Orastavan kevään ensi merkki on se, että jääladut avataan. Niin ei tosin joka vuosi tapahdu, mutta ainakin Kuopion jääladut ovat nyt hiihtäjien käytössä. Aurinkoinen viikonloppu houkutteli jäälle perehtymään tarjontaan.
Jäälle nouseva vesi on kuulemma tänä talvena hidastanut reittien tekemistä, mutta ainakaan Lehtoniemen ympärillä vesi ei haitannut menoa. Siellä täällä kuitenkin huomasi, että jäällä on jossain vaiheessa ollut vettä. Kenties juuri veden vuoksi jäälatujen linjaus on paikoin erilainen kuin aiempina vuosina, jos asialla nyt on mitään merkitystä.
Auringon lämmittävä vaikutus tuntuu jo mukavasti naamassa. Tämä huomioiden minua huolettaakin se, että hiihtoinnostukseni on vähän kadoksissa. Yleensä tähän aikaan vuodesta odotan sukset piukeina huhtikuisia Lapin hankia, mutta nyt ajatukset pyörivät enemmän jo tulevan kesän ympärillä.
Myöskään motivaationi höylätä, voidella, siklata ja tuunata suksia ei tällä hetkellä ole harrastuksen edellyttämällä tasolla. Suksien huoltaminen oli takavuosina mukavaa touhua siihen liittyvän opettelun ja uutuudenviehätyksen vuoksi, mutta nyt ajatus roudata suksipusseja, voitelutelineitä ja silitysrautoja pitkin (kerros-)taloa tuntuu kovin etäiseltä.
Ehkä minun pitäisi suhtautua hiihtämiseen jotenkin pragmaattisemmin, kenties vain keinona päästä paikasta toiseen. Tällöin voisin joustaa huoltovaatimuksista, ainakin kotioloissa. Reissussa välineiden kunnostaminen on muutenkin helpompaa, koska hotelleissa suksien huoltomahdollisuudet ovat yleensä hyvät.
En kuitenkaan ole varma, missä määrin mielekästä hotellimatkailu tulevana keväänä on. Olisiko puskaparkissa sittenkin parempi? Huomasin taas hiihtäessäni pohtivani retkeily- tai matkailuauton hankintaa, vaikka asiaan liittyy monia keskenään ristiriitaisia toiveita.
Ensinnäkin auto saisi olla nelivetoinen, mieluusti automaattivaihteinen ja sisätiloiltaan vähintään linja-auton kokoinen, mutta sen täytyisi silti mahtua henkilöautolle tehtyyn parkkiruutuun. Ja selvää tietysti on, että autossa pitäisi pärjätä talvellakin, käytännössä siis hiihtoreissuilla, mikä kuitenkin lienee haasteista pienimpiä.
Yksi harvoista kriteerit jotenkin täyttävistä vaihtoehdoista on
Hymer Grand Canyon S, mutta se on kovin kallis. Lähikauppiaan myymä
Ford Karmann on edullisempi, mutta surkastunut kytkinjalkani arvostaisi automaattivaihteistoa, joka Fordista puuttuu.
Volkswagenin nelivetomalli puolestaan edellyttää C-ajokorttia, joka taas itseltäni puuttuu (tosin kaipa sellaisen voisi tarvittaessa hankkia).
Merkistä riippumatta pitkän auton asemoiminen taloyhtiön parkkipaikalle olisi joka tapauksessa hankalaa. Eikö pienehkölle nelivetoiselle retkeilyautolle tosiaan ole markkinoita? Pitääkö tässä alkaa katsella isompia pihoja?
Järvellä on aikaa mietiskellä asioita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti