Jotain puuttuu

Kevon vaellus otti yllättävän koville. Vielä Hetassa vietetyn lepopäivän jälkeenkin olimme varsin nuutuneita, eikä intoa temmeltää maastossa oikein löytynyt. Niinpä emme tehneet muuta kuin ajelimme hissukseen kohti Abiskoa, joka jotenkin haarukoitui seuraavaksi matkakohteeksi.

Itäisessä Abiskossa majoituimme Abisko Guesthouseen. Kyseinen retkeilymaja avattiin viime syksynä, ja se oli siten meille uusi tuttavuus. Majapaikan huoneet olivat pieniä, mutta eipä niitä ajan tappamiseen ole tarkoitettukaan. Majatalon isäntä oli mukava ja avulias.

Illalla lähdimme pitkästä aikaa lenkille ja juoksimme Torneträskin rantapolkuja kohti Abiskon keskustaa. Voisi luulla, että järven rantaa ravatessaan ei oikein voi eksyä, mutta meille kävi niin. Ensin luulimme epähuomiossa juosseemme liian pitkälle, mutta todellisuudessa emme koskaan käyneet lähelläkään suunniteltua kääntöpistettä. Sössimisestä huolimatta juoksentelu vieraassa maastossa oli yhtä hauskaa kuin aina ennenkin.

Seuraavana aamuna edessä oli vanha tuttu ongelma: mitä tänään tehtäisiin? Meitä kiehtoi ajatus kiivetä Ruotsin korkeimmalle (1228 mpy) tunturituvalle Låktatjåkkolle, ja viettää siellä seuraava yö.

Suunnitelmaa rajoitti sääennuste, joka povasi seuraavaksi iltapäiväksi sadetta, 10+ m/s tuulta ja ukkosta. Paluumatka ukkospilven sisällä ei tuntunut hyvältä ajatukselta, joten päädyimme lopulta tekemään Låktatjåkkolle päiväretken.

Björklidenistä on tunturituvalle matkaa yhdeksän kilometriä suuntaansa (nousua 750 m). Riksgränsenin kautta menee lyhyempikin reitti, mutta saatuamme huoneen Hotel Fjälletistä päädyimme hoitamaan nousun huolella.

Matka kesti kolmisen tuntia suuntaansa, ja maisemat olivat hienot! Kevon jälkeen jotain tuntui silti puuttuvan... nimittäin hyttyset ja mäkärät. Muutama paarma pörräsi siellä täällä, mutta kaiken kaikkiaan hyönteisrasitus oli 0.5 %:n luokkaa. Aivan kuten viime kesän Ruotsin reissullakin. Täytyykö tässä yhä enemmän alkaa juosta länsimaan tuntureilla?