keskiviikko 26. helmikuuta 2020

Jännän äärellä

Vaikuttaa siltä, että tämä talvi ei jää mieleen suurena hiihtojuhlana. Maaliskuu kolkuttelee jo ovella, mutta hiihtomittarini ei yllä vielä edes toiselle kymmenelle.

En ole täysin sinut tämän asian kanssa, mutta olosuhteet eivät ole tänä talvena suosineet hiihtämistä. Lähimmäksi tunnelmaa pääsin, kun olin muutaman päivän sairaana ja istuin kylmissäni sisällä hiihtoliivi päällä.

Onneksi lumikengät on kuitenkin keksitty. Eräänä tammikuisena viikonloppuna yritin jälleen aamiaispöydän ääressä keksiä jotain kivaa lumikenkäilykohdetta, kun vaimo pölähti paikalle. Avasin keskustelua varovasti.

  • Kuule, minusta tuntuu joskus siltä, että en tarpeeksi kuuntele toiveitasi näihin meihin reissuihin liittyen.
  • Niin, melko yksipuolisiahan ne ovat olleet, aina vaan pohjoisen suuntaan tai itärajalle. Se alkutalven Egyptin matkakin oli pieni pettymys.
  • No mitäs jos tällä kertaa lähdettäisiin etelään?
  • Niinkö!? Oletko tosissasi? Äläkä nyt kuvittele, että oikeasti edes haluaisin Italiaan asti. Joku Berliinikin voisi olla ihan kiva, emmekä koskaan ole käyneet esimerk...
  • Äläpä nyt touhota! Oletko kuullut Leppävirrasta? Siellä on kylpylä, hiihtoputki ja kaikkea.
  • Jaa... Olen luullut, että sinä vieroksut sellaisia turistirysiä.
  • No eihän sinne hiihtorysään ole pakko mennä. Kokeillaan mieluummin vaikka Kurjenlampea. Sieltä löytyy laavukin!

Tunsin tyytyväisyyttä, kun olin onnistunut bongaamaan näin läheltä Kuopiota paikan, jossa emme olleet vielä käyneet. Myös potentiaalinen pysäköintipaikka löytyi helposti. Sen ohi menevän tien kunto tosin oli arvoitus.


Tie osoittautui ihan ajokelpoiseksi, vaikka sohjokelien jälkeen se oli melko urainen. Kertaalleen ajoin ojaankin, mutta onneksi Subarulla kyllä pääsee ojasta pois, jos sinne ei ihan konepeltiä myöten ole uponnut.

Saatuamme auton parkkiin suunnistimme kohti lähellä menevää polkua. Maasto vaikutti louhikkoiselta, mutta rämmittävää ei olisi kuin satakunta metriä, eikä sekään lopulta ollut erityisen hankalaa.


Maaston ominaispiirteet lienevät vaikuttaneet lähialueen paikannimiin. Lähettyviltä löytyy ainakin sellaisia paikkoja kuin Kivikuru (joka ilmeisesti on jonkinlainen nähtävyyskin), Kivilampi, Perselampi, Persevuori ja Perselahti. Onkohan kivikkoisuus jossain vaiheessa alkanut ärsyttää paikallisia?

Kurjenlammen ohi menee kai yleensä latu, ja etelämpänä on kartan mukaan joku hiihtomajakin. Nyt lunta ei kuitenkaan ollut tarpeeksi, vaikka latupohjaa oli jo ajettu kelkalla.


Jäisissä kelkanjäljissä lumikengät olivat jokseenkin turhat, mutta niillä mentiin, kun varusteet kerran olivat mukana.


Lompsimme latupohjaa muutaman kilometrin etelään päin, minkä jälkeen käännyimme takaisin ja suuntasimme Kurjenlammen rannassa olevalle laavulle. Reitti ei tarjonnut erityisiä maisemaelämyksiä, mutta maaston kohotessa auringonsäteet ylsivät puiden latvojen tasolle, mikä nosti tunnelmaa.


Laavulla ei ollut erityisemmin säpinää, vaikka alkumatkasta yhden miehen kohtasimmekin. Asetuimme laavulle syömään eväitä.


Kurjenlammen takaa kuului hetkittäin kummaa ääntä, jonka suunta vaihteli oudosti. Ensimmäinen ajatukseni oli, että vastarannan rinteessä vyöryy jotain irtolohkareita. Mutta ei kai niitä kaiken aikaa irtoile?

Vaimo puolestaan arveli äänen syntyvän jään liikkeistä. Olisin ehkä saattanut ostaa vaimon selityksen, ellen olisi taannoin katsellut TV:stä Loch Nessin hirviöstä kertovaa ohjelmaa. Ohjelmasta saamieni tietojen valossa vaimon teoria ei kuulostanut lainkaan uskottavalta.


Lampi oli hiljattain saanut jääpeitteen. Olisiko jään alle jäänyt jotain sellaista, joka nyt pyrki sieltä pois? Kuka ylipäänsä tietää, mitä kaikkea lammen syvyyksistä löytyy? Onko järkevää pohtia asiaa aivan rannan tuntumassa?


Tällaisia kysymyksiä on illan hämärtyessä jännää miettiä. Ehkä vähän liiankin jännää, ja niinpä kiskoimme taas lumikengät jalkaan ja lähdimme reippaasti kävelemään takaisin autolle.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti