jos alueen lukuisia metsäautoteitä lähtisi koluamaan, kokolailla omassa rauhassaan saisi todennäköisesti olla. 

Mitä alueen rauhaan muuten tulee, rauhassa eivät saaneet olla ne matkaajat, jotka 1940-luvulla päätyivät Kontiovaarantien vieressä olevalla kumpareella väijyneiden partisaanien uhreiksi. Kohti Suomua ja Patvinsuota matkalla olleen kuorma-auton kyydissä oli yhteensä 15 ihmistä, niin sotilaita kuin siviilejäkin, joista tulituksessa kuoli neljä.

Järven eteläpuolella näyttää menevän useita kärrypolkuja. Reiskalla pienimpiä teitä ei viitsi kyntää, joten tällaisia tilanteita varten mukana pitäisi olla joku toinenkin kulkuväline kuten polkupyörä.

Mopo olisi silti pienillä metsäautoteillä ihan paras. Ritojärven syrjäinen sijainti kuitenkin herättää kysymyksen: pääseekö mopolla tarvittaessa karhua karkuun?

Ehkä ei, mihin tulokseen myös ChatGPT päätyi, kun asiaa siltä tiedustelin:

"Entä jos kyseessä ei ole perusmopo, onnistuuko pakeneminen sitten? Puhutaan esimerkiksi vuosimallin 1984 Helkama Raisusta, jossa on tehomäntä ja pari piikkiä pienempi takaratas."

Tällöin selviytymismahdollisuudet vaikuttavat olennaisesti paremmilta:

Aivan selvä peli ei silloinkaan ole, mutta arvioisin, että sylinterin pakoaukkoa vielä viilaamalla metsäautoteitä voisi ajella jo melko turvallisin mielin.

Epäonnisten sota-ajan matkaajien tavoin mekin jatkoimme Ritojärveltä Patvinsuon suuntaan, mutta Suomuntien heikko kunto sai meidät perääntymään. Tai ei tie muuten ollut huono, mutta sitä oli menty jollain telakoneella, joten ajaminen oli melkoista tärryytystä. Eikö metsäkoneet yleensä siirretä kohteeseensa jollain lavetilla? Tuskin tietä panssarivaunulla sentään oli rymytty.

Koska lomaviikko alkoi jo olla ehtoopuolella, päädyimme viimeiseksi yöksi Paiholan BestParkiin. Ehkä hiukan ironista on se, että toisin kuin BestParkkeja yleensä, entisen psykiatrisen sairaalan vieressä olevaa aluetta ei ole kokonaan aidattu.

Paiholassa oli jälleen hyvin tilaa, ja paikan isäntäkin - tai sellaiseksi mies ainakin esitteli itsensä - pyörähti tontilla vaihtamassa pari sanaa. Joen rannalla oleva alue on verrattain viihtyisä, mutta pitäisi kai silti joskus kokeilla myös KontioLomat-yrityksen matkaparkkia.